Älä kysy: Olavi Uusivirta

Tapasimme Olavi Uusivirran tien päällä, Jämsän Himoksella, kesken kiertueen. Laskettelukeskuksen lomamökin suojissa esitimme hänelle kysymyssarjan viidestä eri aiheesta ja kirjasimme Olavin ajatukset ylös.

Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017

Teksti:
Teppo Vapaus

Kuvat:
Tero Ahonen

Jaa artikkeli

I

Donald Trumpista tuli hiljattain Yhdysvaltain presidentti. Muistatko sen aamun, kun kuulit asiasta? Mitä ajattelit ja tunsit tuolloin?

– Joo, mä olin kylppärissä ja olin ottanut sinne puhelimen mukaan, koska tiesin, että mun pitää avata joku Ilta-Sanomien tai Hesarin sivu katsoakseni tuloksen. Mä kävin kusella ja juomassa vettä ja avasin sivun. Se oli aika iso yllätys, koska oli kuitenkin mennyt nukkumaan sillä ajatuksella, että huomenna sitten herää siihen, että Hillary Clinton on valittu. Muistan, että en malttanut pidätellä tätä asiaa sisälläni, vaan menin herättämään vaimoni ja sanoin, että arvaa mitä? Se tiesi heti, ja sanoi, että et oo tosissas. Oli se kyllä ihan absurdi hetki.

– Mä tapasin vähän sen jälkeen Ruben Stillerin, joka oli myös kertonut vaimolleen tämän uutisen aamulla. Sillä oli käynyt niin, että vaimo ei ollut uskonut vielä siinäkään vaiheessa, kun Ruben oli näyttänyt sille jotain uutissivustoa kännykästä. Se oli ollut, että ei, ei, ei, tuo on joku feikkisivusto. Että ei tämä voi olla mahdollista.

– Ehkä sitä sisimmässään oli kuitenkin varautunut myös siihen, että kaikki on mahdollista. Olihan se silti aikamoinen shokki. Kesti aika kauan rekisteröidä tai sisäistää tämä asia. Sittenhän kävi vielä niin, että me satuttiin olemaan Jenkeissä just Trumpin virkaanastumispäivänä. Oltiin tultu alkuviikosta Kaliforniaan, ja perjantaina oli virkaanastujaiset. Oli aika mielenkiintoista seurata sieltä käsin niitä tunnelmia. Varsinkin, kun Kaliforniasta on vaikea löytää Trumpin kannattajia. Se on niin täysin Trump-vastainen osavaltio.

– Me unohdettiin meidän Airbnb-kämppään joitain tavaroitamme, kun muutettiin sieltä pois. Meidän houstin piti sitten postittaa ne kamat perästä. Se viestitti meille, että tähän asti posti on toiminut ihan moitteettomasti, mutta mikään ei ole enää varmaa, kun tämä kammottava oranssi Goblin on vallassa. Kaikki saattaa muuttua. Ja niinhän aika moni asia onkin muuttunut nopeasti. Se kammottava oranssi Goblin on pistänyt niin sanotusti haisemaan.

– Mulla on taipumus ajatella asioita laajemmalla perspektiivillä. Jostain tulikin vastaan aika havainnollinen artikkeli, jossa oli katsottu historiaa satojen, jopa tuhansien vuosien perspektiivissä ja onnistuttu osoittamaan, että yhteiskunnilla on taipumus pistää asetelma paskaksi noin 80 vuoden välein. Toisen maailmansodan alusta on pian kulunut se 80 vuotta…

– Jos puhutaan kaikkein suurimmista inhimillisistä katastrofeista, niin niiden keskellä ja vaikutuspiirissä eläneet ihmiset ovat kaikki tietenkin ajatelleet, että miten tämän jälkeen voi enää nousta uudestaan pystyyn tai kukoistukseen. Kuitenkin aina on tullut se iisimpi aikakausi, ja homma on rakennettu uudestaan kasaan.

– Nythän ei olla vielä siinä pisteessä, että homma olisi täysin kosahtanut, mutta alkaa huomata, että se voi hyvin olla ihan oikeasti edessä. Eletään niin arvaamattomassa tilanteessa, jos maailmanpolitiikkaa katsoo. Nyt ei olisi enää kovin suuri ihme, että tulisi joku hirvittävä globaali katastrofi. Siinä missä muutama vuosi sitten sellainen skenaario näyttäytyi vielä epätodennäköisenä, nyt se on melkein käsinkosketeltavissa. Ilmapiiri on niin hasardi.

– Ja ainahan tällainen tietty kansallismielisyyden lisääntyminen…

II

Hypätäänkin siihen! Epäinhimillisiä pakkokäännytyksiä vastustavat maahanmuuttajat ovat osoittaneet mieltään jo viikkokausia Helsingin keskustassa ja heidän tuskansa on eskaloitunut jopa hirttäytymisyritykseen julkisella paikalla. Kansallismielinen Suomi Ensin -ryhmä on yhtä lailla osoittanut mieltään keskustassa viikkokausia käyttäen mielenilmauksensa otsikkona ”Suomi-Maidania”. Tänään [haastattelupäivänä 11.3.2017] pieni joukko rasisteja on ollut osoittamassa mieltään ”Puhdistus”-otsikon alla. Retoriikka on melko kauhistuttavaa. Oletko ehtinyt seurata näitä tapahtumia ja minkälaisia ajatuksia ja tunteita ne ovat herättäneet sinussa?

– En ole ehtinyt sen syvällisemmin seurata. Olen kyllä lukenut jotain uutisointia aiheesta viime päivien mittaan. Mutta silmiini osui Saku Timosen Uuninpankkopoika-blogin hieno kirjoitus. Se oli aika osuvasti kiteyttänyt sen, että nyt ollaan siirrytty ikään kuin inhimillisyyden tuolle puolen. Blogissa oli kuvakaappauksia viestiketjuista, joissa ihmiset oli kommentoineet omilla nimillään tätä hirttäytymisyritystä. Kaikki kommentit oli sellaisia, että vitun pelle, miksei se onnistunut. Että eikö ne osaa edes hirttää itseään. Ja että ehkä me voitaisiin järjestää joku tapahtuma, jossa autettaisiin niitä hirttämään itsensä. Ja tämä ”keskustelu” jatkui ja jatkui ja jatkui. Uskomattominta tässä on se, että nämä tyypit ei edes häpeä. Ne kommentoi omilla nimillään. Tekisi melkein mieli kohdata nämä ihmiset. Ottaa yhteyttä, että vitt… Jotenkin tavata ne ja keskustella tästä asiasta. Että mitä ne kelaa? Minkälaisia ajatuksia siellä on taustalla? Minkälaisesta henkilöhistoriasta sikiää tällainen toiminta? Haluaisin vaan tietää, että miksi. Mitä siellä on pohjalla?

– Useinhan vihan taustalla on pelko ja epävarmuus, tunne, että oma asema on uhattuna. Ja sitten se kääntyy vihaksi. Se mekanismi on mielenkiintoinen. Eli kuinka epävarmuus kääntyy vihaksi, kun omille tunteenilmauksille ei ole reflektiopintaa. Kun elää tietynlaisessa umpiossa tai kuplassa, jossa ympärillä ei ole eri tavalla ajattelevia ihmisiä.

– Jos mä heittäisin tällaisia mielipiteitä tai kommentteja, mitä nuo ihmiset tuolla laittavat, niin mun ympäriltä tulisi heti voimakasta kyseenalaistusta, lievästi ilmaistuna, ja multa vaadittaisiin selitystä. Että mitä sä kelaat? Oletko sä tullut hulluksi, mulle sanottais. Ilmeisesti näiden ihmisten ympärillä on toisia, jotka ajattelevat aivan samalla tavalla kuin he. Ja varmaan se on samanlainen kupla kuin minulla siinä mielessä, että ei minunkaan kaveripiirissä ei ole yhtään rasistista huutelijaa.

– Näiden piirien kohtaamattomuus on kaikista vaarallisin ilmiö. Sen huomaa omistakin tunteista. Mulle nousee valtava viha näitä ihmisiä kohtaan. Että tämä ei ole mahdollista, tämä ei voi olla totta. Kun kohtaamista ei tapahdu, vastakkainasettelu kärjistyy. Kohtaamattomuus vahvistaa sitä toista ääripäätä, koska niiden kupla ei pääse puhkeamaan. Eikä ne ehkä haluakaan ottaa vastaan minkäänlaista kritiikkiä tai kyseenalaistusta.

– Mun mielestä tämä niinsanottu suvakkikupla ja kansallismielisten kiihkoilijoiden, rasistien kupla, eivät ole verrannollisia, koska rasistien argumentit eivät perustu faktoihin. Sillä tavalla tämä liittyy myös Trumpiin. On siirrytty totuudenjälkeiseen todellisuuteen eikä faktoja oikeastaan enää tarvita. Se riittää, kun jossain sivustolla, joka ehkä ulkomuodoltaan näyttää vähän uutissivustolta, kerrotaan ikään kuin faktoina asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Tälle porukalle ne muuttuvat faktoiksi.

– Musta tuntuu, että nämä ihmiset ehkä jopa jollain tavalla tiedostavat, että ei tämä asia nyt ihan näin ole, mutta se ei jostain syystä häiritse heitä. Ei varmasti kaikki Trumpia äänestäneetkään pidä totena niitä asioita, joita Trump on esittänyt faktoina. Taustalla on jokin paljon isompi pyrkimys, toive tai paine.Jos sulta on vaikkapa menossa työpaikka alta, ja Donald Trump on luvannut, että hei, mä pidän huolta, että sulla on jatkossa töitä, niin se ajaa kaiken yli. Syntyy sokeita pisteitä kaikille muille elämän osa-alueille. Syntyy tunne, että mun pitää suojella tätä asiaa. Että nyt vittu millään muulla ei ole väliä kuin sillä, että mä pystyn pitämään huolta mun omasta ja perheeni toimeentulosta. Sen jälkeen voidaan sitten katsoa niitä faktoja.

– Kaikkein eniten mua ihmetyttää naiset, jotka on äänestäneet Donald Trumpia. Mitä he ovat ajatelleet? Koska eihän tätä naisvihamielisempää ulostuloa ole olemassa. Kuitenkin naiset ovat olleet valmiita äänestämään Trumpia. Se on kaikista ihmeellisin asia. Ehkä ihmisellä on joku kyky poissulkea epämiellyttäviä asioita mielestään, kun se tarpeeksi umpipäisesti haluaa jotain.

III

Tullaan pois Trumpin ja rasistien maailmasta. Tullaan sinun paidattomiin esiintymisiin keikoilla. Olet kertonut, että oma rohkaistumisesi esiintymään vähäpukeisesti ja heittäytymään objektin asemaan sisältää ajatuksen siitä, että haluat tällä tavalla miessukupuolen edustajana asettaa itsesi objektin asemaan siten kuin yleisemmin naiset asettuvat tai asetetaan seksiobjekteiksi popkulttuurissa? Oletko tosissasi tämän filosofian kanssa ja avaisitko tätä ajatusta hieman lisää? Koetko esimerkiksi, että nainen on kaltoin kohdeltu popkulttuurissa? Ja haluaisitko jatkossa mahdollisesti jalostaa tätä viestiä ja viedä sitä pidemmälle?

– Ehkä kuitenkin olennaisin tähän teemaan liittyvä pyrkimys on häpeän kynnyksen ylittäminen. Esiintyjänä olemisessa kaikista keskeisin asia on päästä häpeän kynnyksen yli, sellaiseen tilaan, jossa sulla ei ole enää mitään menetettävää. Se johtaa tavallaan aristokraattiseen asemaan, jossa olet voittamaton tai koskematon. Jos olet jo menettänyt kaiken, mikään ei voi enää murtaa tai satuttaa sua. Mikään ei voi enää häiritä esiintymistä. Tämän tilanteen aikaansaamiseksi paidan riisuminen on mulle konkreettinen ele, jolla paljastan itseni. Se on tietyllä tavalla häpeällinen teko. Asetan itseni alttiiksi arvosteleville katseille. Tähän voi liittyä kaikkea muutakin häpeällistä, vaikka jotain hölmöjä tanssimuuveja, jotka tuntuvat lähtökohtaisesti vierailta. Ja kun laittaa itsensä tekemään niin, sitä ei voi jättää puolitiehen. Se täytyy tehdä röyhkeästi ja härskisti yli. Tällaisen voimakkaan häpeämättömän eleen avulla pystyy ylittämään häpeän kynnyksen. Ajattelen, että sen jälkeen olen esiintyjänä vapaa.

– Jos taas ajattelen yleisön näkökulmasta, niin kaikkein kiusallisinta ja vaivaannuttavinta on katsoa sellaista esiintyjää, joka ikään kuin analysoi ja arvioi itseään. Sellaista, joka liikaa miettii esiintyessään, että mitäköhän nuo ihmiset nyt ajattelevat minusta? Mitäköhän ne ovat mieltä ulkoisesta olemuksestani, musiikistani, välispiikeistäni? Hyväksyvätköhän ne minut vai vihaavatkohan ne minua? Tuo ei näytä kovin kiinnostuneelta tuo yksi ihminen. Tuo näytti minulle keskisormea tuolla… Jos antaa tällaisille ajatuksille vallan, niin se näkyy lavalta ja se näyttää juuri siltä, mitä se on. Vastakohtana tälle taas on sellainen esiintyjä, josta näkee, että se on jo ikään kuin menettänyt kaiken. Se on auki ja paljaana lavalla ja se ei enää häpeä.

– Mitä tulee objektina olemiseen, se on musta erittäin mielenkiintoinen tutkimusmaasto. On kiinnostavaa tutkia sitä, miltä tuntuu asettaa itsensä katseen alaiseksi. On se katse sitten ihaileva tai arvosteleva. Kun ajattelen itseäni, koen, että olen aika ujo ihminen. Ja energialtani hyvin rauhallinen ja analyyttinen. Eli monin paikoin vastakohtainen sille hahmolle, joka nähdään esiintymislavalla. Uskon, että kaikissa ihmisissä on olemassa piilevinä nämä molemmat puolet. En usko, että ihmiset on joko sisäänpäinkääntyneitä tai ulospäinsuuntautuneita. Mä olen elävä esimerkki siitä. Koen itse, että olen mitä suurimmassa määrin introvertti ihminen, mutta suurin osa ystävistäni ajattelee päinvastoin. Siihen vaikuttaa se, että kun olen yksin, olen tietynlainen ihminen ja kun olen seurassa, olen toinen ihminen.

– Esiintymistilanne taas on erikoistilanne. Esiintymisessä on mun mielestä aina kyse samasta asiasta, on se sitten teatterin lavalla tai keikkalavalla. Performance on sana, jonka kautta ajattelen kaikkea esiintymistä. Esitys ei sisällä kaikkia samoja vivahteita kuin ”performance”, joka voi olla teatteriesitys, musiikillinen esitys tai mikä tahansa performanssi.

– Kokemattomien toimittajien kysymyslistaan eksyy usein sellainen kysymys, että oletko mielestäsi enemmän muusikko vai näyttelijä? Minusta sellainen kahtiajako ei ole ollenkaan relevantti. Näen, että oikeampi jaottelu olisi se, että koetko olevasi enemmän esiintyjä vai kirjoittaja? Tai esiintyjä vai musiikintekijä? Siinä on nimittäin iso ero. Nuo ovat tavallaan aivan päinvastaisia asioita. Kun teet musiikkia tai kirjoitat, olet yksin. Kun esiinnyt, ympärilläsi on valtavasti ihmisiä. Nämä ovat luonteeltaan todella erityyppistä tekemistä. Viime aikoina olen huomannut kaipaavani yhä enemmän sellaisia luostarimaisia olosuhteita kirjoittamiselle. Tai lukemiselle.

– Jos tullaan tähän sukupuolittuneisuuteen, niin mä luulen, että se on asia, joka on muuttunut tai ainakin muuttumassa. Musta oli todella ilahduttavaa nähdä tämä Pete Parkkosen musiikkivideo [Kohta sataa], jossa objektiksi asettuminen oli viety tosi pitkälle. Reaktio siihen vaikutti siltä kuin me oltaisiin nähty ekaa kertaa tällainen video. Mutta jos me vaan vaihdettaisiin siihen tilalle mimmi, niin reaktio olisi, että tämähän me ollaan nähty tuhat kertaa. Se video oli paljastava performanssi. Se paljastaa paljon tästä aiheesta, ja se oli minusta rohkea ja hieno veto. Se otettiin myös hyvin positiivisesti vastaan. Varmaan osa oli silleen, että olitko sä niin epätoivoinen,ettet voinut muuta kuin myydä seksillä sun musiikkia. Mutta tuo äänenpaino taisi hävitä. Muuten jengi oli aika fiiliksissä. Ehkä tämä video ja siitä seurannut keskustelu osoitti, että tämä aihe ei ole loppuun pureskeltu.

– Samaan aikaan teatterin puolella on ollut paljon painavia puheenvuoroja liittyen esimerkiksi siihen, minkälaisia naisrooleja kirjoitetaan ja ohjataan näyttämölle. Yksi merkittävimmistä puheenvuoroista oli Anna Paavilaisen Play Rape, joka on saanut ansaittua kiitosta ylimmiltäkin tahoilta. Muistan, kun näin sen esityksen ja musta tuntui, että tämän esityksen jälkeen jokin asia ei ole enää entisensä. Tällaiset puheenvuorot ovat hienoja teoksia, avauksia, jotka aiheuttavat tunteen, että jokin asia nytkähti askeleen eteenpäin. Se on aika harvinaista ja se vaatii aika paljon heittäytymistä ja itsensä likoon laittamista. Ja kun vielä tietää, että Anna on heittäytynyt tyhjän päälle tehdäkseen tämän. Taustalla on se, että Anna on jättäytynyt pois unelmaduunista Kansallisteatterin kiinnitettynä näyttelijänä. Paikka, josta kuka tahansa näyttelijä haaveilee. Anna koki, että se ei tuntunut enää mielekkäältä ja heittäytyi ei-minkään päälle. Se uhkarohkeus palkittiin. Se on hieno osoitus siitä, että kannattaa kuunnella intuitiota ja tehdä rohkeita valintoja.

IV

Olet ehtinyt elää muutaman vuoden perheenisän elämää suomalaisen rocktähden kiertue-elämän rinnalla. Mitä lapsen saaminen ja lapsesi on ehtinyt jo opettaa sinulle tähän mennessä? Entä mitä nämä maailmat antavat toisilleen, ja tappelevatko ne missään kohtaa toisiaan vastaan?

– Ehkä isoin muutos isäksi tulossa oli se, että se oli vielä siistimpää kuin olisin osannut kuvitella. Jotenkin sitä aina ajatteli, että mitä jos sieltä tuleekin sellainen Poikani Kevin -tyyppinen hirviö, joka vihaa minua. Mun odotukset oli sellaiset, että luultavasti tämä on magee juttu. Mutta se olikin kymmen- tai satakertaisesti mageempi juttu.

– Ystäväpiirissä huomaa sen ilmiön, että 40 on uusi 30. Ne asiat, mitkä aiemmin tehtiin kaksikymppisenä, tehdään nyt kolmekymppisenä ja ne mitkä tehtiin kolmekymppisenä tehdään nelikymppisenä. Lapsen saamiseen liittyy ehkä sellainen ikuinen ajatus siitä, että mun elämä loppuu, kun saan lapsen. Että sitten ei voi tehdä enää sitä eikä tätä. Kauhukuvissa joutuu uhraamaan kaiken eikä voi enää tehdä mitään niitä asioita, joita on ennen voinut tehdä. Okei, ehkä ei voikaan lähteä reilaamaan kuukaudeksi ihan heti.

– Mun kohdalla lapsen syntymä osui sellaiseen hetkeen, jossa meidän kaikkein tiivein keikkarupeama alkoi. Tytär täytti nyt kolme vuotta, ja kolme vuotta sitten ilmestyi Ikuiset lapset-levy. Sen julkaisun jälkeen me on oltu lähes yhtäjaksoisesti rundilla. On ollut enintään kuukauden tai kahden breikkejä. Mutta jos mä olisin jossain virastossa töissä, niin luultavasti mä olisin vähintäänkin yhtä paljon poissa kotoa kuin nyt. Nyt olen viikonloppuisin usein poissa, missä on tietysti se huono puoli, että olen kaksi tai kolme päivää putkeen veke. Se on eriluonteista kuin se, että olisi kahdeksan tai kymmenen tuntia poissa joka arkipäivä.

– Totta kai nämä maailmat ovat erilaiset. Ehkä meidän bändissä ne eivät kuitenkaan ole hirveän etäällä toisistaan, koska ryhmässämme kaikki ovat perheellisiä ihmisiä. Paitsi valosuunnittelijamme Pyry Pakkala, joka on vielä nuori kolli. Nämä maailmat voisivat olla paljon etäisemmät toisistaan, jos tämä olisi parikymppisten jätkien bändi, jossa keikkareissut olisi armotonta sekoilua, yöt läpeensä rötväämistä. Ja sitten yhtäkkiä sunnuntaina alkaisi perhe-elämä. Voisi olla aika paljon isompi skarvi tuossa kuviossa, jos lapsi olisi tullut vaikka 10 vuotta sitten.

– Mitä tyttäreni on ehtinyt opettaa minulle? Varmaan se opettaa joka päivä kaikenlaista. Ehkä suurin opetus liittyy mittasuhteisiin ja siihen, millaisessa suhteessa on aikaan ja tähän hetkeen. Jos karrikoi, niin lapsihan humpsahtaa aika nopeasti. Kohta se muuttaa jo pois kotoa. No, ei nyt ihan kohta, mutta vuodet vierii kuitenkin nopeasti. Aikaisemmin suhteeni aikaan on ollut sellainen, että jossain horisontissa on aina ollut kiintopiste, jota kohti tähtää. Kun vaikka perustaa bändin, niin syntyy kiintopiste: ”päälavalle Provinssiin”. On paljon tällaisia kiintopisteitä, joista ajattelee, että jonain päivänä haluan olla tuolla. Koko elämä on ollut sitä, että jonain päivänä. Että mä en vielä ole siellä, mutta jonain päivänä mä haluan olla. Ehkä suurin tyttäreltä saatu opetus liittyy siihen, että se joku päivä on nyt. Se joku päivä on aina tämä päivä.

V

Voisitko paljastaa, mitä aiot tehdä pitkän kiertueenne päätöskeikan jälkeen? Edessä on keikkavapaa kesä. Mitä teet kesällä 2017 ja syksyllä 2017? Entä mitä kuuluu debyyttiromaanillesi, joka kuvaa 90-lukua?

– Ehkä sitä on taas aikaa kirjoitella kesän ja syksyn kuluessa. Projekti on ehtinyt elää jo sen verran, että välttämättä aiheena ei enää olekaan 90-luku.

– Suunnitelmissa on myös fiilistellä uutta musiikkia. Levyn julkaisusta on kulunut jo vuosi, joten kaikenlaisia uusia ajatuksia, aihioita ja fiiliksiä on alkanut syntyä. Tulee varmasti tunnusteltua niitä ja ihan konkreettisestikin ryhdyttyä puuhailemaan uuden musiikin parissa.

– Sodankylän elokuvajuhlille mun on pakko päästä. Se on ensisijainen juttu. Se on kuitenkin maailman paras festari. Nyt kun on mahdollisuus, niin sinne kyllä vie varmasti tie. Muuten on kaikki ihan auki. Aina kun mulla on lomaa, käytän päivät mieluiten kirjoittamiseen, lukemiseen ja ehkä saunomiseen. Tällainen pyhä kolmiyhteys. Nyt tulee tosiaan erikoinen kesä, kun ei ole keikkoja. Nyt ehkä ehtii mökillekin pidemmäksi rupeamaksi kuin kahdeksi tai kolmeksi päiväksi kerrallaan.

– Just nyt me kuvataan leffaa tässä syksyllä vielä. Ei kun mikä nyt on, kevät. Tuntuu ihan kuin olisi syksy. Satelee ja istutaan tällaisessa mökissä. Voisi olla syksy. Mutta joo, nyt kuvataan leffaa! Se on Paavo Westerbergin debyyttielokuva, pitkä draamaelokuva nimeltään Viulisti. Käsikirjoitus on Paavon puolison Emmi Pesosen, ja he ovat kimpassa kirjoittaneet viimeiset versiot. Mä esitän elokuvassa viulunsoiton opiskelijaa, joka käy Sibelius-Akatemiaa. Muissa keskeisissä rooleissa ovat Matleena Kuusniemi ja Kim Bodnia.

– En ole koskaan ennen soittanut viulua, mutta kuvausten tiimoilta on tullut harjoiteltua syksystä lähtien. Varsinkin viimeiset kolme kuukautta olen soittanut lähes päivittäin. Suurimmaksi osaksi soitan hartsittomalla jousella, josta ei tule ollenkaan ääntä, koska kuvauksissa käytän sellaista. Mutta siinä on se valtavan iso haaste, että se näyttäisi siltä, että olen viulisti. Tämä on ollut tosi mielenkiintoinen sukellus. Mulla on loistava valmentaja, Sanna Salmenkallio, säveltäjä ja muusikko, joka on säveltänyt paljon elokuvamusiikkia ja tehnyt kaikenlaisia poikkitaiteellisia juttuja. Sanna on myös soittanut Ismo Alangon bändissä ja muistaakseni Siekkareidenkin kanssa jossain härökokoonpanoissa viulua.

– Sannan opetusstrategia perustuu siihen, että aloitetaan huipulta. Siihen jeesaa äänettömän jousen käyttö. Voi soittaa äänitteiden kanssa ikään kuin muina pekkakuusistoina. Suurin haaste liittyy siihen, että viulusta tulisi mulle täysin tuttu esine, ja sen kanssa operointi olisi mahdollisimman luontevaa. Siten, että sitä ei tarvitsisi kelata ollenkaan.

Vuoden rock-albumin Emman voittanut Olavi Uusivirta päättää lähes puolentoista vuoden ja yli 130 keikan Olavi-albuminsa kiertueen Helsingin The Circuksessa lauantaina 27.5. Päätösspektaakkelin jälkeen Olavi vetäytyy keikkatauolle.