Laadun filosofia

Salo on sanonut useissa haastatteluissa, ettei kestä kuunnella vanhaa tuotantoaan. Hänen mukaansa taiteilijan on tärkeää sanoutua irti aikaisemmista teoksistaan.

– Ihan muutamat tekemäni lauseet siellä täällä on onnistuneita tai edes valmiita, mutta en pidä mistään vanhoista levyistäni. Näen niissä vain ihmisen keskeneräisyyden. Taiteilijuudessa on mentävä eteenpäin ja tuhottava vanhaa.

Salo puhuu modernin kulttiklassikon aseman saavuttaneesta Robert M. Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapito -teoksesta (1974), jossa korkeaksi taiteeksi nostetaan hyvät ohjekirjat, joiden sisältämä tieto on totta ja siksi vaikka kiveen hakattavissa.

– En pidä itse teosta kovinkaan kummoisena, mutta olen vaikuttunut sen filosofisesta annista. Sen esiintuoman laadun filosofian mukaan ei ole järkeä tehdä bulkkikamaa, mikä ei pyri täydellisyyteen. Tunnistan itseni siitä ajatuksesta monellakin tavalla. Kirpputoreilla tykkään ahmia silmilläni vanhoja, laadukkaita tavaroita, ja samaa kestävää täydellisyyttä toivoisin tulevalle Asa & Band -levyllemmekin. Laadun filosofia voisi lopettaa tämän loputtoman itsekriittisyyden ja toisaalta luomisen pakon. Jos saisin kirjoitettua täydellisen rakkauslaulun elämäni naiselle, eihän sitä tarvitsisi sitten enää uudestaan tehdä.

Perfektionisti ja sen bändi

Salo kertoo kotiutuneensa Asa & Bandiin, jonka kanssa on keikkaillut muutaman vuoden ajan. Bändilevyä on tehty huolella ja hartaudella.

– Olen heittänyt jätkille ison kasan sampleja, ja nyt parin vuoden jälkeen meillä on muutama biisi, joihin ollaan kaikki tyytyväisiä. Olen sanonutkin bändin tyypeille, että heidän kannattaa varmaan julkaista ne instrumentaaleina ennen kuin mä pilaan ne räppäämällä.

Vaikka Salo on omassa taiteilijuudessaan tinkimätön, hän uskoo demokratiaan bändin sisällä. Räppäri ei muutenkaan myönnä olevansa erityisen hankala työkaveri – paitsi äänitettyjen demojen määrän suhteen.

– Jotkut tuottajat on tyytyväisiä, kun ne saa biittinsä päälle jotain pälpätystä, mä taas olen tosi ärsyttävä siinä, etten ole ikinä kerrasta tyytyväinen mihinkään. Muutan demoja ihan törkeän monta kertaa. Se on miksaajille vittumaista, kun tehdään musiikkia kuitenkin indienä kavereiden kesken, ja editoiminen on rankkaa duunia, mistä pitäisi maksaa kunnon liksaa. Monet kyllä myös tuntee meikän, eikä edes nauhoita mitään vielä ensimmäisillä kerroilla.

Täydellisyyden filosofiasta huolimatta Salo uskoo epätäydellisyyden herättävän musiikissa mielenkiinnon. Ajatus ei vain jatku omaan työpanokseen saakka:

– Liika hiominen ja tuottaminen ei ole yleensä musiikille hyvästä, mutta tekstin idean täytyy olla tosi kypsä, jotta se kantaa koko biisin mitan. Se vaatii lahjoja tekijältä. Kaikilla kirjoittajilla on varmaan ensin ajatus, ettei pysty siihen. Voi olla, ettei illassa tule paperille yhtään sanaa, mutta siinä kohtaa ei näe, että aiheesta on päässä jo neljä ajatusta, jotka riitelee keskenään. Jossain vaiheessa joku niistä jää nurkkaan seisomaan, ja siitä lähtee sitten muodostumaan kappale.

Totaalinen täydellisyys lienee vielä melkoisen matkan päässä, kun kuuntelee Salon pohjatonta itsekritiikkiä. Toisin kuin monelle taiteilijalle, hänelle ei ole tärkeää jättää itsestään jälkeä maailmaan vaan onnistua.

– Kyllä mä haastan itseäni lähinnä räppärin nälällä. Jos tulee yksikin virhe, pitää skarpata ja laittaa hommaan enemmän ajatusta. Olen tosi onnellinen, ettei Punaisen tiilen aikaan ollut vielä YouTubea ja kännykkäkameroita. Jos olisi ollut, olisi tämänhetkinen kiertue varmaan jäänyt tekemättä.

Vielä kerran henkee

Niin, Punainen tiili. Vaikka Salo itse näkee julkaistut teoksensa lähinnä epäonnistumisina, edustaa hänen ensimmäinen, Avain-artistinimellä vuonna 2001 julkaistu Punainen tiili -albuminsa rap-yleisölle jotain täysin päinvastaista. Kun Salo suostui vuosikausien maanittelun jälkeen esittämään esikoisensa Blockfesteillä, Yle kirjoitti räppäri Odea siteeraten Punaisen tiilen olevan ”suomiräpin raamattu”.

– Ymmärrän, että suoraan puhuminen on Punaisen tiilen estetiikassa toiminut. Kyllähän päät herää, kun vittuilee sen sijaan, että yrittäisi vaikka kuvailla tammen vuodenkulkua. Enää en kuitenkaan näe järkevänä, että yrittäisin musiikillani muuttaa ihmisten mieliä, vaan haluan mennä siihen syvälle itse. Esikoisalbumin agitoinnin jälkeen olen jättänyt muut ihmiset rauhaan ja keskittynyt kritisoimaan lähinnä itseäni.

– Ei Punaisen tiilen biisien esittäminen kuitenkaan tekopyhältä tunnu, koska ajatukseni ovat edelleen tosi samoja. Se on vaan se estetiikka, mikä mua nolostuttaa. Samalla tavalla nolostelen viime vuonna tekemääni levyä. Ehkä häpeä poistuu, jos löytää jonkun oman viisastenkiven, mutta sitähän tämä Punainen tiili -nostalgia ei ole. Se on sitä mitä yleisö haluaa.

Miksi lähes viisitoista vuotta albumin esittämisestä kieltäytynyt ja tavallisesti muiden toiveista paskat nakkaava räppäri sitten suostui parhaillaan käynnissä olevaan viiden keikan kiertueeseen?

Salo kertoo saaneensa asiat vihdoin sellaisiin mittasuhteisiin, että saattaa nauraa itselleen ja vanhoille tekemisilleen. Hyvänä hetkenä hän saattaa jopa nähdä esikoisensa arvon.

– Esimerkiksi poliitikkojen namedroppailu ja tietynlainen kuulijan agitointi yhteiskunnalliseen ajatteluun varmaan käynnistyi suomenkielisen räpin toisessa aallossa aika pitkälti siitä levystä. Myös mielenterveysongelmat ja muut elämän ikävät realiteetit tulivat pöydälle. Koen edelleen, että ne on hyviä ja oikeita biisin aiheita. Läppä lentää silloin, kun on filosofisia kiintopisteitä mutta ei vastauksia. Ei ole taidetta eikä politiikkaa, jos ei ole filosofiaa. Punaisen tiilen aikaan kysymyksiä oli joka suuntaan.

Keikkatilanteissa Salo on muutenkin itselleen armollisempi kuin uuden luomisessa.

– Ero keikkailussa ja musiikin tekemisessä on siinä, että keikkailusta voin kokea tyytyväisyyttä. Meillä on paljon hyviä livebiisejä, jotka on levytettyinä todella huonoja ja köykäisiä. Keikkatilanteissa sanoille voi laittaa enemmän painoa ja voimaa. Esiintyessäni en myöskään häpeä omaa ääntäni ihan niin paljon, koska voin leikkiä sillä enemmän. Esiintymiseeni on tullut jonkinlaista rock’n’rollia, mitä en näe taiteen tekemisessä ollenkaan.

– Runopoikamaisuus on lähtenyt keikkatilanteista – esiinnyn nykyään Twisted Sisterin Dee Sniderin filosofialla. Olen hyvä tuhoamaan pieniä baareja!

“Suomi ei ole sivistyskansa”

– Jos vielä tämän ikäisenä etsii jotain isä- tai äitihahmoja, niin Sirkka ja Jouko Turkka voisivat olla mun vanhemmat, ja mä olisin ihan turvassa.

Jouko Turkka tuli tunnetuksi Teatterikorkeakoulun rehtorina ja jopa sadistiseksi väitettynä näyttelijän- ja ohjaajantyön professorina. Hän korosti metodeissaan äärimmäistä fyysisyyttä ja halveksui tekotaiteellisuutta.

– En mä usko, että Turkka on ollut saunassa yhtään samanlainen. Mitä rankempia asioita käsittelee, sitä vähemmän jää hiuksia päähän ja sitä hullummaksi muuttuu. Ihmiselle, joka hyppää henkiseen leijonankitaan ja pistää kaiken alttiiksi, pitäisi antaa joku palkinto. Varmasti Turkka on rikkonut psyykeitä ja egoja, mutta mikä ikinä ihmisen tehtävä onkaan taiteilijana, hän ei varmasti epäonnistunut siinä. Olisin itsekin valmis olemaan maineeltani paska jätkä, jos pääsisin samaan.

Jouko Turkka liitetään edelleen vahvasti 80-luvulla suurta kohua herättäneeseen Jumalan teatterin näytelmään, koska hän ei suostunut tuomitsemaan opiskelijoidensa valmistamaa esitystä, jossa muun muassa heitettiin ulostetta yleisön päälle. Turkka aiheutti laajalti närää myös omilla ohjauksillaan:

– Löysin juuri roskalavalta Turkan Seitsemän veljestä -taltioinnin, ja muistan sarjan kauhumuseofiiliksen jo nuoruudesta. Päässä on pyörinyt koko kesän Turkan vastaus, kun siltä kysyttiin haastattelussa, mitä mieltä se on Seitsemästä veljeksestä: “Seitsemän veljestä ei ole kansainvälisen tason romaani, ja Suomi ei ole sivistyskansa.” Niinpä, NIINPÄ!

Vasemmistolaisesta paasaajasta jep-mieheksi

Saloon on totuttu Punaisen tiilen johdosta liittämään levyllä vahvasti kuulunut vasemmistoaate, josta räppärin on myöhemmin annettu ymmärtää pyristelevän irti. Tämän Salo haluaa korjata:

– Väitetään, että olen sanoutunut irti vasemmistolaisesta paatoksestani, mutta olen kyllä edelleen aika paatoksellinen ja ehdoton. Olen mä vieläkin sellainen mulkvisti, että nyt kesällä, kun en löydä huoltoasemilta Kolmen Kaverin jäätelöä, mun on pakko aukoa bändikavereille päätä niiden tukemista Nestléstä tai GB Glacesta. Se on todella ärsyttävä tapa.

– Tai kun oltiin kaverini kanssa interreilaamassa kuutisen vuotta sitten, se kävi koko kuukauden multa salaa Burger Kingissä, kun tiesi millaiset pultit siitä ottaisin. Tunnistan siis itsessäni – ja mun läheiset varmasti tunnistaa mussa – edelleen samanlaista saarnaavuutta.

Toisaalta paatoksellisuus on vaihtunut myös myötäilyyn:

– Näin yhden Baddingin haastattelun, jossa se vastasi kaikkeen ”Jep”. “Ei”- ja “Odota”-jätkän jälkeen olenkin nyt viimeisen vuoden ajan ollut lasteni kanssa jep-mies:

“Saanko lisää mehua?”
“Jep.”
“Voidaanko mennä Lintsille?”
“Jep.”

– Jep…

Asa esiintyy DJ Polarsoulin kanssa Nälkä 2 -bileissä Helsingin Ääniwallissa lauantaina 30.9.