Hätä-Miikka: “Pienenä itsemurhat ja hukkumiskuolemat kiinnosti tosi paljon”

Nälkä
Nro 2/2017
24.8.2017

Teksti:
Hanna Räty

Muotokuva:
Amanda Kanervo

Kuvat:
Kaisa Sojakka

Lukuaika:
7 min

Onko Hätä-Miikka oikeasti aina hyväntuulinen, hulvaton heppu vai yksin itkevä klovni? Molempia, hän itse sanoo, ja kertoo muutenkin olevansa täynnä vastakohtaisuuksia. Myrskyn keskelle maailmaan saapunut hätäilijä on miellyttämisenhaluinen jees-mies, joka pienempänä pelkäsi vähän kaikkea ja mietti paljon kuolemaa.

– Useinhan lapsuudentutuista yllättyy aikuisina, millaisia niistä sitten kasvoikaan. Musta tuntuu, että oon ollut tällainen samanlainen äijä aina, Hätä-Miikkana eli Hätiksenä tunnettu Miikka Niiranen miettii.

– Olin jo lapsena melankoliaan taipuvainen, mutta silti seurassa hauskuuttaja. Olen myös ollut pienestä asti oudolla tavalla tosi kiinnostunut kuolemasta, itsemurhista ja muusta. Lapsena pelkäsin aina hukkumista, mietin silloin tällaisia synkkiä aiheita tosi paljon. Huomaan vieläkin välillä tutkivani itsemurhakeskusteluja foorumeilla tai katselevani meren raivo -videoita. Kuolema ja vesi on kaksi asiaa, joita kunnioitan ja pelkään edelleen.

”Välillä mietin, että kumpi näistä rooleista on oikeesti minä – että olenko mä oikeasti synkkä äijä vai onko mulla tosiaan ihmisten keskellä hyvä olla.”

Olen haastatellut Gaselleja pariinkin otteeseen ja tavannut Niirasen useita kertoja. Oma käsitykseni hänestä tuntuu olevan linjassa yleisen mielipiteen kanssa: hyväntuulinen, läppää liukuhihnalta heittävä säätäjä, jonka kanssa ei ainakaan tule hiljaisia hetkiä. Haluan selvittää, onko mielikuva oikea.

– Koomikothan on usein surullisia äijiä. Mäkin olen vähän sellainen yksin ollessani, siksi viihdyn ihmisten kanssa. Tuskastun aika helposti, mutta toisaalta myös tarvitsen sitä, että saan asioita tehtyä. Ideat muhii silloin, kun on yksin ja ahdistaa.

Niiranen kuvailee olevansa mieleltään yliaktiivinen ja menevänsä helposti kierroksille. Yksin ollessaan hän näkee ympärillään pimeyttä ja salaliittoja.

– Epävarma mieli miettii, mitä muut ajattelevat. Välillä mietin myös, kumpi näistä rooleista on oikeasti minä – että olenko mä oikeasti synkkä äijä vai onko mulla tosiaan ihmisten keskellä hyvä olla. Että mitataanko ihmisen sisin silloin, kun se on seurassa vai kun se on yksin.

”Olen tavallaan tullut aika myrskyn keskelle maailmaan.”

Niiranen on alle kolmekymppinen ja ehtinyt siihen nähden tehdä paljon – varsinkin, kun hän kertoo lähinnä välttelevänsä velvollisuuksia. Huippusuosittujen Gasellien lisäksi Hätä-Miikka on julkaissut sooloalbumin, ja reilun viikon päästä ilmestyy Niirasen ja hänen bändikaverinsa Päkän eli Pekka Salmisen yhdessä kirjoittama, helsinkiläisistä graffitimaalareista kertova romaani Sä maksat.

Kuinka Salminen ja Niiranen oikein jaksavat toisiaan, kun treenaamisen ja keikkailun lisäksi kirjoittavatkin yhdessä?

– Ollaan oltu tiivis duo lapsuudesta asti, mutta veikkaan että Pekan on välillä vaikeampi kestää mua kuin mun sitä. Tiedostan, että esimerkiksi aikakäsitykseni takia mussa saattaa olla välillä sietämistä, Niiranen viittaa krooniseen myöhästelyynsä.

– Olen miettinyt paljon, mistä tämä hätäisyyteni kumpuaa. Yksi iso elämäni alkupyrähdykseen vaikuttanut tekijä oli äidin veljen kuolema neljä päivää ennen syntymääni. Äidille on tullut hirveät stressihormoniryöpyt mun ollessa siellä mahassa. Olen tavallaan tullut aika myrskyn keskelle maailmaan. Yhtäaikainen suru ja onni on varmaan olleet aika mielisairas tilanne koko perheelle, ja kyllähän lapsi aistii asioita, vaikkei suoranaisesti ymmärtäisi.

– Mulle on tosi tärkeää, että pystyn katsomaan itseäni peilistä. Elämäni suurimmat pettymykset tulevat siitä, jos olen itse tehnyt jotain sellaista, että ensimmäinen ajatus aamulla on “vittu sä oot tyhmä”. Näitä tulee välillä ihan pienistäkin jutuista, vaikka vain siitä, etten ole vastannut äidin puheluun. Kannan vähästä syyllisyyttä.

Niiranen kuvaileekin itseään miellyttämisenhaluiseksi. Siksi yksittäisetkin ikäviksi tarkoitetut sanat jäävät kaihertamaan mieltä pitkäksi aikaa.

– Joskus on käynyt niin, että oon keikkamatkalla meinannut saada turpaani joltain tyypiltä, joka on tullut Subwayssa aamuyöllä sanomaan, että me (Gasellit) ollaan kusipäitä äijiä. Kyllä mua harmittaa sellanen, koska eihän se voi mistään tietää, millaisia me ollaan. Oon saanut käännettyä tilanteen siten, että lopulta ollaan juotu yhdessä kaljaa jossain katukiveyksellä.

”Kun touhuaa rajapinnassa, menee välillä yli.”

Miellyttämisen lisäksi Niiraselle on luontaista viihdyttää. Hän ei kuitenkaan koe kärsivänsä surullisen klovnin syndroomasta, vaan pitää viihdyttämisviettiään positiivisena ominaisuutena.

– Kaveriporukoissa on aina niitä järjen ääniä, jotka lopettaa, kun homma menee tarpeeksi hauskaksi ja korkealentoiseksi. Kyllä mä olen mieluummin se ukko, joka lietsoo homman hölmöyden rajoille!

– Kun touhuaa rajapinnassa, menee välillä yli. Sukulaiset ja kaverit on varmaan toivoneet, etten olisi ihan niin rajapintojen ihminen, mutta oon mä ollut paljon vallattomampikin joskus aikanaan. Nyt mukaan on tullut sellaista herkkyttä ja ymmärrystä siitä, mikä on siistiä rajan ylittämistä ja mikä ainoastaan ikävää. Näen kuitenkin, että mun duunia on olla siellä vähän yli -sektorilla.

Hätä-Miikkan muotokuvan teki kuvataiteilija Amanda Kanervo.

Hätä-Miikkan muotokuvan teki kuvataiteilija Amanda Kanervo.

Niiranen sai juuri kasvatustieteiden kandidaatin paperit Helsingin Yliopistosta, mutta tällä hetkellä hänen työtään on olla esiintyvä artisti. Keikkaa riittää, Gasellien striimausluvut Spotifyssa ovat miljoonia ja bändillä on paljon omistautuneita faneja. Niiranen ei osaa vastata kysymykseen siitä, onko hän kuuluisa.

– Hommat on toki kantaneet hedelmää, mutta olen ajatellut, ettei sitä kannata niin hirveästi miettiä. Ei mulla ole mitään liikakuvitelmia itsestäni, vaikka välillä onkin siistiä tajuta, että mulla on johonkin asiaan kompetenssia, vaikken ikinä ole ollut supertaitava missään. Kai sitä joskus myös haluaa kännissä baaritiskillä kuulla, että joku tykkää meidän musiikista. Se on varmaan ihan luonnollista tällaisille narsistisille taiteilijakusipäille!

Vaikka Niiranen heittää narsistiviittauksen vitsillä, hän sanoo uskovansa monien esiintyjien olevan tietyllä tapaa narsistisia.

– Kyllä monista alan tyypeistä tulee sellainen fiilis, että toi todella tykkää itsestään. Olen tosin yhtä lailla nähnyt paljon myös sellaisia artisteja, joille tuntuu lähes vastenmieliseltä kavuta sinne valoihin – on itse asiassa paljon oudompaa, mistä he saavat motivaationsa esiintymiseen.

Itsensä Niiranen asemoi johonkin edellä kuvailtujen välimaastoon:

– Tykkään kyllä esiintyä, mutta nautin myös teatterin, urheilun, keikkojen ja minkä tahansa muiden erikoisosaamisen katsomisesta siten, ettei kukaan katso minua. Kyllähän siinä esillä olossa kuitenkin joku vetää, koska on myös paljon ihmisiä, jotka esimerkiksi poistuvat tilanteesta, jos joku ottaa kameran esiin. En tiedä, onko sen terveempää vaieta omasta olevaisuudesta kuin tuoda sitä koko ajan esille.

”Hävityn ottelun jälkeen saa surra kymmenen minuuttia, sitten tulee mennä eteenpäin.”

– Nuorempana painin vuosikausia paniikkihäiriön kanssa ja pelkäsin siksi esimerkiksi bussilla matkustamista ja muita arkisia asioita tosi paljon. Silloin tuli myös usein harmitus ja epäonnistumisen tunne siitä, etten uskaltanut heittäytyä tekemään siistejä tai hauskoja juttuja. Tämä päti myös ihmissuhteisiin.

Ehkä siksi Niiranen haluaa nykyään kokeilla “kaikkia kiinnostavia juttuja”. Pettymysten ja epäonnistumisten kanssa hän luottaa Teemu Selänteen malliin, jossa hävityn ottelun jälkeen saa surra kymmenen minuuttia, sitten tulee mennä eteenpäin. Ikipositiivinen jätkä -oletus ei siis ole varsinaisesti ihme, vaikka onkin kuvana todellisuutta kapeampi.

– Mieluummin mä kuitenkin olen positiivinen ja hyvä jäbä kuin joku Oasiksen Liam Gallagher, josta miljoonat ihmiset ajattelee, että toi on se negatiivinen mulkku. Toivon, että jos ihmisillä on musta vaan yksi kuva, se on mieluummin jees-mies kuin no-mies.