Aino Vähäpesola: Älä puhu minulle musiikista

Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017

Teksti:
Aino Vähäpesola

Kuvat:
Kaisa Sojakka

Jaa artikkeli

Merihaan Sir Oliver -baarissa kukaan ei halua istua sen yhden tyypin viereen. Tänään hän on kuunnellut uutta musiikkia ja intoutunut polveilevaan analyysiin eräästä kappaleesta. Hän pohtii, minkä pähkinän sävy kuvailee parhaiten kappaleen kitarasaundeja. Hän päätyy kevyesti paahdettuun hasselpähkinään, erityisesti joulunvieton kontekstissa. Hän kertoo, että hänen kotinsa lähistöllä sijaitseva lempipuunsa, jonka sivelytuntuma oli siis hänen lempiaistihavaintonsa, vihittiin koirien käymäläksi koirapuiston muutettua puun välittömään läheisyyteen. Puun ominaistuoksu koki muutoksen pistävämpään suuntaan. Hän kuvailee, kuinka täsmällinen metafora kyseinen puutragedia on tälle kappaleelle, jonka bridge on halpa ja lannistava tehokeino ennen mitäänsanomatonta kertsiä lupaavan ensimmäisen säkeistön jälkeen. Kuuntelija havahtuu tuopinmuotoinen rengas poskessaan. Puhe on jatkuvaa ääntä, joka häviää tietoisuudesta kuin kellon tikitys.

Merihaan Sir Oliver -baarissa kaikki istuvat mielellään Peten viereen. Tänään hän on kuunnellut uutta musiikkia, ja sanoo: ”Siis joku siin biisis on siis, jotenki et jooooo, ei kuulematta paskaa, olin et miksei, mut sit olin kyl pian et vittu oikeesti.”

Tavastialla alkaa pian levynjulkkarikeikka, jota olisin mielelläni seurannut yksin. En tiedä, miten huomioida seuraa pitävien tuttavien olemassaolo. Kappaleiden väleissä turvaudun sanalliseen nyökyttelyyn, joka tapahtuu ilman pään tai vartalon liikettä: ”On kyllä, kyllä, kova.” Pidänhän sentään tästä bändistä.

Ollakseni rehellinen, tarkoitan keikan ”kovuudella” ja bändistä ”pitämisellä” jotain sellaista, mistä harvoin puhun. Tämä musiikki synnyttää mieleeni paikan, jossa on kuumottava, vaaleanpunainen ilmasto. Siellä istutaan keinutuoleilla, joissa on todella pitkät, jyrkästi yläviistoon kaartuvat jalat. Joku puristaa sisäelimiäni, kietoo suoleni suuren kouransa ympärille kuin nyrkkeilijä liinansa. Minä antaudun keinutuolissani pudotukseen taaksepäin ja se pelottaa, vaikka tiedänkin, ettei siitä mihinkään putoa. Kaatumisen hetkellä käsi vetäisee, sisälmykseni kuristuvat sijoiltaan mahanpohjassa. Flamingot, kaksi astetta ilmaa tummemmat, tepastelevat olohuoneissa katselemassa. Olen vaikuttunut. Sydän tuntuu survoutuvan syvemmälle sisääni. Seison tahmealla lattialla tiukasti, hartaana ja kujaisena, kuin taistelun jälkeen.

Kuljen julistein vuorattua Tavastian eteiskäytävää pitkin ulos. Julisteet venyttelevät suorakulmaisia raajojaan toistensa päälle. Tupakkapaikalla jengi jauhaa paskaa, ja kyllähän minäkin kannan korteni kekoon ja osallistun positiivis-välinpitämättömän jeesjees-sumun luomiseen.

Ei tarvitse ryhtyä oudoksi. Ei tarvitse harrastaa flamingo-talkia.

Mutta jos musiikista puhuminen tarkoittaa ainoastaan laiskoilla äänihuulilla nyökkäilyä pitkin paska-asteikkoa*, niin älä puhu minulle musiikista.

* ”vitun kovaa paskaa” – ”tylsää paskaa” – ”KP eli kuulematta paskaa”