Laitan origamin kuivumaan pyykkitelineelle pyyhkeen päälle. Asetun itse pienen etäisyyden päähän tarkkailemaan sitä kuin myrskyltä suojaan kutsuttua vierasta. Se huokuu symboliikkaa koko kämppään, mikä on sekä upeaa että vähän ärsyttävää. Mitä sille pitäisi tehdä?

Joku kehystäisi sen seinälle kullanvärisiin kehyksiin. Joku kiipeäisi sen joulukuuseen Daavidin tähden tilalle – joku, jonka t-paidassa lukee GOD IS A WOMAN tai THE FUTURE IS FEMALE. On korkea aika antaa arvoa tälle sorretulle, hävetylle, silvotulle, edelleen pökerryttävän tuntemattomalle, kauniille anatomiselle sattumalle, uskomattomalle voimaelimelle.

Eat her pussy and support all her goals and dreams.

Joku olisi nakannut origamin roskikseen ja närkästynyt elimen myyttisestä erityisasemasta. Eihän naiseuden kokemusta voi sitoa yksittäiseen elimeen. Paperitiikeri, paperivulva.

Olen samoilla linjoilla kaikkien yllä esiteltyjen skenaarioiden kanssa. Jokaisella niistä on feministinen arvo.

Beyoncén ja Charlin puhujat sekä hypoteettinen joulukuusenkoristelija ovat suuren sukupuoli- ja tasa-arvokeskustelun eri ääniä. Niitä kaikkia tarvitaan. Ne havainnollistavat tasa-arvon problematiikkaa eri tavoilla sen eri kulmista.

Eri äänten välille luodaan mediassa herkästi vastakkainasetteluja. Esimerkiksi pop-maailmassa naisten välille kuvitellaan kaikenlaista kitkaa. Oletus on ollut yleinen erityisesti keskenään samantyyppisten menestyjien kohdalla. Onneksi asetelma on muuttumassa. Edellisvuonna pop-somen hauskinta sisältöä oli seurata kotimaisen ALMAn ja mainitun Charlin ystävyyttä ja yhteistyötä. Heidän bondailustaan uutisoitiin ihanaan sävyyn. Vielä muutama vuosi sitten maailman oli vaikea uskoa, että Lorde ja Taylor Swift voivat todellakin olla kavereita.

Kitka-ajattelua on helppoa harrastaa myös feminismissä.

Kun feministi tekee jotain konkreettista – statuspäivityksen, biisin tai musiikkivideon – hänen on pakko sulkea pois jonkun toisen ajamia feministisiä pointteja. Muutoin on vaikea tehdä mitään. On luultavasti liian epämääräistä esitellä kyläilijöille ideologisista syistä sekä roskiin heitettyä että kehystettyä vulvaorigamia.

On tietysti totta, että feministit käyvät keskenään kiivaita keskusteluja somessa, tieteessä, kulttuurissa, kaikkialla. Itseään rennoksi tituleeraava feministinen someryhmä vilisee tarpeetonta ilkeilyä. Palstoilla kohtaavien feministien käsitys sukupuolesta voi olla hyvinkin erilainen, mutta he kaikki yrittävät osaltaan edistää tasa-arvoa. Monia suututtaa ikuisuuden jatkunut sorto, ja konflikteja syntyy. Toisen tietämyksen aukkoja on helpompi osoitella kuin täydentää. Silti erilaiset feministit voivat olla olemassa yhtä aikaa, yhtä feministisinä.

Minä en esimerkiksi ole sellainen feministi, joka ilmaisisi aatettaan iskulausetta huutavalla statement-paidalla. Enkä sellainen, joka ottaisi itsestään kuvan Instagramiin siihen paitaan pukeutuneena. Vulvaorigamin kehystämistäkin olen harkinnut nyt jo useamman kuukauden, mutta se on löytänyt paikkansa kotoa arkisten asioiden joukosta. Sekin on feminististä. En ihmettelisi, vaikka vulva olisi kyllästynyt ylivirittyneeseen statukseensa: seksualisointiin kellon ympäri, tietämättömyyteen ja sokeaan palvontaan, toisaalta hylkimiseen.

Oma feministinen ”iskulauseeni” muistuttaa suurkaupungin metrokarttaa, laajaa kolumnia tai esseetä. Siksi sitä ei ole painettu t-paitoihin. Ja siksi minä en käytä feministisiä t-paitoja. Asiaan vaikuttaa myös hikipajoissa tuotettujen feministipaitojen räikeä kaksinaismoralismi. EQUALITY FOR ALL.

Kiusallista kyllä, perimmäisenä syynä on kuitenkin se, etteivät paidat sovi tyyliini. Eivät pukeutumiseeni, eivät feminismiini. Yksinkertaiset lausahdukset muuttuvat helpommin sanahelinäksi kuin muutokseksi.

En kuitenkaan karta f-sanaa tai näkemysteni ääneen lausumista. Viimeisin feministinen tekoni olikin klassista ”feminististä ilonpilaamista”. En epäröinyt latistaa lauantai-illan hilpeää baaritunnelmaa, joka oli muutamille syntynyt minuun ja ystävääni kohdistuneesta seksistisestä sönkötyksestä. Tilanteesta oli helppoa raportoida, koska en joutunut puolustautumaan idiooteilta yksin. ”Ilonpilaajien” joukko kasvaa ja on jäseniltään yhä monimuotoisempi.

* ”Dilemma eli pulma on ongelma, johon on olemassa vähintään kaksi mahdollista vastausta. Retoriikassa vastaukset ovat usein epätyydyttäviä, mutta vastausten ei välttämättä pidä olla epätyydyttäviä, jotta ongelma voitaisiin luokitella dilemmaksi. Tyydyttävätkin vastaukset tekevät siis ongelmasta dilemman.”

(Lähde: Wikipedia)

Kirjoittaja on Nälkä.fi:n tasa-arvovastaava.