Lehikoisen promostrategia on yksinkertainen: “ei promoa ollenkaan”, kuten hän itse kuvaa. Uusista biiseistä ja levyistä Lehikoinen ilmoittaa yleensä muutamaa päivää ennen kuin ne ilmestyvät.

– Mä laitan someen juttuja silloin, kun mulla on oikeaa asiaa. Jengi vetää tuota hommaa niin läskiksi, julkaisee koko ajan uusia kuvia ja uutta sisältöä, mutta musa jää uupumaan.

Uransa toistaiseksi isoimman mediapyörityksen Lehikoinen koki julkaistuaan Chosen One -levyn keväällä 2016. Kriitikot ja kuuntelijat kehuivat koko albumia, mutta nostivat siltä esiin erityisesti Pelkuri-biisin, jolla Lehikoinen räppää yhdeksän minuuttia putkeen alkoholisti-isästään ja lapsuudestaan isän tekemisten varjossa, ilman kertosäkeitä. Kappale keräsi laajan somehehkutuksen ja toi haastattelupyyntöjä lehtiin, radioon ja TV:hen – lopulta niin paljon, että Lehikoinen kyllästyi puhumaan kappaleesta.

– Ei mulla ole enää mitään sanottavaa siitä. Enkä halunnut leimautua sellaiseksi äijäksi, jota se biisi käsittelee. Mussa on paljon muutakin kun vaan se yks biisi.

Aiheen noustua esiin jotain uutta sanottavaa Pelkurista tulee sittenkin mieleen.

– Yksi juttu siitä pitää tehdä vielä selväksi, Lehikoinen aloittaa.

Äänenvoimakkuus nousee nopeasti ja lähenee huutamista. Naapuripöytien ruokailijoiden päät kääntyilevät pöytämme suuntaan, mutta se ei Lehikoista kiinnosta. Huutaminen näyttää olevan Lehikoisen normaali puhetyyli ainakin silloin, kun hän innostuu tai on erityisen tosissaan.

– Jengi luuli, että tein sen biisin jonkun puolesta tai jonkun takia. Mä tein sen täysin itsekkäästä syystä: halusin kostaa faijalle. Se pisti mut häpeämään sitä juttua 20 vuotta. En uskaltanut puhua siitä kenellekään, ja mulla oli huono olla. Sitten tajusin, että eihän mun sitä pitäisi hävetä. Sen pitäisi hävetä sitä.

– Nyt kaikki tietää. Se on ihan sama mitä se sanoo kenellekään.

Lehikoinen lopettaa hetkeksi ja haarukoi ruokaa suuhunsa ennen kuin jatkaa:

– Mun on pakko saada viimeinen sana – aina. Se oli iso juttu mun elämässä, mihin en ollut saanut viimeistä sanaa. Sen biisin jälkeen tuntui, että sain viimeisen sanan. Kyllähän siitä tuli pientä perhepaskaa, mutta olin punninnut sitä totta kai etukäteen ja päättänyt tehdä sen silti.

Haippipiru vs. luova lapsi

Pelkuri ei syntynyt huomionhakuisuudesta, vaan tarpeesta tehdä rehellinen biisi sellaisesta aiheesta, joka vain tuntui siltä, että siitä piti tehdä biisi. Se on Lehikoisen mukaan tapa, jolla hän pyrkii musiikkia muutenkin tekemään.

– Tärkeintä on, että ei mieti. Jos rupeaa miettimään, toimiiko tämä, ymmärtääkö jengi tätä, niin siinä vaiheessa oot jo menossa metsään. Et tee juttuja enää aidoista taiteellisista motiiveista.

– Se on mun mielestä tällä hetkellä monessa jutussa vialla. Porukka on unohtanut sen, miksi ne tekee musaa. Ne miettii, millä saa haippia ja keikkoja. Kun ne saa biisin valmiiksi, ne miettii, lähteekö se biisi. Onko huukilla radiopontentiaalia? Pitäisikö soittaa tämä yks äijä laulamaan tähän? Pitäisikö tähän vaihtaa kuitenkin semmonen he-he-he-heei. Tiätsä? Ja siinä se homma muuttuu kädenlämpöiseksi.

Hype-pirut, joita Lehikoinen muiden olkapäille maalailee, ovat hänelle itselleenkin tuttuja.

– Varsinkin silloin, kun sain levydiilin, tuli fiilis, että pitää menestyä. Seuraavan biisin piti olla kova. Aloin miettimään, mikä toimisi muille, vaikka ei ikinä pitäisi miettiä sitä, jos on tarpeeksi lahjakas. Pitäisi luottaa itseensä – sataprosenttisesti – ja tehdä se, mikä omasta mielestä toimii.

Biisien tekeminen on Lehikoiselle aina kahden minän painia. Haippipiru kyselee: Ymmärtävätkö kuuntelijat? Onko biitti tarpeeksi menevä? Tekikö joku muu jo näin? Toinen ääni on luova lapsi, joka haluaa tehdä miettimättä, mitä muut ajattelevat – ihan vain, koska tekeminen on siistiä.

– Se tulee sun omasta sielusta, sisältä. Ja siinä se toinen kaveri koko ajan kyseenalaistaa sun intuitiota. Se, miten hyvin onnistut, on kiinni siitä, miten hyvin saat sen toisen kaverin kuriin.

– Sitten on myös niitä jätkiä, joista se on ottanut kokonaan vallan tai jotka on tehneet tätä juttua  sen kautta koko ajan. Ja ne on yleensä niitä, jotka tienaa isoja masseja, tekee Top 1 -juttuja. Ja se on niiden juttu. Ne ei välttämättä ole edes niin taiteellisia jätkiä.

Lehikoinen itse ottaa musiikin tekemisen niin vakavasti taiteellisena “rehellisen minän” ilmaisuna, että vaihtoehtoja ei ole: hypepiru on saatava kuriin ja äänessä pitää olla luova lapsi.

– Ehkä sen on aina jollain tasolla tiennyt, mutta koin pienen valaistumisen viime syksynä. Hiffasin, että se ajattelu – oman intuition kyseenalaistaminen – ei tapahdu tietoisesti. Se tulee jostain alitajunnasta. Tajusin, että se ääni pitää vaimentaa.

Tammikuussa 2017 julkaistua Entä sä -singleä tehdessään Lehikoinen mietti, voiko hän tehdä biisin trap-biittiin.

– Mietin, onko aitopäät sitä mieltä, että se ei ole aito juttu? Mä haluaisin, mut ehkä mä en voi? Ehkä mun pitää pysyä siinä laatikossa ja toistaa sitä samaa juttua, jotta ne tyypit pysyy tyytyväisenä? Mut ei! En mä voi välittää siitä, mitä ne kelaa.

– Pahimmillaan alat laskelmoimaan, ja lopulta et saa ikinä tehtyä niin hyvää biisiä kuin silloin, jos teet just niin kuin haluat. Kun olet vaan oma itsesi, pääset täyteen potentiaalin. Kukaan muu ei pysty olemaan sä.

Istuessamme lounaskahvilassa maaliskuussa 2017, Lehikoisella on jo valmiina suurin osa seuraavasta julkaisustaan, juhannuksena ilmestyvästä 17 EP:stä. Myös keikkoja on riittänyt eikä rahasta ole tarvinnut stressata. Se on helpottanut paineita.

– Pärjään tällä hetkellä ihan hyvin. Hätäily tuo ne paineet. Tuntuu, että niin moni on hädässä: pitää saada heti sitä, tätä ja tota. Ja oon ollut siinä samassa hädässä. Koittanut vääntää biisejä, ja äänet huutelee päässä. Joudut keskelle sitä mylläkkää, eikä sulla ole mitään – ei uusia hyviä biisejä purkissa ja rahat loppu – mutta sun on pakko pärjätä.

Lautanen on tyhjä. Lopetettuaan pitkän monologin Lehikoinen ikään kuin palaa tähän maailmaan, eikä pöydän ääressä jouten istuskelu tunnu kiinnostavan.

– Mä oon valmis, jos mennään.

Koti

Seuraan Lehikoisen viininpunaista Opel Astra -farmaria pitkin asfalttiteitä, jotka kevätauringon herättämä sulamisvesi saa kimmeltämään.

Lehikoisen kotikatu sijaitsee vartin ajomatkan päässä keskustasta, keskiluokkaisella omakotitalojen dominoimalla alueella. Paikka näyttää siltä, että kaupungin aura-autot ovat unohtaneet sen reitillään koko talven ajan.

Opel kyntää auringon pehmittämän paksun sohjokerroksen läpi. Lehikoinen parkkeeraa autonsa tien päässä autokatokseen.

Sisällä kermanvärisessä paritalossa tuulikaapin lattia on täynnä tennareita sikin sokin. Olohuoneessa on kaksi sohvaa, nojatuoli, pieni pöytä ja TV, seinällä roikkuu iso mustavalkoinen kuva Eiffel-tornista. Vasemmalla on keittiö. Astianpesukoneen päälle on kasattu pino pizzalaatikoita. Ruokailutilassa, keittiön ja olohuoneen välissä seisoo puinen ruokapöytä joka on kuorrutettu papereilla, kirjekuorilla, pulloilla, nuuskapurkeilla ja kaiuttimilla.

Lehikoinen laittaa pöydällä lojuvasta läppäristä soimaan Mobb Deepin The Realest -biisin ja alkaa rullata vaahtomuovipötköllä jalkojaan. Pakaralihas on treenaamisesta jumissa ja vetänyt koko kropan jäykäksi. Lehikoinen tykkää treenata täysillä: koripalloa, futista, mäkijuoksua ja lihaskuntoa oman kehon painolla.

Lehikoinen on asunut talossa syksystä 2016 asti kahden kaverinsa, Mouhous-yhtyeen räppärin Janne Pajusen eli Van Hegenin ja tuottaja-räppäri Axel Pielmannin eli Axel Kalan kanssa. Pajunen on myös kuvannut ja editoinut suurimman osan Gettomasan videoista.

Eteisestä nousevat jyrkät puuportaat studioon, jonka ääniammattilaiset kävivät laittamassa kuntoon kolmikon muuttaessa taloon. Levy-yhtiö kuittasi studiolaskun.

Lehikoinen on elättänyt itsensä musiikilla siitä lähtien kun valmistui ammattikoulun painoviestintälinjalta keväällä 2015. Alla on freestyle-rapin suomenmestaruus ja kaksi hyvän vastaanoton saanutta albumia. Fanikunta on vakiintunut ja keikkoja riittää Lehikoisen mukaan niin paljon kun jaksaa heittää, mutta räppääminen on myös alkanut maistua yhä useammin työltä.

Lapsuus

Lehikoinen syntyi marraskuussa vuonna 1993 Kanadan Montrealissa, jossa perhe asui töiden takia. Suurimman osan lapsuudestaan Lehikoinen vietti kuitenkin Jyväskylän Kortepohjassa. Räpin perinteille uskollisesti se kuuluu Gettomasan biiseissä. Kortepohjan edustaminen ei ole loppunut, vaikka Lehikoinen ei ole asunut siellä melkein kymmeneen vuoteen.

Vanhempien erottua nelivuotias Lehikoinen muutti äidin ja kaksi vuotta vanhemman siskonsa kanssa kerrostaloon Taitoniekantielle, Kortepohjan ylioppilaskylän kupeeseen. Asunnossa oli Lehikoisen mukaan yksi huone liian vähän ja rahan kanssa oli usein tiukkaa, mutta muuten hän kuvailee lapsuutta ihan hyväksi. Äiti patisti lapset harrastamaan. Jääkiekkoon ei ollut varaa kalliiden varusteiden ja lisenssien takia, mutta Lehikoinen kävi luistelukoulussa, pelasi jalkapalloa ja vesipalloa sekä kokeili taistelulajeja.

– Äiti varmaan ajatteli, että noiden pitää harrastaa jotain, jotta ne ei ole tekemässä tyhmyyksiä vapaa-ajalla. Totta kai sitä tuli tehtyä kaikkea, mutta kun kolmena arkipäivänä oli koulun jälkeen treenit, kaikki päivät ei menneet siihen hengailuun.

Lehikoinen räppää aiheesta Särren kanssa tehdyllä 1 Menee Vip -biisillä: kuvailee ensin ostarilla pyöriviä lapsia, joiden elämä on menossa huonoon suuntaan, ja kiittää lopuksi äitiä siitä, ettei ole yksi heistä.

– Äiti oli siihen aikaan duunissa nuorisokodeissa ja tiesi sen meiningin. Se piti aika tiukkaa kuria, enkä tiettyyn ikään asti uskaltanut uhmata sitä, koska sitten tuli myös rangaistuksia. Himassa ei saanut kiroilla, ja jos joku frendi tuli meille, niin piti muistuttaa, ettei se voi tiputtaa mitään läppää.

– Taitoniekantien päässä yhdessä pihassa oli silloin kova meininki. Spurgut paskoi rappuihin ja siellä oli pari puukotustapausta. Siellä pyöri just näitä poitsuja, jotka teki vähän tyhmiä juttuja eikä porukat katsoneet niiden perään. Kerran olin siellä ja myöhässä himasta. Meidän äiti tuli sinne, otti mua korvasta kiinni kaikkien edessä ja vei himaan. Sanoi, että sä et saa enää mennä tuonne. Ehkä jengi katsoi meidän äitiä vähän semmoisena tiukkana äitinä.

Isästään Lehikoinen ei halua puhua.

Räppi

Räppiin Lehikoinen tutustui kuusivuotiaana katsoessaan TV:tä mummolan vintillä seitsemän vuotta vanhemman serkun kanssa. Ruudulla pyöri Fintelligensin video (Voittamaton tai Kellareiden kasvatit). “Tää on kova juttu”, serkku sanoi Lehikoiselle. Hän uskoi.

Lehikoinen alkoi katsoa paljon MTV:tä ja tykkäsi lähes kaikesta sieltä tulleesta rapista, kuten Jay-Z:stä ja Eminemistä. Nuori rap-fani ei ymmärtänyt paljoakaan siitä, mitä artistit biiseissään selittivät, mutta piti musiikin energiasta ja videoilla heiluvien miesten vaatteista. Lehikoinen alkoi käyttää isoja housuja jo ennen ala-asteen alkua ja opetteli breikkaamaan.

Viidennellä luokalla Lehikoinen sai serkultaan Tupac Shakurin kokoelmalevyn ja hurahti räppärin musiikkiin. Samoihin aikoihin kotiin hankittujen tietokoneen ja nettiyhteyden avulla Lehikoinen opiskeli Shakurista kaiken, mitä netistä löytyi. Siitä alkoi Lehikoisen rap-nörttiys, kyltymätön halu perehtyä hiphop-kulttuuriin ja sen historiaan. Räppiin uppoutuminen on edelleen yksi Lehikoisen suosikkiajanvietteistä.

– Oon semmonen äijä, että jos mua ei kiinnosta joku, kuten koulu, mä oon että vitut. Mutta kun joku juttu kiinnostaa, käytän kaiken ajan, jotta pääsen siitä mahdollisimman perille.

Omien sanojensa mukaan Lehikoinen on ensisijaisesti rap-fani ja vasta sen jälkeen räppäri. Hänelle rap ei ole vain musiikkia, vaan tarinoita ja sankareita, ihmisiä kertomassa kokemuksistaan ja mielipiteistään musiikin avulla. Niihin voi peilata omaa elämää ja ajatuksia.

– Räppäri on kuin kirjailija. Räpissä yhteen biisiin mahtuu enemmän sanoja kuin monessa muussa genressä. Luin lapsena paljon kirjoja, ja lopetin lukemisen varmaan siksi, kun aloin syventymään räppiin. Sieltä löytyi samoja tarinoita ja hahmoja. Edelleen, kun kuuntelen rap-levyä, se on periaatteessa sama kun lukisin kirjaa.

Suhtautuminen peilaa hyvin myös Lehikoisen musiikkimakua. Vaikka hän kuuntelee räppiä laidasta laitaan, parasta on rehellinen tarinankerronta-rap. Myös räppärin tekniikka, riimit ja flow ovat olleet Lehikoiselle tärkeitä lapsuudesta asti.

Musageimi vs. haippigeimi

Kun Lehikoinen pääsi Chosen One -levyn julkaisun jälkeen yhä useammin tapaamaan muita räppäreitä bäkkäreillä ja tapahtumissa, rap-nörtti huomasi harmikseen, että muut eivät olleetkaan yhtä innostuneita keskustelemaan musiikista.

– Menin johonkin mestaan, joka oli täynnä räppäreitä, mutta kukaan ei jauhanut rapista. Kaikki jauhoi haipista: kenen biisi lähti, kenen biisi floppasi, kenellä on hyvä meininki ja kenellä ei. Kenellä on sitä ja kenellä on tätä.

– Se veti alkuun huuruun. Nää on jotain muusikkoja, mutta ne ei ikinä puhu musasta. Sitten tajusin, että on erikseen ne musanörtit kuten mä ja ihan omana porukkanaan ne haippigeimin pyörittäjät, jotka tekee musaa pinnallisemmista syistä. Ja niin se on varmaan aina ollut ja tulee olemaan.

Suhtautumisessa räppiin Lehikoinen kokee eroavansa omasta sukupolvestaan ja olevansa lähempänä vanhempia räppäreitä, jotka ovat löytäneet alakulttuurin ennen kuin siitä tuli valtavirtaa 2010-luvulla.

– Kun nää faijat aloitti räppitouhun, ne ei olettaneet siltä mitään. Ei ne olettaneet, että ne saa räpillä penniäkään rahaa. Tai että mimmit rupeaa tykkäämään niistä – että niistä tulisi ”jotain” sen takia, että ne räppää. Tai jos oletti, niin se oli paljon pienempää kuin nyt. Nykyään moni junnu haluaa tehdä räppiä vain sen takia, kun ne näkee miten paljon juttuja ne voi saada räppärinä. Se on se motiivi, eikä rakkaus siihen juttuun.

Jyväskylässä on Lehikoisen mukaan ollut aina muuhun Suomeen verrattuna erilainen kulttuuri sen suhteen, mitä räppärit tavoittelevat.

– Musta tuntuu, että etelässä jengi janoaa enemmän sitä haippia. Se on ihan oma maailmansa. Täällä jengi haluaa tehdä “aitoa paskaa”. Ja niinhän mäkin aloitin. Nää junnut on oppineet sen vanhemmilta räppäreiltä, joten toisaalta en tiedä, onko niiden motiivit kuitenkaan niin erilaiset kuin niiden etelän haippipäiden. Se ”aito paska” vaan on se juttu täällä.

Haastatellessani Lehikoista tähän juttuun, jokaisella neljästä haastattelukerrasta toistui muiden artistien kritisoiminen, etenkin ”haippipäiden”. Aiheesta innostuessaan Lehikoinen pudottelee artistien nimiä, imitoi melodioita ja lyriikoita sekä alleviivaa riimejä – pyrkii osoittamaan muiden virheitä tai keskinkertaisuuksia. Osansa saavat trendeillä ratsastajat eli tyylejä suoraan kopioivat ja ne ominaan esittävät artistit; ”laiskat”, 15 minuutissa biisinsä kirjoittavat räppärit, kuten myös huonot flowaajat, joiden rytmissä pysyminen ja äänenkäyttö ontuu.

Aina välillä Lehikoinen kuitenkin muuttaa äänensävyn melkein katuvaksi ja lisäilee pehmennyksiä terävän kritiikin väliin:

“No disrespect.”
”Ei millään pahalla.”
“Tän ei sit tarvitse tulla siihen juttuun”.

Omien sanojensa mukaan Lehikoinen pyrkii olemaan poliittisesti korrekti, mutta hän myös kertoo sanoneensa mielipiteensä joillekin räppäreille päin naamaa. Batlaaminen ja muiden kritisoiminen ovat syvällä miehen luonteessa.

”Mun oli pakko näpäyttää sitä”

Biiffeiltä eli julkisilta riidoilta Lehikoinen ei ole muita piikitellessään välttynyt. Kiinnostavin niistä lienee Rudy Kulmalan eli Ruudolfin kanssa käyty kränä, joka sai alkunsa, kun Lehikoinen kuittasi debyyttilevynsä Vellamo LP:n Kuolleet presidentit -biisillä Kulmalalle: “Ei jalokivii tiputtele vaan vaatteita päältään”, viitaten Ruudolfin soolobiisiin Jalokivii tiputtelen.

– Jalokivii tiputtelen on suora käännös “dropping jewels” -termistä, joka tarkoittaa tiedon pudottamista, muiden opettamista. Sitähän Rudy oli tehnyt ja oli positiivinen roolimalli. Mutta siihen aikaan sen meininki oli mennyt popahtavampaan Mammat riivaa -juttuun, jossa sisältöä keskeisemmässä roolissa oli paljaat miesvartalot. Se pinnallisuus oli mun mielestä ristiriidassa sen Rudyn kanssa, jota olin fanittanut. Mun oli pakko näpäyttää siitä.

Kulmala ei ottanut heittoa hyvällä, mistä seurasi vuoden 2014 Blockfestin backstagella käyty sanaharkka. Kulmala jatkoi vääntöä Bassoradion Kultabassokerho-ohjelmassa reilu vuosi myöhemmin, väittäen Lehikoisen kopioineen tyylinsä häneltä.

Tilanne jatkui Lehikoisen levyjulkkarikeikalla Helsingin Henry’s Pubissa, jossa myös Kulmala oli paikalla Särren dj:nä. Kulmala spiikkasi mikkiin Lehikoisen tulleen traktorilla Jyväskylästä, minkä Lehikoinen otti vittuiluna ja antoi omalla keikallaan täysilaidallisen takaisin.

Myöhemmin samana keväänä Lehikoinen pyysi Kulmalan lounaalle. Räppärit puhuivat Lehikoisen mukaan asian läpi ja pääsivät jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

– Ymmärsin sen jälkeen, miksi Rudy ajatteli niin kuin ajatteli. Sillä on niin iso ego ja mulla on vielä kaksi kertaa isompi. Kun ne kohtaa, niin eihän ne voi luovuttaa.

– On se totta, että oon ottanut siltä juttuja. Oon ihaillut sitä ja sitä kautta omaksunut sen tyyliä. Mutta se ei pidä paikkaansa, että olisin sen kopio. Se on vaan yksi räppäri niiden joukossa, joilta oon imenyt vaikutteita.

Yhteisbiisi Kulmalan kanssa on erimielisyyksistä huolimatta edelleen yksi Lehikoisen unelmista.

– Rudy on ehdottomasti yks meikän sankareista. Olin ihan räkis kun tein sen biisin (Kuolleet presidentit). Halusin vittuilla isommille. Rudy olisi voinut vaan nauraa mut pois, mutta se lähti messiin siihen, enkä mä silloin suostu luovuttamaan.

– Oon vaan semmoinen ja aina ollut. Oppinut olemaan niin, että jätkät vähän tappelee keskenään ja katsotaan, mistä on kukakin tehty. Oon kilpailijaluonne ja otan kaiken aina tosissaan. Kun pelataan pleikkarilla Fifaa, niin silloinkin on rillit huurussa, silloin kilpaillaan!

Lehikoinen kokee olevansa kilpailuviettinsä kanssa itsekseen suomirapissa, painivansa omassa sarjassaan omine kriteereineen – ykkösenä tietenkin.

– Kun jonkun biisi tulee ulos, kuuntelen läpät ja flown, ja totean, että mulla ei ole mitään hätää. En koe, että kukaan olisi tällä hetkellä edes lähimaastossa, jos mennään rivi riviltä riimit läpi ja kuunnellaan, miten sä syljet ne siihen biittiin.

– Mut eihän se välttämättä ole toisille räppäreille edes se juttu. Kaikilla on omat kriteerinsä sille, mikä on hyvää musiikkia. Mulla on omani, ja niillä kriteereillä kelaan olevani paras. Joku toinen kelaa, et se on sen omissa kriteereissä paras, ja sittenhän se on hyvässä asemassa.

Räppäri

Ensimmäisen rap-säkeistönsä Lehikoinen kirjoitti ja nauhoitti ilman taustaa kaverin mankalla jo kolmannella luokalla. Kasetti on hukkunut, mutta Lehikoinen muistaa vielä ensimmäiset rivit ja räppää ne kotisohvallaan kädellä tahtia lyöden.

Mä pistän sellast settii, että se on saletti
Niinkun pikkutytöl on letti tai kun video on kasetti
Koska mä oon bisnesmiehii isolla B:llä
Mä kuljen aina omaa aikaani eellä

– Se oli tommosta fintelligensmäistä rimmaamista, mutta se meni rytmiin täydellisesti.

– Mä luulin silloin, että kaikilla on rytmitaju ja ne pystyisi siihen. Tajusin vasta myöhemmin, kun rupesin itse räppäämään, että ei monilla ole rytmitajua.

Lopulta kilpailuhalu ja oman paremmuuden todistaminen sai Lehikoinen aloittamaan räppäämisen tosissaan 17-vuotiaana.

Lehikoinen oli pysynyt rapille uskollisena läpi ala- ja yläkoulun: syventynyt jenkkiräppiin ja hiphopin historiaan samalla, kun katseli monen Fintelligens- ja Pikku G -buumien mukana hoppariksi muuttuneen vaihtavan seuraaviin trendeihin.

– Kun päästiin ysiluokan loppuun, kaikki olikin yhtäkkiä et Asa! Julma Henri! Laineen Kasperi! Jossain röökipaikalla aloin aukomaan niille rap-faneille, että mistä vitusta sä puhut, räkis? Tiiätsä kuka on Notorious B.I.G.? Et. Menkään vittuun!

– Just äsken te olitte jotain emoja ja mä sain kuulla paskaa, ja nyt te ootte taas räppifaneja. Et niinkun häh? Sä et tiiä edes mistä hiphop on alkanut, Lehikoinen muistelee eläytyen.

Lukiossa toisella luokalla Lehikoinen kuuli paikallisten teinien tehneen rap-biisin, jota muut hehkuttivat.

– Kuulin sen biisin ja se oli mun mielestä paska. Tuli sellainen pätemisen tarve siitäkin. Mietin, että niillä ei ollut oikeutta edes tehdä räppiä. Mulla oli myös ollut monta vuotta fiilis, että jos räppäisin, olisin hyvä. Mut en ikinä tehnyt sitä. Kun kuulin sen biisin jota luokkakaverit hehkutti, sanoin, että tekisin itse paremman.

Joku tarttui Lehikoisen uhoon ja sanoi: “Tee sitten”. Veto lyötiin kiinni. Lehikoinen lupasi tehdä paremman kappaleen vuoden aikana.

Etsiessään tuottajaa kappaleelleen Lehikoinen kuuli Robert Laukkasen, tuottajanimeltään Ruubenin, tekevän biittejä. Lehikoinen oli hengannut kesän Laukkasen kanssa pari vuotta aiemmin ja tyrkyttänyt omia rap-suosikkejaan. Tuolloin Laukkanen soitti vielä rumpuja hevibändissä. Nyt Lehikoinen kuunteli YouTubesta Laukkasen biittejä, yllättyi niiden kovasta tasosta ja soitti Laukkaselle, joka pyysi tulemaan katsomaan miten biitit syntyvät.

Samana talvena, hiihtolomaviikolla, Laukkasen vanhemmat olivat reissussa. Hän pyysi kavereitaan Vellamon puistossa sijainneeseen omakotitaloon hengailemaan. Hiihtolomaviikosta muodostui kaveripiirille käänteen tekevä kokemus, jota muistellaan edelleen usein.

– Oltiin tietsikan edessä ja Roope laittoi biitin soimaan. Joku ehdotti että freestailataan. Alettiin heittämään ja se olikin hullun siistiä. Se oli hullumpaa kuin seksi. Se oli hullumpaa kuin mikään päihde. Sä jotenkin vapauduit ja aloit pudottamaan riimejä. Eihän me osattu sitä yhtään, mutta ei sillä ollut väliä. Räpättiin koko viikko, kävin himassa vaan nukkumassa. Sen viikon jälkeen mä olin, että done deal, tästä alkoi räppääminen. Nyt kirjoitetaan eka biisi ja pistetään se purkkiin.

Muutama päivä hiihtolomaviikon jälkeen Lehikoinen ja Laukkanen saivat ensimmäisen biisin valmiiksi. Biisin nimeksi tuli Vellamo Anthem ja siinä Lehikoinen ja Laukkanen jenkkiräppiä apinoiden riimittelivät Vellamon puistossa tapahtuvasta kuvitteellisesta huumekaupasta.

– Laitettiin se heti YouTubeen. Roope kysyi: “Mikä sun räppinimi on? En ollut miettinyt sitä aiemmin. Mietin joku 30 sekuntia ja sanoin: “Gettomasa”. Roope vastasi: “Hä, ihan paska nimi”. Sanoin: “Oo hiljaa. Gettomasa, laita se. Suluissa ‘aka. Allu’.”

Palaute biisistä oli pääosin positiivista ja Lehikoinen voitti vetonsa. Myöhemmin Lehikoinen ja Laukkanen poistivat biisin YouTubesta, koska se oli heidän mielestään huono.

– Jengi tuli puhumaan, ettei ne tienneet mun osaavan räpätä. Nyt kun mietin, ei se biisi edes välttämättä ollut sen parempi kuin se toisten tekemä.

Suomen mestari

Ensimmäisen biisin julkaisun jälkeen Lehikoinen alkoi työstää kappaleita Laukkasen taustoihin ja tehdä yhteistyötä muiden räppäreiden kanssa. Tärkein rap-taidon mittari oli kuitenkin freestyle.

– Freestyle on se, mistä me tullaan. Ajateltiin, että jos oot räppäri etkä heitä freestyleä, oot wäkki. Kaikkien piti heittää. Se oli kovaa kilpailua siitä, kuka on paras. Mä mietin, että mun pitää tulla parhaaksi. Mun on pakko!

Kun vuoden 2011 Rap SM -kilpailujen battlevideot ilmestyivät nettiin keväällä 2012, Lehikoinen katsoi ne läpi, niputti kilpailijat surkeiksi ja uhosi kavereilleen voittavansa kisat seuraavana vuonna. Alkoi entistä kovempi treenaaminen. Lehikoinen otti tehtäväkseen voittaa kaikki jyväskyläläiset räppärit freestylebattlessa

Lavalle freestylea pääsi heittämään jyväskyläläisen Tanssisali Lutakon kivijalan Cylmiö-kahvilan open mic -illoissa sekä Solosen ja Kosolan keikoilla. Cylmiön lavalla Lehikoisen itsevarmuuden ja lahjakkuuden huomasivat myös kaupungin vanhemman sukupolven räppärit.

Lauri Pihlman eli Rekami muistelee Aren ja Krison hehkuttaneen hänelle Lehikoista. Pihlman meni seuraavaan open miciin katsomaan Lehikoisen räppäämistä.

– Se oli tosi identtinen tilanne verrattuna siihen, kun olin aikoinaan kuullut tutuilta Aresta ja mennyt open miciin katsomaan, että kuka se äijä on. Jyväskylästä ei ollut pitkään aikaan tullut lahjakkuudeltaan selkeästi erottuvia räppäreitä, joista kuuli heti ensi kerralla open micissä, että tämä tyyppi on luonnonlahjakkuus. Allu oli sellainen.

Pihlman kävi kehumassa Lehikoista open micin jälkeen, ja muistelee tämän olleen itsevarma, mutta vähän ujo. Seuraavan kerran Pihlman näki Lehikoisen Kortepohjan koululla treenaamassa kesällä 2012. Tovin koripallon heittelyn ja juttelun jälkeen kaksikko päätyi Pihlmanin kämpälle koulun viereen nauhoittamaan yhteisbiisiä Kranaatti suuhun, joka julkaistiin saman vuoden marraskuussa kaksikon yhteisellä Sessari EP:llä.

– Tehtiin se biisi kerralla valmiiksi. Se kuvaa hyvin Allun päättäväisyyttä. Se ei ollut vaan nuori jäbä, joka halusi olla räppäri, vaan oli myös valmis tekemään juttuja sen eteen, Pihlman kertoo.

Kolme kuukautta ennen SM-kisoja Lehikoinen päätti treenata joka päivä vähintään viisi tuntia. Joskus räppäämiseen meni kymmenen tuntia päivästä. Treenikaveriksi valikoitui samoihin aikoihin räppäämisen aloittanut Ville Lyttä, Lehikoisen nykyinen keikka-dj ja vuonna 2017 lopettaneen Korstoraatio-viisikon jäsen.

– Lyttä oli ollut koulukodissa, mutta täyttänyt just 18 ja päässyt pois. Mä sanoin Lytälle, että nyt me muuten treenataan, ja sitten me vaan räpättiin.

Kaksi viikkoa ennen SM-kisoja Lehikoinen julkaisi YouTubessa biisin, jonka kertosäkeessä hän räppäsi olevansa suomenmestari 2012. Lehikoinen oli päättänyt voittaa hinnalla millä hyvänsä ja halusi tehdä sen muillekin selväksi. Lopulta kroppa alkoi vastustaa pakkomielteistä treenamista.

– Mä ylistressasin niistä kisoista ihan vitusti, mutta samaan aikaan jatkoin uhoa ja treenamista. Yöllä, kun koitin saada unta, riimejä vaan pyöri päässä.

Kisaviikon alussa Lehikoinen ei saanut stressin ja päässä pyörivien riimien takia nukuttua kahtena yönä ollenkaan. Hänelle nousi myös kova kuume, mutta räppäri jatkoi harjoittelua Buranan voimalla ja lähti perjantaina Helsinkiin kisoihin.

Jyväskylästä oli tullut iso porukka kannustamaan Lehikoista, tai kuten hän asian kertoo: “Jengi ei lähtenyt katsomaan SM:eitä, vaan katsomaan, kun Allu voittaa SM:t”.

– Ne oli kuunnellut mun uhoamista ja nähnyt millaisessa tikissä olin. Ne oli vaan, että meidän äijä menee sinne ja syö kaikki. Kisoissa en ollut läheskään parhaimmillani. Olin ihan paskana siinä vaiheessa ja heitin freestyleä alta oman riman.

Lehikoinen muistelee, että tapahtuman juontaja oli tuomariston pyynnöstä sanonut yleisölle, että huonommalle pitää buuata. Ja niin se teki. Etenkin jokaisessa Gettomasan battlessa vastustaja sai osakseen äänekkään buu-mölyn.

Finaalibattlessa vastakkain olivat Gettomasa ja tamperelainen Ironine. Lehikoinen muistelee miettineensä ennen battlea, että hopeakin on ihan ok.

– Sit mä läpsin itteeni tyyliin poskille ja hoin, että vittu, ei! Ei! Nyt! Nyt!

YouTube-videon ääninauha ei kommenttien mukaan anna oikeaa kuvaa yleisön metelistä. Finaalin viimeisellä, ilman taustoja vedetyllä a cappella -kierroksella Ironine lopettaa vetonsa kesken yleisön buuatessa, nyökyttelee hetken ärsyyntynyt hymy kasvoillaan ja sanoo: ”Tää on eka yleisö joka buuaa näin paljon. Ei mitään, kiitos hopeesijasta. Imekää paskaa buuajat, kaikki hurraajat tulkaa keikoille”.

Tajutessaan voittaneensa Lehikoinen huutaa osin Ironisen päälle: ”Jee! Vellamo, me tehtiin se!”

– Mä olin silleen: “JES! Vittu, se on ohi!” Mulle tuotiin se pokaali ja tuhat euroo, ja olin vaan silleen, phuuuuuuuuh.

Kisojen jälkeen stressi laukesi ja Lehikoinen kuumeili seuraavat puolitoista kuukautta. (Hän tosin epäilee, että se saattoi johtua osin myös koulun sisäilmaongelmista.)

Lapsenomainen into freestylen heittämiseen oli kulunut kisoihin treenatessa loppuun, eivätkä intoa lisänneet nettikommentit, joissa Lehikoisen Rap SM -voitto kyseenalaistettiin ja laitettiin Jyväskylästä tulleen mölyjengin piikkiin, joka ei antanut Gettomasan vastustajien räpätä rauhassa.

Kokonaan Lehikoinen ei ole freestylen heittämistä jättänyt, mutta kertoo innostuvansa ja suostuvansa siihen enää hyvin harvoin.

Debyytti

Lehikoisen visioiman rap-uran kannalta freestylerapin suomen mestarin titteli oli tärkeä aloitus. Sillä Lehikoinen nosti itsensä samalle viivalle idoleidensa Aren ja Ruudolfin kanssa ja sai Wikipedia-sivulleen ensimmäisen merkinnän.

Seuraavaksi oli vuorossa debyyttilevyn teko. Nas, Lehikoisen suurin idoli, oli julkaissut superklassikko Illmaticin ollessaan 20-vuotias. Lehikoinen halusi tehdä saman – oman Illmaticinsä. Vellamo LP syntyi Lehikoisen ja Robert ”Ruuben” Laukkasen yhteistyönä, Laukkasen makuuhuoneessa. Pihlman lupasi julkaista levyn KPC Records -levymerkkinsä kautta.

Laukkasen ja Lehikoisen mukaan levy syntyi suhteellisen kivuttomasti, koska into tehdä oli niin kova. Välillä otettiin kuitenkin yhteen. Laukkanen muistaa erään riidan levyn teon loppuvaiheesta.

– Se oli varmaan huhtikuussa 2014, kuukausi ennen kuin Vellamo LP tuli pihalle. Mä halusin tehdä jonkun jutun eri tavalla, enkä antanut periksi. Allu oli silleen, että ok, ei sitten tehdä tätä koko vitun paskaa levyä ollenkaan ja lähti menemään. Muistan sen olon tarkasti, kun Allu sanoi niin. Katsoin koneen näyttöä. Siinä oli kymmenen biisiä valmiina. Olin, että voi nyt vittu. Ei nyt oikeesti?

Laukkanen naurahtaa ennen kuin jatkaa.

– Mut seuraavana päivänä Allu tuli mun luo ja tehtiin se levy loppuun.

Vellamo LP sai hyvän vastaanoton rap-piireissä ja mukiinmenevät arviot muutamalta medialta. Rumba antoi albumille neljä ja puoli tähteä, ja kotimaisen rytmimusiikin palkintogaalassa Funky Awardseissa levy sai Vuoden debyytti -palkinnon.

Yksi Lehikoiselle tärkeimmistä meriiteistä tuli, kun Helsingin legendaarisen, nyt jo lopetetun Funkiest-levykaupan omistaja ja monen rap-pioneerin ensimmäisiä levyjä julkaissut Juha Vakkari listasi Vellamo LP:n vuoden kolmen parhaan levyn joukkoon.

Levydiili

Urakehityksen kannalta ehkä isoin juttu poiki Vellamo LP:n julkaisua seuranneena syksynä.

Kun Lehikoinen katseli Snoop Doggin keikkaa Blockfestin backstagella elokuussa 2014, VilleGalle, JVG:n puolikas ja yksi PME Recordsin perustajista kävi sanomassa Lehikoiselle tykkäävänsä tämän meiningistä. Muutamaa viikkoa myöhemmin puhelin soi Lehikoisen ollessa koulussa.

– Se oli VilleGalle. Se kysyi, pitäisikö meidän tehdä jotain yhdessä.

PME:n meininki radiohitteihin nojaavine artistirostereineen ei houkutellut Lehikoista. Lisäksi Lehikoinen oli suunnitellut Lauri Pihlmanin ja Aren eli Pyry Jaalan kanssa laittavansa KPC Recordsin kunnolla pystyyn ja julkaisevansa musiikkia sitä kautta.

– Soitin Laurille ja kerroin VilleGallen tarjonneen mulle diiliä. Sanoin heti perään, etten mä salee duunaa sitä, että tehdään yhdessä. Mutta Reka suostutteli mut periaatteessa tekemään sen. Galis oli siinä puhelussa painottanut, että saisin täydellisen vapauden tehdä hommia kuten ennenkin ja ne vaan jeesaisi.

Rekami eli Pihlman muistaa puhelun hyvin.

– Olin kävelemässä tyyliin töihin, ja Allu huuti mulle puhelimeen, että tällaista tarjottiin. Eikä se tosissaan ollut tekemässä sitä diiliä, Pihlman kertoo hieman naureskellen kotonaan Kortepohjassa.

– Se kertoo paljon Allun persoonasta. Sen lisäksi, että se on päämäärätietoinen, se on myös niin lojaali kun ihminen voi vaan olla. Sille tarjotaan ihan käsittämättömän hyvää diiliä ja se on näin: “En mä tee tätä, kun meillä on yhteinen juttu”. Oma ajatus oli, että meidän juttujen ja levydiilin ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Sanoin, että kyllä me varmaan löydetään tähän joku ratkaisu.

PME:n tarjous ei tullut Pihlmanille yllätyksenä, vaikkakin hieman aiemmin, kuin hän oli kuvitellut.

– Allun päämäärät on olleet tosi korkealla alusta asti. Olin sanonut sille, että voin jeesiä tiettyyn pisteeseen, auttaa debyytin tekemisessä ja saamaan vähän kohinaa aikaiseksi. Pyryn kanssa ollaan puskettu Allua aika paljon ennen kuin kukaan tiesi kuka se on. Mutta kun debyytti oli tehty, tarvittiin isompia juttuja, eikä mulla ole tarjota sellaisia koneistoja ja budjetteja mitä isoilla lafkoilla.

– PME:n tarjous oli niin hyvä, että sanoin Allulle, ettei vastaavia välttämättä tule – tee se. Me ollaan nyt jo siinä pisteessä, että nämä tyypit pystyy auttamaan sua isommille lauteille, Pihlman kertoo.

PME:n lupaus on Lehikoisen mukaan pitänyt eikä hän ole katunut sopimusta. “Aitopääfaneilta” on tullut kritiikkiä, mutta se ei yllättänyt.

– Nyt musta tuntuu, et sillä ei olisi mitään väliä, mutta silloin PME ei vielä ollut vakiinnuttanut mainetta kaikenlaista musiikkia julkaisevana levy-yhtiönä. Se meinasi ainakin aitopäille pahaa sell outia ja radiopoppia. Levydiili saattoi näyttää paskimmalta mahdolliselta siirrolta. “Nyt Masa menee PME:lle, myy ittensä ja alkaa tehdä jotain hittipaskaa.” Se oli riski. Mut se oli järkevä riski, kuten Laurin kanssa mietittiin.

Chosen One

Levytyssopimusta seuranneena keväänä Lehikoinen valmistui amiksesta ja päätti keskittyä kokonaan musiikkiin. Hän vuokrasi yhdessä Pihlmanin ja Jaalan kanssa tilan Jyväskylän Viitaniemestä ja osti studiokamat levy-yhtiön antamalla budjetilla. Oli aika tehdä kakkoslevy.

– Vellamo LP:n jälkeen mietin, että osaan räpätä säkeistöt hyvin, mutta nyt mun piti kehittyä kertseissä ja biisien rakenteissa: miettiä biisiä kokonaisuutena ja sitä, miten voin käyttää ääntä vähän eri tavalla eri kohdissa. Mietin räppäämistä jo silloin tosi tiedetasolla, Lehikoinen kertoo.

Siinä missä Vellamo LP:llä Lehikoinen halusi ennen kaikkea todistaa osaavansa räpätä, Chosen One oli yritys tiivistää, kuka on Gettomasa.

Vaikka Suomen mestaruus ja Vellamo LP olivat nostaneet Lehikoisen rapfanien kartalle, keikkoja oli satunnaisesti. Chosen One -levyn teon aikana Lehikoinen nitkutteli kädestä suuhun. Pahimmillaan vuokra oli maksamatta kolme kuukautta eikä Lehikoinen tiennyt mistä saisi rahaa.

– Moni tuttu puhui, että eikö sun pitäisi tehdä oikeita töitä, miettiä joku b-suunnitelma. Mä olin et vitut, tää räppihomma tulee natsaamaan, ei tässä ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Lehikoisen itseluottamus kesti ja sai vain lisää polttoainetta epäilevistä kavereista ja räppäreistä, jotka pitivät räppiä enemmän harrastuksena kuin työnä.

Lehikoinen nimeää tärkeimmäksi tsemppaajakseen Pihlmanin, joka ei epäillyt hänen mahdollisuuksiaan. Päinvastoin: Pihlman oli puhunut heti ensikohtaamisesta lähtien, että Lehikoinen olisi se Jyväskylän kasvatti, joka ”tekisi sen” – räppäämisestä ammatin tinkimättä periaatteistaan ja kasvaisi isoksi artistiksi. Pihlmanin suusta oli tullut myös Chosen One -nimi kaksikon yhteisellä Sessari EP:llä.

Pahin stressi ja epäonnistumisen pelko iskivät Lehikoiseen vasta muutama tunti ennen Chosen One -levyn julkaisua, hänen hengaillessaan studiolla levyn Katumuksii-biisin taustallakin huutelevan Ville Lytän kanssa.

– Levy oli tulossa ulos keskiyöllä. Oltiin Lytän kanssa kahdestaan studiossa. Äkkiä kaikki paineet iski kerralla. Tuli jotenkin luovuttanut olo, et vittu, tää homma kusee. Oon tehnyt kaikkeni, mutta en tiedä ymmärtääkö ne, en tiedä natsaako tää. Jos tää ei natsaa, niin mitä mä teen? Entä jos tää homma kusee?

Lehikoinen lähti studiolta kotiin, julkaisi uuden levyn Spotify-linkin puolenyön jälkeen Facebookissa ja Instagramissa ja meni nukkumaan.

Aamulla Lehikoinen heräsi puhelimen soittoääneen. Soittaja oli All Day Agencyn agentti Jussi Laine, joka kehui levyä ja kertoi buukanneensa Lehikoiselle kolme uutta keikkaa, joista jokaisesta räppäri saisi hyvän keikkapalkkion.

– Mä olin vaan “JES! JES!”.

Seuraava puhelu tuli Karri Miettiseltä eli Palefacelta.

– Se soitti ja sanoi, että äijän levy on klassikkoalbumi. Mä olin et hullua! Siistiä! Paleface soittaa mulle, enkä mä edes tunne sitä. En tiennyt, onko se kiinnostunut mun jutuista, mutta se oli nähnyt vaivan hommata mun numeron. Se halusi soittaa ja kertoa, että oot tehnyt hyvää työtä.

Kohta puhelin soi taas. Soittaja oli Kristo Laanti eli DJ Kridlokk, yksi Lehikoisen idoleista, jolle hän oli lähettänyt levyn pari viikkoa aiemmin heidän tavatessaan.

– Kridlokk sanoi, ettei tykännyt kaikesta sillä levyllä, mutta jos se katsoi objektiivisesti sitä, miten olin toteuttanut sen levyn, se piti sitä yhtenä suomirapin klassikkoalbumina samassa janassa Fintelligensin Renessanssin ja Kemmurun Kehumatta Parhaan kanssa.

(Miettinen ja Laanti vahvistavat soittaneensa Lehikoiselle ja kehuneensa levyä.)

Kolmen puhelun jälkeen Lehikoinen tiesi tehneensä sen, mistä oli pitkään uhonnut ja unelmoinut.

– Sinä aamuna tiesin, että tää homma natsas nyt. Tää ei mennyt päin vittua. Tää teki sen, mitä tän pitikin.

Chosen One -levyn julkaisusta lähtien Lehikoisella on riittänyt keikkoja niin paljon kun niitä on jaksanut tehdä. Myös uudet biisit ovat kiinnostaneet yleisöä ja mediaa enemmän kuin ennen kakkoslevyä.

– Huomasin päässeeni johonkin uuteen statukseen. Kun laittoi uutta musaa pihalle, jengiä kiinnosti uudella tavalla. Mitä enemmän julkaisi ja keikkaili, sitä isommaksi se homma kasvoi.

Lehikoinen päätti ottaa tilanteesta kaiken irti. Keikkakalenteri täyttyi ja uusia biisejä putoili tasaiseen tahtiin.

Suorittaminen jäi kuitenkin päälle. Syksyllä 2016 Lehikoinen heräsi vitutukseen.

– Havahduin siihen, että oli ihan paska olla. Silloin se iski, että räppihän on työtä. Olin reissannut keikoilla puoli vuotta putkeen ja tehnyt samalla uutta musaa. Ajattelin, että nyt saa riittää, mutta loppuvuosi oli jo buukattu täyteen keikkoja.

Kiertäminen jatkui läpi talven ja kevään 2017.

Alun loppu

Elokuun toisella viikolla kierrämme Lehikoisen kanssa hänen rap-uransa ja arjen kannalta tärkeitä paikkoja Jyväskylässä. Lehikoinen kertoo lomailleensa kesäkuussa vihdoin hetken EP:n ilmestymisen jälkeen.

– Pidin kuukauden keikkataukoa, kävin Nykissä ja päätin, etten tee uutta musaa ennen syksyä.

Istumme Vellamonpuistossa Jyväskylän Mäki-Matissa. Menossa on festarikauden kiireisin keikkaputki. Tägien ja piissien peittämään puistokoppiin nojaillessaan Lehikoinen pohtii jatkuvan keikkailun ja musiikin tekemisen aiheuttamaa stressikierrettään. Miten siitä voisi päästä eroon?

– Nyt vasta hiffaan, että tää ei toimi näin. En voi koko ajan paahtaa, suorittaa miljoonalla kaikkea. Pitäisi osata rentoutua ja stressata vähemmän, ottaa enemmän keikkataukoja.

Puistokopin vieressä seisoo Lehikoisen huhtikuussa ostama E-sarjan mersu, jolla räppäri on keikkareissullaan ajanut neljässä kuukaudessa reilut 20 000 kilometriä. Ajotietokoneen mukaan autossa istuttuja tunteja on kertynyt yli 400. Kun kysyn Lehikoiselta, onko Mersulla kiva ajella, Lehikoinen toistaa kysymyksen ivallisesti.

– Ai ajella uutta autoa? No mieluumminhan tota ajelee kun sitä vanhaa. Kyllä siitä aluksi sai kiksejä, mutta kyllähän sä sitten sen unohdat. Ei tässä elämässä ole mitään sillein…

Lehikoinen miettii hetken ja jatkaa:

– Jos mietin mun elämää nyt ja sitä, mitä se oli kuusi vuotta sitten, kun räpättiin tässä kopilla. Kukaan muija ei tykkännyt musta. Mulla ei ollut yhtään rahaa ja en nähnyt, miten tulevaisuudessa voisin saada sitä. Nyt voin tehdä rahaa keikoilla enemmän kun ikinä olisin voinut kuvitella. Voin elää heittämällä keikkoja ja tekemällä vaan räppiä Roopen kanssa. Mä voin ajaa jotain tommosta autoa, saada sponsoreilta ilmaisia vaatteita, tiätsä? Mulla on levytyssopimus ja oma studio. Jos mä sanoisin sen sille äijälle, joka istui tässä kopilla kuusi vuotta sitten, se ois, että ihan sairasta!

– Mut nyt kun mä oon tässä tilanteessa, mä herään aamulla ja mietin, että mun elämä on paskaa. Kaikki mitä saavutat muuttuu standardiksi, etkä enää osaa arvostaa mitä sulla on. Keksit uusia ongelmia. Mietit alunperin, että kun tää yks juttu ratkeaa, niin koko elämä ratkeaa, kaikki loksahtaa kohdalleen. Mutta kun onnistut, osaat olla siitä iloinen pari päivää ja sitten kehität uuden ongelman.

Ristiriitaiset fiilikset menestyksestä ja rahasta ovat pyörineet Lehikoisen päässä jo edellisestä, vuoden 2016 syksystä asti.

– Sillon kun sulla ei ole rahaa, sulla on aikaa tehdä vaikka mitä. Kun saat sitä rahaa, ei ole enää aikaa tehdä niitä juttuja, mitä haluaisit tehdä. Sun pitää vaan koko ajan keskittyä siihen rahapaskaan.

Lehikoisen fanittama Kendrick Lamar on haastatteluissa ja biiseissään puhunut pelänneensä etenkin uran alkuvaiheessa, että ura ja sen myötä rahat loppuvat yllättäen. Pelko on kestänyt, vaikka satoja tonneja ja miljoonia on alkanut sadella tilille menestyksen myötä. Kysyn Lehikoiselta onko tunne tuttu.

– Se on just se fiilis, mikä on koko ajan. Mulla on nyt tää kaikki, mut elän pelossa, että tää kaikki loppuu sekunnin päästä. Kun ensi vuonna uudet biisit ei lähdekään, mitäs sitten? Ajattelen, että jos en hoida näitä juttuja, mun hommat kusahtaa. Joten mun on vaan pakko purra hammasta ja tehdä, vaikka ei maistu.

Vaikka Lehikoinen on kesän aikana ehtinyt rentoutumaan, syksyllä 2017 pitäisi taas tehdä uutta musiikkia ja keikkakalenteri on loppuvuodeksi täynnä.

– Oon miettinyt koko talven, se ei ole kovin häävi unelma, mutta haluaisin niin paljon rahaa, ettei mun enää tarvitsisi miettiä rahaa koskaan. Olla sellaisessa tilanteessa, missä mun raha tekisi mulle rahaa. Ei olisi enää pakko tehdä mitään. Siinä vaiheessa tekisin luultavasti ihan samoja juttuja kuin nytkin – uutta musaa ja keikkoja – mutta se ero olisi siinä, ettei olisi pakko tehdä niitä. Se muuttaa niin paljon suhtautumista koko hommaan.

Lehikoisen mukaan hän on pohjimmiltaan edelleen sama kouluaikojen laiskuri ja lintsari, joka haluaa tehdä mitä itseä huvittaa.

– Jos joku sanoo, että tää pitää tehdä, niin oon sille, että vitut susta, mä teen mitä haluan tehdä.

Lehikoinen hiljenee pitkäksi aikaa ja palaa sitten vastaamaan alkuperäiseen kysymykseen Mersulla ajelusta.

– Mut ei siinä, kyllä tuota autoa ajelee mieluummin kun sitä vanhaa. On se ollut tavallaan järkevä. Ei mun olisi pakko olla niin kuningas äijä, että mun pitäisi ajaa jollain mersulla. Jos pyörisin vaan Jyväskylässä, mulla ei todennäköisesti edes olisi autoa. Mutta kun kilsoja tulee niin paljon niin kyllä ne mieluummin tuolla ajaa kun sillä Opelilla.

Lehikoisella on sopimus jo tutun automyyjän kanssa, jolta hän on ostanut auton.

– Sovittiin jo summasta, minkä saan tuosta vaihdossa, kun ajan siihen 50 tuhatta. Jos siihen tykittäisi vielä sen toisen vuoden, sen jälkeen se ei olisi enää minkään arvoinen.

– Se on vaan niin järkevä tehdä noin – se on vaan järkevä, Lehikoinen toistaa.

Aleksi Lehikoinen

Kysyessäni Lehikoisen kavereilta millainen tyyppi Aleksi on, monen suusta tuli järkevyys sekä asioiden tarkka pohtiminen ja selvittäminen, heti lojaaliuden ja kilpailuhenkisyyden jälkeen.

Lehikoisen lukiosta asti tuntevan ja tämän kanssa yhteisbiisejä tehneen Joosua Monosen eli Joosu J:n mukaan sana “rationaalinen” kuvaa hyvin Lehikoista.

– Se jeesaa kavereita aina tarvittaessa. Tarjoaa safkat, tai jos se huomaa, että jollain on resuiset vaatteet, saattaa antaa sille omia vaatteitaan.

Myös Lehikoisen keikka-dj:nä reissaavan Ville Lytän mukaan Lehikoinen pitää kavereistaan huolen.

– Jos kaverilla on ongelma, niin se auttaa. Jos mulla on jotain ja pitäisi soittaa jollekin, niin kyllä Allulle varmaan soittaisin ekana tai tokana. Mukava ystävä ja suoraselkäinen äijä, Lyttä luettelee.

– Välillä voisi mun mielestä pitää enemmän hauskaa keikkareissuilla, niin kun alkuaikoina, kun kaikki oli niin uutta ja siistiä. Ei aina vaan paahdettaisi paikasta toiseen, hän lisää.

Lauri ”Rekami” Pihlmanin mukaan Lehikoinen on aina valmis kilpailemaan, oli kyse sitten siitä, kuka ottaa isoimman annoksen tai kuka on paras NHL:ssä tai koripallossa.

– Allu on hyvällä tavalla kunnianhimoinen. Se haluaa saavuttaa juttuja. Ei tyydy mihinkään eikä halua jämähtää. Jos puhutaan musiikista, se haluaa koko ajan kehittyä ja monipuolistua. Mutta lojaaliudesta kertoo se, että vaikka sen omat hommat on mennyt eteenpäin, ei se ole muuttanut omaa suhtautumistaan esimerkiksi vanhoihin kavereihin. Samat kaverit on sillä on ympärillä, Pihlman kertoo.

Pihlmanin mukaan Lehikoinen saattaa vaikuttaa etäiseltä ja ennakkoluuloiselta, jos miestä ei tunne paremmin, mutta pinnan alta löytyy syvempi ajatusmaailma.

– Allulla on tosi avarakatseinen näkemys maailmasta. Se ei muodosta ennakkoluuloja ihmisistä, vaan hyväksyy kaikki ihmiset sellaisina kuin ne on.

Haastatteluissa Lehikoinen puhuu yleensä suoraan, kovaa ja pitkästi. Joskus, kun kysyn vaikean tai epämieluisan kysymyksen, Lehikoisen ilme muuttuu hieman ivalliseksi, vähän kuin pikkupojalla, joka valmistautuu ala-asteen välitunnilla puolustautumaan sanoilla ja samalla haukkumaan toista.

Välillä räppärin puhe itseluottamuksesta ja sen kaiken ratkaisevasta voimasta tuntuu suoraan self-help-maailmasta lainatulta kliseeltä. Mutta Lehikoisen saavutukset antavat puheelle juuret. Ilman sairaalloista itseluottamusta ja kilpailuhalua Lehikoinen tuskin olisi siinä missä on nyt. Välillä itsevarma huutaminen vaihtuu yllättäen nöyrään rauhalliseen ääneen ja Lehikoinen toteaa, että saattaa olla väärässäkin – kaikesta.

Gettomasa

Lehikoisen biisit rakentuvat yleensä biitin päälle. Ensin tulee usein flow, sanojen rytmi ja äänenpaino, jonka Lehikoinen saattaa nauhoittaa puhelimeen vain ääntelynä, ilman sanoja. Sen jälkeen hän täyttää flown riimeillä, hioo ja karsii, mahdollisesti kirjoittaa samoja rivejä ja kokonaisia versejä uudestaan päivien ja viikkojen, joskus jopa kuukausien aikana, kunnes on tyytyväinen.

– Koitan tehdä mahdollisimman teknistä räppiä ja keksiä uusia flow-juttuja, mutta samaan aikaan sisällön täytyy pysyä hyvänä. Tekniikka ei saa mennä sen sisällön edelle koskaan, Lehikoinen kertoo.

Robert Laukkanen, Lehikoisen luottotuottaja tai paremminkin työpari, on huomannut ainakin yhden yhdistävän piirteen biiteissä, jotka Lehikoinen valitsee.

– Niiden pitää olla vitun läskejä. Mä voin heittää itkubiitit muualle. Kun sä kuuntelet biittiä viisi sekuntia ja oot silleen, että tää muuten paukkuu, tiedät, että sen voi lähettää Allulle.

Laukkanen ja Lehikoinen hiovat biittejä usein yhdessä, jotta ne sopivat paremmin yhteen räppien kanssa. Lehikoinen ehdottelee muokkauksia ja Laukkanen yleensä myötäilee tiettyyn rajaan asti.

Chosen One -levyn julkaisun jälkeen Lehikoinen tajusi, että oli tyyliään hioessaan rakentanut itselleen laatikon, josta on sittemmin pyrkinyt ulos. Esimerkkinä laatikon ulkopuolisesta musiikista Lehikoinen mainitsee Kingfishin.

– Fiilaan Fisua ihan miljoonalla. Se periaatteessa räppää ihan paskasti. Kun sä luet sen sanat tekstinä, niin oot, että mitä vittua, eihän tää meinaa mitään? Mut kaikki ne sen äijän jutut tarttuu päähän. Sillä on vaan hullu oma melodia ja oma flow. Tavallaan, vaikka se teksti olisi tyhmää, niin se kokonaisuus toimii.

Lehkoinen piirtää käsillään ilmaan laatikoita ja rivejä.

– Mulla itsellä on se gridi ja asettelen mun riimit silleen “toi tohon, toi tohon”. Mä nään Kingfishin sellaisena äijänä, että sillä ei ole sitä ollenkaan. Sillä on vaan tyhjä taulu, johon se voi maalailla sanoja ihan miten haluaa, ihan omilla melodioilla. Se tekee musaa täysin sen laatikon ulkopuolella, missä mä olen.

Biisejä kirjoittaessa aloittaminen on Lehikoiselle vaikeinta. Pihlman kertoo auttaneensa Lehikoista purkamaan kirjoitusblokkeja, ja kaksikko pitää edelleen yhteisiä kirjoitussessioita, joissa pallotellaan ideoita ja sanoja.

Biisiensä aiheet ja sanat Lehikoinen poimii omasta ja tuttujen elämästä. Välillä pitää paukutella rap-henkseleitä ja muistutella olevansa edelleen Suomen paras, mutta suurin osa Gettomasan biiseistä käsittelee Aleksi Lehikoisen elämää mahdollisimman realistisesti. Gettomasa voi olla kärjistetympi ja sanoa asioita suoremmin, mutta räppäri kertoo kehittyneensä koko ajan rehellisempään suuntaan.

Lehikoinen kertoo pitävänsä kiinni tietyistä perusarvoistaan musiikkia tehdessä. Esimerkiksi päihteitä ja bilettämistä ei Gettomasan biiseillä juurikaan ihannoida.

– En halua olla luomassa niistä siistejä juttuja. En meinaa, että ne olisi väärin, mutta en myöskään halua promota tiettyjä asioita. Toisaalta haluaisin räpätä jostain jutuista, jotta voisin olla täysin rehellinen – kertoa, että tämä kuuluu muhun. Mutta harvoin ne asiat on sitten niin tärkeitä, että niistä pitäisi väkisin sanoa, Lehikoinen avaa.

Keikoilla Lehikoisen esiintymisestä huokuu jonkinlaista työmiesmäisyyttä. Lavalla Lehikoinen on enemmänkin ammattitaitoinen hiphop-kulttuurin raksaäijä kuin taitelija. Lehikoinen ja keikka-dj Lyttä ottavat yleisön hyvin mukaan, huudattavat ja laittavat kädet heilumaan. Show jyllää eteenpäin, eikä sitä voi pysäyttää ennen viimeisen biisin loppua.

Keikoilla juttelemaan tuleville faneille Lehikoinen pyrkii olemaan kohtelias, mutta vaivaantuu helposti liiasta veljeilystä, hehkutuksesta ja small talkista. Keikan jälkeen räppäri suuntaa yleensä hotellille nukkumaan tai lähtee ajamaan kotiin.

Ykkösen bägei

Gettomasan biiseistä löytyy paljon parikymppisen perusäijän arjen kuvausta, huolia ja unelmia. Aina välillä Lehikoinen pyrkii nostamaan esiin huomaamiaan ilmiöitä, joista ei hänen mielestään puhuta tarpeeksi. Esimerkiksi viime juhannuksena ilmestyneen 17 EP:n Ykkösen bägei -biisillä Lehikoinen halusi tuoda esiin nuorten miesten työttömyyttä ja koulusysteemin epäreiluutta.

– Mun kavereissa on paljon työttömiä poitsuja. Moni vaan myy dänkkiä ja nostelee valtion tukia. Se on tällä hetkellä ihan perus nuoren miehen ammatinvalinta. Työkkäristä tarjotaan töitä, joista saisit saman mitä saat valtiolta, mutta joutuisit painamaan kasista neljään varastolla hommia. Sä saat Makelta neljääntoista euroon dänkkiä ja voit myydä sitä kahteenkymppiin. Saat siitä omat poltot plus kaks hunttia kuukaudessa itselle.

– Moni mun tutuista elää niin. Ei ne ole mitään huumediilereitä, vaan samanlaisia äijiä kun vaikka mä, jotka ei pärjänneet koulussa. Ne on ehkä valmistunut jostain amiksesta ja miettii, mitä elämällään tekisi. Mä voisin olla ihan samassa veneessä, jos en räppäisi.

Lehikoinen halusi alleviivata kokemuksensa kautta, ettei nykyinen koulutusjärjestelmä toimi kaikille.

– Kaikille tarjotaan se sama. Jos se ei natsaa sulle, niin ei mahda mitään. Sut periaatteessa leimataan jo lapsena paskaksi. Mäkin pidin koulussa parempina ihmisinä niitä, jotka osasi. Jo siellä laitettiin ihmiset paremmuusjärjestykseen: huonommat, keskitaso ja priimukset. Näistä tulee hyviä, näistä tulee ihan ok, näistä tulee vaan paskoja. Mun mielestä se ei ollut oikein.

Ykkösen bägei -biisin myötä Lehikoinen päätyi ottamaan kantaa myös rasismiin räpissä. Kun Lehikoinen julkaisi biisin videon YouTubessa, kommenttikenttään kertyi nopeasti rasistisia kommentteja kertosäkeen vetäneestä Kingfishistä.

Lehikoinen vastasi kommentoijille julkaisemalla Instagramissa kuvan itsestään New Yorkissa Notorious B.I.G:n vanhan kotioven edessä ja tekstin:

Kuvassa meitsi ja Biggien vanha etuovi. Kerrataas lapset nyt tää asia läpi. Jos pidät ihmisiä eriarvosina ihonvärin tai kansallisuuden perusteella olet täysin urpo. Jos luulit että räp ja hiphop on valkosten ihmisten keksimä kulttuuri olet idiootti. Jos oot rasisti joka fiilistelee räppiä, mun myötähäpeä sua kohtaan on sanoinkuvailematon. Lopeta Gettomasan kuuntelu, itseasiassa lopeta räpin kuuntelu ja lopeta itsesi ja meille rakkaan kulttuurin nolaaminen. Sulla ei oo siihen mitään oikeutta. Tai sit ota selvää siitä miksi räp ja hiphop on olemassa ja lopeta urpoilu. Tuliko selväksi? Hyvä. Ja kaikki te muut: huomenna uus EP ulkona!

– Halusin tehdä selväksi niille, ketkä kuuntelee mun musaa, että en hyväksy tommosta. Mun mielestä jokaisen räppärin pitää pystyä ottaa kantaa, et rasismi ei ole ok. Se on ihan perusstandardi.

Next episode

Päädymme elokuun kaupunkikierroksellamme vajaan kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta sijaitsevaan Sepänpuistoon, Lehikoisen entisen koulun ja studion välissä sijaitsevalle skeittareiden suosimalle aukiolle. Siellä hän palaa pohtimaan tulevaa.

– Syksy on hullunmyllyä, mutta ensi vuoden alusta oon suunnitellut, että tekisin vaan joka toinen kuukausi keikkoja. Tietäisin, että joka toinen kuukausi mulla on aikaa rauhassa tehdä uutta musiikkia ja vaan olla. Ei tarvitsisi olla koko ajan menossa ja väkisin yrittää samalla vääntää biisejä.

Kilpailijaluonteensa polttoaineeksi Lehikoinen kaipaisi myös uutta haastetta. Hän kokee pelanneensa suomirap-pelin läpi ja nähneensä sen mitä Suomen musiikkikentällä on tarjottavana.

– Mietin nyt, mitä haluan seuraavaksi. Elämässä yleensä, ei pelkästään räpissä. Mutta ehkä tärkeintä olisi, että olisi taas mukava ja hyvä olla.

Yksi Lehikoisen unelma on ulkomailla asuminen. Se voisi onnistua säästämällä. Uran kannalta tärkeintä on tehdä jatkossakin hyvää musiikkia ja kehittyä eteenpäin artistina. Lehikoisen kohdalla se tarkoittaa sitä, ettei hän ajattele, mitä muut miettivät, vaan tekee sitä, mihin itse uskoo. Sillä räppäri uskoo jatkossakin pärjäävänsä musiikkibisneksessä.

– Niinhän se on tässä musahommassa. Niin kauan kun sulla on hyviä biisejä, joita jengi kuuntelee, tällä hommalla pystyy elelemään. Mutta jos tekee paskaa musaa, jota jengi ei kuuntele, niin sitten se loppuu.

Jutun julkaisun lähestyessä tammikuussa kysyn Lehikoiselta lyhyen tilannepäivityksen. Gettomasan somepäivityksistä ei voi edelleenkään päätellä juuri mitään siitä, mitä räppäri keikkailun ohessa touhuaa tai mitä hänellä on seuraavaksi suunnitelmissa.

Lehikoinen vastaa Facebookissa pitävänsä ainakin tammi- ja maaliskuun keikkataukoa. Pari keikatonta kuukautta on suunnitelmissa myös syksylle. Tarkemmin hän ei halua suunnitelmiaan avata.

Gettomasan uusi single ja musiikkivideo Lössi julkaistiin 18.01.

Gettomasa keikoilla:
27.01. Piste, Ruka // 16.02. Valoa Festival, Tampere // 17.02. Nosturi, Helsinki