Kokonaisuus oli niin onnistunut, että sen olisi suonut saavan arvoisensa huomion. Vähintäänkin Teosto-palkintoehdokkuuden.
Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017
Teksti:
Amos Vasanto
Kuvat:
Juste
Lukuaika:
8 min
I
Saat silitellä mun niskaa
mutta kun hiukset liehuu tuulessa
älä muistele mun huulia
ne on jääneet pois palveluksistaan
aika jättää rauhaan
– Mä niin vihaan kyl tota sanaa hempee.
Myöhäistä lounastaan haarukoiva rumpali Niko Koivuhovi on juuri kertonut, kuinka hän kuvailee tutuille yhtyeensä soittavan ”sellast hempeetä, folkahtavaa poppia vähän kokeellisel tatsil”. Basisti Helmi Tikkanen protestoi. Hempee antaa liian onton mielikuvan Karinan musiikista.
Vuonna 2014 perustettuun Karinaan kuuluu Helmin ja Nikon lisäksi laulaja-kitaristi-sanoittaja Karin Mäkiranta, jonka kappaleista kaikki lähti liikkeelle. Sittemmin sävellysvastuu on jakautunut – sovitukset tehdään aina kolmistaan. Yhtye julkaisi esikois-ep:nsä heinäkuussa 2015. Seuraavana keväänä seurasi muutamaan otteeseen YleX:llä pyörähtänyt single Aina voi uudestaan.
Tähänastisen uran huippu saavutettiin elokuussa 2016, kun Flow Festival buukkasi yhtyeen sunnuntai-iltaan ja kehui sen ”tunnelmoivan samoilla folk pop -detaljeilla kuin Sufjan Stevens, käyttävän suomen kieltä ronskin runollisesti kuin Joose Keskitalo ja leikittelevän näsäviisaasti kuin PMMP”. Keikka olisi voinut olla merkittävä showcase ellei samaan aikaan olisi esiintynyt maapallon sen hetken kiinnostavin poptähti, australialainen Sia.
Karina jäi odottamaan hetkeään.
II
Muutokset on vaikeita,
oon luontees ehtinyt oppia
löytänyt huonoja tapoja
mutta kanssas en voi enää olla
sillä kaipaan seuraa
Alussa oli vain Karin. Harvoin kohtaa yhtä omaleimaista, suurelle yleisölle vielä tuntematonta laulunkirjoittajaa. Litku Klemetti lienee samaa kategoriaa, mutta hänet ansaitsemansa arvostus on jo tavoittanut.
Jazzlaulua opiskelleella parikymppisellä Karin Mäkirannalla on poikkeuksellisen selkeä oma ääni niin sanoittajana kuin tulkitsijanakin. Muun muassa Joose Keskitalon ja Paula Vesalan teksteistä vaikuttunut Mäkiranta kirjoittaa voimakkaasti mutta lapsenomaisen huolettomasti. Sanat soljuvat, kielestä huokuu leikkisyys. Karinin ääni on kutsuvan pehmeä.
Mikset arvosta mun rakkaudenosoitusta?
Sinun sydän on littana, mielesi pikimusta
Karin kertoo aina kirjoittaneensa lauluja, mutta palasten loksahtaneen paikalleen vasta Sibelius-lukiossa. Soulimpaa musiikkia tehnyt Karin alkoi kirjoittaa kappaleita kitaralla, jota ei ”todellakaan osannut soittaa”.
– Sibiksessä yhtäkkiä kaikki ympärillä teki musaa, tutustui ekaa kertaa muihin tekijöihin ja inspiroitui siitä. Ajattelin, että mäkin haluan alkaa jatkuvasti ylittämään itseni ja tehdä omia biisejä. Teinkin niitä tosi paljon, biisi päivässä -metodilla.
Koulussa Karin tutustui samalla vuosikurssilla olleeseen Helmiin ja vuotta vanhempaan Nikoon.
– Jossain vaiheessa lukiota mä soitin Helmille mun biisejä, jotain sen aikaisia erolauluja, ja kysyin, voisko se soittaa bassoa niihin.
Helmillä ja Karinilla klikkasi välittömästi. Ei aikaakaan, kun parivaljakko esitti Karinin biisejä pikkupaikoissa kontrabasson ja kitaran kanssa.
Paljon Karinan omapäisyydestä kertoo Helmin ja Karinin päätös äänittää ja miksata esikois-ep kahdestaan – ilman aiempaa kokemusta. Joulukuussa 2014 julkaistiin ensimmäinen kappale: liki kahdeksanminuuttinen, laveasti maalaileva Laivat, jonka kylkeen kaksikon ystävä Reetta Saarikoski kuvasi sykähdyttävän musiikkivideon pitkin Pohjoismaita.
Kesäkuussa 2015 ilmestyi kujeileva Myrkky, joka voitti Radio Helsingin järjestämän demokilpailun. Tuomaristo vertasi yhtyettä ranskalaiseen, bossa nova -versiointeja esittävään Nouvelle Vague-ryhmään ja kehui Karinassa olevan kasassa indie pop -hitin ainekset. Saarikosken kuvaamalla kotikutoisella musiikkivideolla yhtye potkii palloa ihmisenkokoisia rottia vastaan.
Heinäkuussa seurannut esikois-ep sai yhtyeen yleisössä haltioituneen vastaanoton.
– Mä oon ollut tosi yllättynyt siitä, miten sikana ihmiset on tykänneet siitä, mitä me ollaan vaan annettu mennä. Et me ollaan vaan menty sinne treenikselle vailla minkäännäköistä ajatusta siitä, miltä tän pitäisi kuulostaa tai mitkä roolit kelläkin on bändissä. Ollaan vaan soitettu sielumme kannelta ja se on riittänyt.
Ep:llä alkoi olla jo niin suuria sovituksia, että Niko pyydettiin mukaan osaksi livekokoonpanoa. Tarkoituksena oli poimia levyltä tärkeimmät jutut ja saada keikoista mahdollisimman ison kuuloisia mahdollisimman vähällä. Kolmikko alkoi hiljalleen hitsautua yhteen.
Keväällä 2016 trio alkoi valmistella uutta materiaalia, josta julkaistiin maistiainen Aina voi uudestaan. YleX:llä kehuttiin, kuinka ”biisin tahdissa tekisi mieli pötkötellä kesäauringossa päivänkakkaroiden keskellä, katsella yllä lenteleviä perhosia ja ohi lipuvia pilviä niin kauan, että ajantaju unohtuu”.
III
Mä tiedän, mä tiedän, mä tiedän, mä tiedän
sä löytäisit paljon parempaa
mut en kutsujas kiellä, sä oottelet vielä
mun käytökseni on sekavaa
Helmi selittää yhtyeen haluavan edetä kunnianhimoisesti, mutta harkiten.
– Mua vituttaa jotenkin ihan sikana tyypit, joilla on sellainen tosi ärsyttävä breikkaamisen meininki. Mä en nyt tarkoita, että tässä jotenkin harrasteltais, vaan et tässä on kiva työskennellä, koska kukaan ei yritä olla olevinaan joku. On tosi vaikeaa löytää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on kiva tehdä musaa.
2000-luvun suurimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Coldplayn keulahahmo Chris Martin on kertonut haastattelussa sekä Bonon että tuottajalegenda Brian Enon kehottaneen tärkeimpinä neuvoinaan arvostamaan yhtyeen keskinäistä kemiaa, kun bändi harhaili manageroimattoman X&Y-menestysalbumin jälkimainingeissa. Yhtye rupesi joustamaan, jakoi kaiken tasan ja työskentelee vielä tänäkin päivänä mahdollisimman ekonomisesti: pari viikkoa täällä, parin viikon loma bänditovereista, pari viikkoa tuolla.
Karina tuntuu noudattavan Enon oppeja luonnostaan ja pyrkivän jopa tietoisesti suojelemaan toimivaa kokonaisuutta, toisin kuin monet nuoret nälkäiset kokoonpanot, jotka hyväksyvät hybriksissään minkä tahansa tarjotun diilin. Muutamakin pienisuuri levy-yhtiö on kosiskellut Karinaa talliinsa, mutta kolmikko on halunnut pitää langat omissa käsissään. Se on vasta hiljattain päästänyt lähelleen ulkopuolisen toimijan, kun muiden muassa Mirel Wagneria ja Aino Vennaa manageroiva Is This Art! kysyi yhtyettä edustukseensa.
– Me ollaan oltu aika varovaisia, mutta se on ollut tosi hyvä, koska me ollaan löydetty oma tapa hoitaa nää hommat. Tiedetään paremmin keitä me ollaan, mitä me halutaan ja missä tarvitaan apua. Aiemmin, kun ei ollut ketään manageroimassa tai promoamassa, meidän välille saattoi tulla aikamoisiakin kiistoja, kun oli niin raskasta tehdä kaikki itse.
IV
Mä oon sinun tiellä, pois luotani riennä
ei kotiini sul oo asiaa
mut on vaikea niellä, et karkoitan tieltäni
kaikki jotka mua rakastaa
Karina on tunnettu hätkähdyttävän intiimeistä keikoistaan. Yhtyeen musiikilla ja läsnäololla luoma ilmapiiri on kuin sankka sumu, jossa ajantaju katoaa ja paikka unohtuu.
Livesetup on runsas. Karin laulaa ja soittaa kitaraa. Helmi vaihtelee kontra- ja sähköbasson välillä ja laulaa loop-pedaalin läpi. Niko soittaa rumpuja ja laulaa – milloin ei soita Helmin kanssa jaettuja toista kitaraa tai bassoa.
– Kaikkien sovitusideat on tosi siistejä ja erilaisia keskenään. Kaikki on mahdollista. Me esimerkiksi keksittiin, että Aina voi uudestaan -biisiin tarvittais vähän jotain lisämassaa, et Nikon täytyy soittaa bassoa, vaik se soittaa siinä jo rumpuja. Sitten se opetteli sen!
– Vai osaatsä vieläkään? Karin nauraa.
– Nyt tulee mielenkiintoista uuden levyn myötä, kun siellä on joitain biisejä, joissa [musiikinteko-ohjelma] Logic alkaa aina kaatua, kun raitoja on niin helvetisti. On mielenkiintoista nähdä, miten sen kaiken pystyy toteuttamaan meidän kolmen kesken. Ehkä me ollaan just siksi hitsauduttu yhteen, että me ollaan otettu ihan liian suuria tavoitteita siinä, mitä meidän pitää pystyä tekemään livenä. Ja sit vaan ruvettu tekemään.
V
”Mikä on se salaperäinen yhtye, jonka levynjulkkarikeikalla oli 300 ihmistä – mutta josta kukaan ei ole kuullut mitään?” kysyi Rumba syyskuussa 2016.
Karin Mäkiranta oli vajaa vuotta aiemmin päättänyt tehdä albumin yhdessä ystävänsä Elias Riipisen kanssa. Se tuli viimeistellä seuraavan kesän loppuun mennessä, Riipinen oli lähdössä syksyllä Berliiniin opiskelemaan.
Lopputuloksena oli Varsan kunnianhimoinen esikoisalbumi Saimaa, jonka kappale Sain pahat nostettiin Spotifyn Suomi-indien helmet -listalle ja jonka jokaiseen kahdeksaan kappaleeseen kuvattiin musiikkivideo. Ennen kuin Riipinen lensi Berliiniin, Varsa soitti ensimmäisen ja viimeisen keikkansa 15-henkisen bändin kanssa Teurastamon Kellohallissa Helsingissä osana Art goes Kapakka-festivaalin ohjelmistoa. Myöhemmin syksyllä kokoonpano koottiin vielä kerran erikoiskeikalle Olohuoneklubin yllätyspääesiintyjänä.
Varsa oli Suomen mittakaavassa vallankumouksellinen musiikkiprojekti. En tiedä, milloin viimeksi olisi tuntematon kaksikko tuottanut itse kahdeksan kappaleen albumin, joka nivoo jylhät popsävellykset, jousiarrit ja samplet yhteen, kuvannut sen jokaiseen kappaleeseen musiikkivideon, esittänyt sen livenä 15-henkisen bändin voimin ja lopettanut sitten – kaikessa hiljaisuudessa. Mitä raivostuttavaa vaatimattomuutta! Kokonaisuus oli niin onnistunut, että sen olisi suonut saavan arvoisensa huomion. Vähintäänkin Teosto-palkintoehdokkuuden.
Olisi sääli, jos Karinalle kävisi samoin. Ettei kukaan kuulisi, kun puu kaatuu.
Karina on juuri aktivoitumassa pitkän tauon jälkeen. Huhtikuussa on luvassa uran ensimmäinen Tavastian-esiintyminen, toukokuussa single ja kesäkuussa iso helsinkiläinen kesäfestivaali, jota ei ole vielä julkistettu. Syksyllä ilmestyy debyyttialbumi. Joko nyt olisi Karinan aika?
Kun kolmikko helmikuun lopulla vetäytyi Helmin mökille viimeistelemään debyyttiä, Niko varasi kalenteriinsa kymmenen studiopäivää merkinnällä ”dream come true”.
Karina esiintyy duona Tavastialla Nälkä-julkkaribileissä keskiviikkona 19.4.2017 klo 20-01. Osta lippusi nyt. Yhtye julkaisee uuden singlen 5. toukokuuta.