1997.

Menemme Emilian kanssa eri lukioihin, mutta tapaamme silti usein. Mustan putken päässä alkaa kajastaa valoa.

Olen vellonut syvällä brittirockin ja grungen tummassa virrassa. Olen kuunnellut kerta toisensa jälkeen Radiomafiasta c-kasetille nauhoittamaani Oasiksen Knebworthin keikkaa ja kuullut yleisön kiihkon. Siellä jossain on elämä. Nyt se on aukeamassa meillekin.

Egotripin Superego-albumin kappaleissa on jotain sellaista positiivisuutta, jota millään muulla bändillä ei ole. Toisaalta niiden melankolia löytää minussa oivan kaikupinnan.

Hukuta mut unihiekkaan
Älä herätä koskaan
Anna mun vajota pohjaan
Mariaanien hautaan

Egotripissä yhdistyvät amerikkalaisen ja suomalaisen populaarimusiikin parhaat puolet. Musiikki on melodista, siinä on hyvät sanoitukset ja siitä puuttuvat raskaus ja uho.

Rakastan Egotripissä erityisesti sitä, että kappaleissa on kunnolliset stemmat. Opimme ne Emilian kanssa helposti, koska laulamme kuorossa.

Mummot pyyhkivät silmiään, kun laulamme sunnuntaiaamuna puhtain kasvoin kirkon parvella Jumalasta. Monella kuorotytöllä on edellisiltaisten bileiden jäljiltä huivi kaulassa.

1998.

Olen Emilian kanssa nuorisoseurantalolla. Odotamme Egotripin keikan alkua kyynärpäät lavan reunalla. Olemme olleet ystäviä ekalta luokalta lähtien, ja vaikka nyt olemme eri lukioissa, tapaamme yhä usein.

Kun keikka alkaa, salin takaosaan jäänyt yleisö lähtee ulos juomaan pussikaljaa. Siellä autot kiertävät seurantaloa käryävänä virtana. Humalaiset teinit pummaavat toisiltaan tupakkaa ja toikkaroivat rinnettä ylös alas. Pusikoista kuuluu kirkaisuja. Aina välillä poikien joukossa syntyy tappeluja ja toisinaan joku tönäistään vaarallisesti auton eteen. Nyt autoja on vähemmän kuin silloin, kun soittamassa on Yö tai Popeda.

Lavan edessä on vain parikymmentä henkeä. Se ei haittaa meitä.

Yleisön vähyys ei näytä häiritsevän myöskään Egotripin soittajia. He esiintyvät hyväntuulisina. Mikki kertoo vitsejä, ja meitä naurattaa.

Olen eronnut ensimmäisestä poikaystävästäni vuosi sitten. Hän oli kunnollinen ja tylsä. Hänen jälkeensä minulla ei ole ollut ketään, mutta tänä iltana se ei haittaa. Olen nuori ja edessä on ihana kesä. Täytän 18, saan ostaa itse olueni, ja hankin ajokortin.

Sä olet ulkopuolella
Taas se paha silmä tuijottaa
Sun selkääsi ja
Käännyt ympäri
Muttet ketään nää

Hiuksemme hulmuavat, kun hypimme mustissa maihareissamme ja muotoonommelluissa t-paidoissamme ja laulamme mukana.

Keikan jälkeen olemme hikisiä ja onnellisia. Olemme nähneet Egotripin ensimmäistä kertaa livenä. Ja nyt soittajat tulevat vielä antamaan nimikirjoituksia! Me pyydämme ne käsivarsiin.

”Ettekö te voisi tulla pelastamaan meidän Provinssia?”, anelen Knipiltä.

Olemme lähdössä kesäkuussa ensimmäistä kertaa Provinssirockiin, ja Egotrippi puuttuu esiintyjälistalta. Knipi hymyilee ystävällisesti, mutta ei lupaa mitään. Vapisen silti riemusta, sillä olen uskaltanut sanoa hänelle jotain.

Seuraavana aamuna yritän käydä suihkussa niin, että en hinkkaa kynän jälkiä pois.

1999.

Egotrippi ei tule Provinssiin.

Sinne tulevat kuitenkin Blur, Cardigans, Manic Street Preachers, Skunk Anansie ja Ultra Bra. Sinne tulee myös mies, jonka telttaan päädyn yöksi, vaikka meillä olisi paljon paremmat nukkumatilat Emilian isän pakettiauton perällä. Kesän kuluessa miehestä tulee poikaystävä, jonka kanssa muutan kaupunkiin heti kirjoitettuani ylioppilaaksi.

Pääsen yliopistoon opiskelemaan alaa, josta ei valmistu miksikään. Kuuntelen YUP:ta, CMX:ää ja Kauko Röyhkää, luen paljon ja kirjoitan pitkiä esseitä. Tuntuu kuin maailma avautuisi entisestään.

Otan opintolainaa ja käyn keikoilla. Tiistaisin monessa baarissa on kahden euron ilta. Poikaystäväni soittaa bändissä, ja usein bileissä luukutetaan loppuillasta Eppu Normaalia, J.Karjalaista ja Egotrippiä, jonka Helsinki-Hollola-levy soi kaksiossamme lähes taukoamatta.

Tällaisena iltana
On niin hienoa hengissä olla
Ikkunat auki, pitkin kolmosta
Kuljetaan auringonlaskussa

Emilia on saanut opiskelupaikan toisesta kaupungista ja muuttanut yhteen poikaystävänsä kanssa. Näemme paljon harvemmin kuin ennen.

2003.

Lähden Saksaan vaihto-oppilaaksi. Asun asuntolahuoneessa, johon on pakko vuokrata lankapuhelin. Nettiyhteyttä omaan huoneeseen ei saa, ja tietokonetta voi käyttää vain yliopiston tietokoneluokissa, joihin on jonotettava. Kun sovimme poikaystäväni kanssa chat-treffit, on oltava ajoissa, jotta saa varmasti paikan. Tekstiviestit Suomeen ovat kalliita, joten niitä on käytettävä harkiten.

Opin olemaan yksin ja huomaan, että pärjään, vaikka maailma on iso.

Kun palaan Suomeen, muutamme poikaystäväni kanssa Jyväskylään ja vuokraamme vanhan, huonokuntoisen omakotitalon. Pidämme hauskaa. Talossamme on niin monet jatkot, että pidämme vuodevaatteita valmiiksi olohuoneessa. Käymme keikoilla ja festareilla, matkustamme Saksaan kuuntelemaan Coldplayta. Näemme myös monta Egotripin keikkaa. He soittavat aina Älä koskaan ikinä -kappaleen. Kun twist-komppi alkaa, yleisö villiintyy. Minä en pidä kappaleesta ollenkaan. Sen sijaan odotan hetkeä, kun Knipi tulee lavan reunalle kitaransa kanssa.

Hei varovasti nyt tää hetki on hauras
Yksikin tuulenpuuska ja menetät sen
Hei varovasti nyt tää hetki on hauras
Varovasti nyt tai sä menetät sen

Kirjoitan gradua ja poden ahdistusta siitä, mikä minusta tulee isona. Vähitellen alan saada satunnaisia töitä, sitten sijaisuuksia. Lopulta muutamme töiden vuoksi maalle.

Aluksi ajamme joka viikonloppu takaisin kaupunkiin kavereiden luokse. Yhtenä tällaisena viikonloppuna minulle järjestetään polttarit. Baarissa tilataan vahingossa pullo aitoa shampanjaa. Se maksaa satasen. Liftaamme Emilian kanssa yöllä tuntemattomalta porukalta kyydin kotiin, valkoisella limusiinilla.

Aamulla ryömin Emilian viereen sohvalle, vapisten ja nauraen.

2006.

Menen naimisiin. Olen ylpeä ja iloinen, että minulla on niin hyvä mies. Meistä tulee varmasti sellainen pari, jolla on aina hyvä meininki. Järjestämme kavereille hääjuhlat, joissa tarjoillaan venäläistä olutta ja jammaillaan. Soittimet ovat koko ajan käytössä, ja mökki on täynnä rakkautta. Tämä juhla ei ole vain meidän, vaan koko suuren ystäväporukan rakkauden ylistys. Emilia istuu vieressäni, kun laulamme täyttä kurkkua All You Need is Lovea.

Mutta näen jo muutoksen tulevan. Yksi pari on jo eronnut, yksi muuttanut pois kaupungista. Ihmiset valmistuvat. Minä en jää odottamaan sitä, kun kaikki hajoaa. Lähden mieluummin itse ensin.

Mieheni vanha ystävä esittää meille juhlissa Asfaltin pinta -kappaleen. Se on lempikappaleeni Vielä koittaa uusi aika -levyltä.

Olit siinä kun silmäni ummistin.
Pienen ohikiitävän hetken näin sut siivin valkoisin.
Ota minut, minä hiljaa rukoilin
Ota minut, ota minut tai kuihdun jo pois, ajelehdin

Alan itkeä.

2008.

Samaan aikaan kun minä olen synnytyssairaalassa, Emilia lentää toiselle puolelle maailmaa. Hän on eronnut poikaystävästään ja lähtee Etelä-Afrikkaan opiskelemaan. Kommunikoimme Facebookin välityksellä. Minun päivityksissäni on remontoitava talo ja vauva, Emilian päivityksissä grillijuhlia, viinialueita ja punaisia vuoria.

Sitten Emilia palaa Suomeen.

On itsenäisyyspäivä, ja olemme lähdössä Egotripin keikalle. Olen odottanut keikkaa kiihkeästi ja ajatellut sitä huikeana paluuna elämään vauva-arjen jälkeen.

Mutta keikkaa edeltävänä yönä teen positiivisen raskaustestin.

Olen jäykkänä kauhusta. Miten minä jaksan kahden lapsen kanssa?

Maailmanloppua odotellessa -albumi on ilmestynyt pari kuukautta aiemmin. Olen kuunnellut Kauppatori-kappaleen BeeGees-stemmoja ja Knipin myötätuntoista ”Kyllä me tästä selvitään” -toteamusta huhtikuussa niin paljon, että osaan levyn ulkoa. Levyllä lauletaan aiheista, joita olen miettinyt paljon. Miten olen voinut synnyttää lapsen tähän tuhoutuvaan maailmaan?

Ei meitä pelasta jeesukset
ei hyvät teot ei viisaudet.
Nyt se tulee se on maailmanloppu.

Kun kuuntelen levyä olohuoneessa, juuri seisomaan oppinut lapseni katsoo minua tutkivasti. Tämä on ainoa kapina, johon enää pystyn, ajattelen. Soitan tällaista lapselle.

Mutta.

Kun seison Emilian vieressä keikalla, minut valtaa yhtäkkiä mieletön varmuus siitä, että selviän. Olen myös varma, että vatsassani on tyttö.

Olen molemmissa asioissa oikeassa. Emiliasta tulee lapsen kummi.

2015.

Ajan Golfillani ylinopeutta. Auton keskikonsoliin olen tunkenut kännykän, johon olen juuri ladannut Egotripin uuden levyn. Jos äänet ovat täysillä, musiikki melkein kuuluu vanhan auton jylinän yli. Levy kuulostaa niin hyvältä, että sitä on vaikea kestää. Se kuulostaa juuri siltä, mitä nyt tarvitsen.

Olen keksinyt ratkaisun. Takana on monta vuotta, joina olen ollut kaikesta aivan pihalla. Elämäni on ollut hyökyaaltoa, jossa olen ajanut itseni kaikin mahdollisin tavoin äärirajoille.  Nyt minusta tuntuu kuin olisin raahautumassa puolikuolleena rannalle. Aion jättää kaiken.

Olen hakenut opiskelemaan, ja olen varma, että paikka on minulle täydellinen. Vaihdan alaa ja muutan Helsinkiin.

Mutta pian saan sähköpostin, jossa ilmoitetaan, etten pääse haastatteluun.

Jäädyn paikalleni. Kaikki murenee.

Kun kykenen liikkumaan, ryömin sohvalle ja kuuntelen Ovet-kappaleen seitsemän kertaa putkeen.

Elämäsi näyttäytyy näin
ovina joita sulkee
ovina joista kulkee
eteenpäin

Annan surun ja epätoivon tulla. Tiedän, että ne menevät ohi, mutta nyt niiden on lävistettävä minut, jotta ymmärrän.

Viikkoa myöhemmin menen Emilian kanssa Egotripin levynjulkkarikeikalle. Bändin nähdäksemme meidän molempien on matkustettava kauas kotoa. Ennen keikkaa istumme majapaikan sohvalla, puhumme puhumasta päästyämme ja juomme pohjiksi pullon kuohuviiniä. Sitä tarkoittaa säännöllinen kuukausipalkka.

En olisi selvinnyt viime vuosista ilman Emiliaa. Olemme molemmat käyneet läpi yt-neuvotteluita, työstressiä, muuttoja, oikeita ja vääriä rakkauksia. Nyt meillä on vakituiset työt ja kivat asunnot, mutta emme silti ole onnellisia. Emilia käy läpi raastavaa eroa ja on hakemassa uutta työpaikkaa. Toivon sydämestäni, että hän saa sen. Hän on kärsinyt viime vuosina enemmän kuin kenenkään pitäisi.

Keikka on huikea. Uusi rumpali Risto Niinikoski on parasta, mitä Egotripille on tapahtunut vuosiin. Bändi soittaa pitkän keikan, ja myös alkuaikojen harvinaisuuksia. Hypimme ja laulamme Emilian kanssa aivan kuin 15 vuotta aikaisemmin. Mutta kun Mikki laulaa ääni särkyen:

Olkoon niin
Jotakin täytyy aina päättää.
Jotakin oikeaa ja väärää,

tiedän totisesti, mitä sillä tarkoitetaan.

2016.

Vuosien rimpuilun jälkeen päästän lopullisesti kelkasta irti. Luovuttaminen on kivuliasta, mutta hitaasti huomaan sillä olevan positiivisia vaikutuksia. Moottoritien vierellä on ryteikköä, mutta sen halki pystyy tallomaan omaa polkuaan. Ryteiköstä katsottuna sokeasti eteenpäin syöksyvä ilmiömaailma näyttää aivan surrealistiselta.

Musiikkimaailmassa vauhti on niin kova, että sisältöjä ei enää ole aikaa miettiä. Kaikki on pelkkää pintaa. Milleniaalien päättymättömissä bileissä hakkaavat loputtomat tietokoneluupit. X-sukupolvi taas tuntuu vajonneen kollektiiviseen nostalgiaan. Ihmiset kiertävät stadioneilla katsomassa nuorena ihailemiaan bändejä, jotka soittavat samoja kappaleita kuin silloin. Kaikki kuuntelevat Vain elämää -artisteja. Indie tarkoittaa ukulelea laiskasti rämpyttäviä alisuoriutujia. Radiossa täytyy jatkuvasti vältellä iskelmää, jota minunkin kai kuuluisi kuunnella katumaasturissa matkalla mökille.

Mutta se on vain hyväksyttävä. Nämä ajat eivät ole meitä varten. Kun Egotripin uusi sinkku syksyllä julkaistaan, se kuulostaa samaan aikaan kovin tutulta, ja silti niin raikkaalta.

Surutyö on vielä kesken mutta tunnen
Oikeastaan minä tiedän sen
Suunta on oikea sano mun sanoneen.

Kuuntelen kappaletta töissä sermin taakse piiloutuneena, jotenkin epäuskoisena. Voiko se olla näin yksinkertaista?

2017.

Kun tieto Egotripin uudesta levystä ja kiertueesta julkaistaan, varaamme Emilian kanssa jälleen kerran matkat, hotellin, lapsenhoidon ja keikkaliput. Kun tietää, mitä haluaa, tietää, mihin kannattaa satsata. Minä haluan nähdä eläviä muusikoita soittamassa elävää musiikkia.

Olen nähnyt Egotripiltä vuosien aikana kymmeniä keikkoja, ja toiset niistä ovat olleet parempia kuin toiset. Mutta koskaan en ole nähnyt bändin soittavan yleisöään aliarvioiden. He ovat aina suhtautuneet esiintymiseensä tosissaan ja yleisöön ystävällisesti. Arvostan sitä.

Sitten tulee lokakuun kymmenes.

Kymmenen sekunnin kuluttua siitä, kun huomaan, että Egotripin uusi levy on tullut singleinä julki, kuulen ensimmäisen kappaleen.

Ja sä tiedät mitä voisit muuttaa
ja mitä taas et voi vaikka haluaisit
Ja sä tiedät mitä et voi saada
kuka hullu menneitä asioita tahtoisi tulevaisuuteen

Meidät löytää eturivistä.

Kirjoittaja on elänyt Egotripin musiikin kanssa lähes koko bändin 25-vuotisen uran ajan.

Egotripin 25-vuotisjuhlakiertue ”Aina matkalla jonnekin” alkaa perjantaina 9.3. Joensuun Kerubista.