Nurmikolla oluita nautiskellessamme Illikainen kertoo selättäneensä lievän kriisin Tiisun uusien kappaleiden kirjoittamisessa. Onko jo näkyvissä millainen kolmannesta levystä tulee?

– Kolmas levy tulee olemaan askel sekä takaisin ekaa levyä kohti että askel vielä pidemmälle toisen levyn maisemiin. Tosin mikään, mitä äsken sanoin, ei enää pidä paikkaansa. Mielipiteeni muuttuvat usein aika äärimmäisellä tavalla.

– Koen nyt, että meillä ei ole mikään kiire. Istutaan biisien päällä niin pitkään kuin siltä tuntuu, makustellaan. Tehdään vasta sitten, kun on jotain tosi hyvää. Väinö rakentaa studiota. Kokeillaan, miten se toimii.

Lukuisat muut projektit Tiisun ohella vaikuttavat antaneen Illikaiselle lisää tilaa hengittää.

– On ollut ongelma, että kyllästyn nopeasti. Tiisu-identiteettikriisi on ollut päällä, mutta nyt mennään jo parempaan suuntaan.

– Me yritettiin tehdä kaikkea haluamaamme Tiisun kautta. Tajusin, ettei Tiisun naiiviutta tai jopa junttiutta tarvitse häpeillä, mutta toiset projektit antavat tilaa myös muille puolille minussa. Olin alkanut miettiä, että ”onko tää biisi tarpeeksi Tiisua”. Jo tekovaiheessa supistin kaikkea ja sitten heitin roskiin. Se hajotti. Olen nyt antanut itselleni luvan tehdä vapaammin.

Itsensä rajoittamisen sijaan Illikainen on siirtynyt kirjoittamaan enemmän idea edellä.

– Mikä tahansa kitarasta löydetty sointu voidaan viedä valmiiksi lauluksi ja luottaa, että biisi löytää paikkansa jostain projektista.

Hän kertoo alkaneensa kokeilla satunnaisia, “vääriä” sointuja kitaralla.

– Oon löytänyt sellaisia juttuja, joita ei olisi muuten löytynyt. Sitten niitä voi kehittää. Tyyliin, että tuosta vähän hölmöyttä pois ja tuonne vähän lisää tilalle!

– Oottelen tässä, että Suomi putoo puusta, niin voin tehdä sukupolvikokemuslevyn.

Mistä Illikaisen laulut oikein tulevat?

– Mulla on ollut pienestä pitäen tarve järjestellä uudelleen kuulemaani musiikkia. Saatoin tehdä vaikkapa äidin kuuntelemasta iskelmästä tai Digimonin tunnarista uuden version.

– Kun soitat pianosta sointuja, alat kuulla melodian. Että miten sen pitäisi mennä. Uskon, että kaikki elämäsi aikana kuulemasi biisit tai melodiat fuusioituvat uudeksi biisiksi mielessä. Kuulen olemassa olevasta musiikista, että siitä voisi saada paremman version.

Illikainen nauraa.

– En tarkoita objektiivisesti parempaa. Vaan runkkumatskun tekemistä itselleen. Parhaimmillaan syntyy jotain uutta eikä vain kopiota.

– Ehkä mä yritän jotenkin saada jengin uskomaan elämään – sillein, että se on jotenkin kannattavaa.

Minusta on viime aikoina tuntunut, että kaupallistamisen paine musiikissa on kasvanut entisestään. Mitä mieltä Illikainen on kaupallisuudesta?

– Voin lojaalisuudesta levy-yhtiötä kohtaan yrittää tehdä biisejä, joista kuvittelen, että tämä olisi kaupallinen; ”kolme ja puoli minuuttia ehtaa tavaraa”. Mutta olen tajunnut, etten tajua kaupallisuudesta mitään. Käsitykseni siitä on kivikautinen. Niinpä on pakko tehdä vaan omien käsityksien mukaan.

Edes puun varjo ei kunnolla suojaa kuumuudelta. Illikainen tarjoaa minulle oluen. Ettei syntyisi väärää kuvaa, hän kertoo, ettei Tiisu-yhtye liiemmin käytä alkoholia.

– Porispheressä joku Sex Pistolsin aikainen bändi antoi meille vodkaa. Sitä on vieläkin jäljellä.

Lähdemme kävelemään aurinkoisen Kallion katuja. Illikainen ostaa meille jäätelöt. Huomasiko hän, kuinka tytöt kuiskivat puistossa, että toi on se Tiisun Henkka?

– En huomannut mitään!

– En yleensä huomaa kovin pieniä juttuja. Ja sitten taas, jos se on niin selvää, että sen huomaa, niin silloin siihen ei yleensä halua osallistua. En vain ajattele tuollaista. Sitä ei tapahdu tai ole olemassa.

Löydämme pitkää heinää kasvavan niittymäen merinäköalalla. Päädymme puhumaan viimeistellyn ja välittömän suhteesta kirjoitustyössä.

– Haluaisin löytää mahdollisimman välittömän väylän. Että saisi heti julkaistua sen, mitä on tullut. Toisaalta on paljon esimerkkejä, joissa viimeistellympi on ollut helvetisti parempi. On vaan aina niin suuri tunne, että ”haluun jakaa tän heti”. Tulevalta Tiisu-levyltä ainakin kolme biisiä on ollut sellaisia, että ”tää on pakko julkaista tällaisenaan heti”. Mutta kun aikaa on kulunut, niin olen ollut tyytyväinen, että onneksi ei tehty niin.

– Usein tekisi mieli vaan julkaista suoraan GarageBand-demot, mutta niiden saundi voi olla niin epämääräinen, ettei niistä välttämättä saa selvää.

Olemme päässeet riittävän sivuun maailman pauhusta pureutuaksemme vähitellen syvempiin aiheisiin: Kuka on Henrik Illikainen?

– Ainahan sitä on vähän vilpillinen. On rooleja ja niin edelleen. Kyllähän sitä eri kavereillekin kertoo eri tavalla kuulumiset. Kysytään, että onks sulla joku rooli päällä, kun esiinnyt. ”Rooli” koetaan kuin se olisi kirosana.

– Tekis mieli kysyä takaisin että ”oletko sinä rooleista riisuttu?’”.

– Yläasteella sanottiin, että ”jäbä vetää roolia”, jos joku yritti vaikuttaa joltakin. Se on vähän niin kuin ilmat pihalle: valtataistelu, että kuka saa määrittää kuka sä olet.

– Ihminen on suljetussa tilassa olevaa energiaa ja aina kun se on kosketuksissa jonkun muun tai itsensä kanssa, se energia supistuu ja kohdistuu. Sitä haluaa näyttää itselleen tietyt puolet itsestään ja toisille tietyt puolet itsestään.

Humalaiset vähän kauempana rinteellä huutavat toisilleen ”vittu sä oot homo”.

Illikainen jatkaa:

– Kukin näkee ihmisestä eri jäävuoren huipun, mukaan lukien itsestään.

Pikkuhiljaa lievä synkkyys laskeutuu keskuuteemme.

Miltä tuntuu tehdä musiikkia tällaisessa maailmassa? Käsillämme on jonkinlainen valtava muutos, niin kipeä, ettei siitä melkein kehdata edes puhua.

– Perverssillä tavalla tuntuu siistiltä, että jos meillä on vähän niin kuin ei kun Suomi putos vaan kun maailma putos puusta, kirjoittajallehan se on herkullinen hetki. On paljon dokumentoitavaa. Mun osalta se kuitenkin kaatuu siihen, että mun fokus on niin pienessä – ihmisen pään sisäisessä – eli siinä mitä jaetaan ja mitä ei todellakaan jaeta toisten kanssa.

Kerro lisää sun fokuksesta. Mistä haluat kertoa?

– Haluan kertoa pienestä ihmisestä, kaikista rooleista – jäävuorten huipuista, jotka näytetään ja joita ei näytetä.

– Poliittista järjestelmää pyörittää ihminen, ja sen keskiössä on ihminen, joka käy omaa tällaista kamppailuaan. On mielenkiintoista miettiä, minkälaista on valtiomiesten sisäinen kamppailu. Minkälaisia traumoja siellä on? Tai ajatusleikkinä: Mitä, jos sä olisit Suomen pääministeri? Siellä on sun sukulaiset, jotka tarvii jeesiä. Rupee löytämään aika ymmärrettäviä tasoja sieltä. Niin kuin meilä on, että ”meitsi tarjoo sulle bissen sitte”, niin samat tarpeet ja faktorit ajaa hehtaarikauppoja virkamiesten keskuudessa. Suosittelen kutakin miettimään itseään valtionpään asemaan.

– Se saattaa olla vaikeaa, mutta jos ei sitä osaa, niin suosittelen muistelemaan niitä hetkiä, kun on ollut omassa elämässä valtaa. Muistelee vaikka sitä, jos on ollut vanhin lapsi leikkimässä kirkonrottaa. Tai vaikka bändin jäsen, joka osaa parhaiten teorian. Miten se on vaikuttanut suhun?

– Jos osaa muistella niitä hetkiä, kun on ajatellut, että minullahan on valtaa, niin kuinka harvoin sitä on käytetty objektiivisen hyvän tavoittelemiseen? Kuinka paljon sen eteen tulee oman egon koukerot?

Illikainen jatkaa esimerkillään kirkonrotan leikkimisestä vanhimpana lapsena.

– Olen nauttinut siitä ylemmän iän tuomasta alistamisen mahdollisuudesta.

– Ja esimerkiksi bänditreeneissä ei välttämättä päde musiikin teoriasta ratkaistakseen jonkin yhteisen ongelman vaan nostaakseen itseään jalustalle.

Illikainen aivan innostuu:

– Niin mieti, jos sulla on oikeasti valtaa, valtiollisella tasolla? Kuinka saatanan monet tasot siellä vaikuttaa?

Illikaisen polveilevassa analyysissä on hienoa, kuinka hän asettuu valtionjohtajien asemaan inhimillisyyden kautta – samaistuu, yritää ymmärtää ikään kuin neutraalin ihmisyyden näkökulmasta.

– Haluaisin tuoda esille tätä kompleksisuutta samaistuttavalla ja silmiä avaavalla tavalla. Mutta ei sen tarvitse onnistua, tässä ollaan kuitenkin ihmisiä, Illikainen nauraa.

– Silti ennen kaikkea tällä hetkellä pysyn arkisessa keittiöpsykologiassa.

Illikainen kertoo saaneensa yhtyetoveriltaan Antti Vuorenmaalta kritiikkiä tavastaan yrittää ymmärtää kaikkea.

– Että eihän se muuta mitään, jos vaan ymmärtää. Että tarvitaan päämäärätietoisuutta.

Päädymme keskustelemaan samaistumisen, ymmärtämisen, liikkuvuuden ja identiteetin ristiriidasta. Kerron Illikaiselle, kuinka vuosia sitten koin pystyväni samaistumaan kenen tahansa asemaan tai ajatuksiin, mutta samalla tai juuri siitä johtuen en tiennyt kuka itse olen. Jos tekee pienenkin myönnytyksen, kuten ”minä pidän tästä” tai ”minä en pidä tästä”, pian on jo lukemattomilla muilla tavoilla jäykistynyt ja pysähtynyt. Mutta onpahan sitten identiteetti.

Piirrämme ympyrän siihen, kuinka Illikaisen mukaan olemme aina jossain mielessä vilpillisiä; meillä on monia puolia ja rooleja.

Palaamme takaisin alkuperäisen puun luokse, mutta aurinko on jo laskenut, varjoa ei ole ja ilta alkaa vähitellen viilentyä. Lievä melankolia syvenee oluen alkaessa vaikuttaa, elämän synkemmät puolet nousevat pintaan.

– Tällä hetkellä mun on vaikea uskoa siihen, mihin mä haluaisin saada muut mun lauluilla uskomaan.

Keskustelemme siitä, kuinka toisinaan aivan pienikin myönteinen palaute yksittäiseltä ihmiseltä voi palauttaa uskon tekemiseen. Elämäänkin.

– Jos kaikilla maailman ihmisillä olisi kaksi viikkoa aikaa, ase ohimolla, mitä sä tekisit? Vasta silloin ihmiset lähtisi tekemään yhdessä jotain. Sen pitää olla niin saatanan konkreettista ennen kuin tajutaan, että on syytä toimia.

Vieressämme Lucretius ja Michel de Montaigne istuvat puussa, keskustelemassa. Lucretius sanoo:

“Silloin kun viini voimallaan meihin syvällisesti vaikuttaa, siitä seuraa jäsenten hervottomuus, niin etteivät pääse liikkumaan hoipertelevan jalat, että kieli tahmeentuu ja mieli vetistyy, silmät uivat ja huudot, nyyhkytykset ja solvaukset ovat herkässä.”

Michel on samaa mieltä:

“Kuten rypälemäski astiassa käydessään nostaa pinnalle kaiken mitä pohjalla on ollut, samoin viini pakottaa esille sitä kohtuuttomasti nauttineiden salaisimmatkin ajatukset.”

Emme anna heidän häiritä, vaan lähdemme kävelemään kohti paikallista kuppilaa.

– Pieni vihamielisyys nousee itseä, ihmisyyttä ja koko hommaa kohtaan. Toisaalta se on vihaa omaa kapeakatseisuutta kohtaan: että oma maailmankuva olisi jotenkin validi? Toisaalta tunnen vihaa omaa kyynisyyttäni kohtaan. Sitä kohtaan, että tulee määritelleeksi turhaksi jonkin asian, josta ei tiedä mitään.

Siltasen terassilla ilta on jo pimentynyt ja valot kiiltävät yössä.

Minulle on syntynyt monesti sellainen käsitys, että perhe on aina ollut Illikaiselle tärkeä. Olin mukana bussikyydissä Somerolle, kun Tiisun toinen pitkäsoitto Tänne ei jää kukaan julkaistiin. Kun yhtye soitti julkkarikeikkansa Someron monitoimihallilla, olivat kaikki sukulaiset yleisössä. Illikainen kertookin, että hänen isoveljensä lukeutuu hänen suurimpiin musiikillisiin esikuviinsa.

– Isoveli opetti mulle, että ”kertsit on se juttu!”, Illikainen nauraa.

– Ilman mutsii mä en ois mitään – senkin faktan lisäksi, että se synnytti mut.

Äiti ja isoveli ovat aina olleet tukemassa Illikaista:

– Ne oli aina mun tekemisistä sillain, että ”mee tohon suuntaan!”, mihin mä olin, että ”okei!”.

– Aina kun olin tekemässä jotain, ne oli ihan varmoja siitä, että se on oikea suunta.

Onko olemassa jotain, mikä läpäisisi kaikki Illikaisen projektit?

– Hukassa oleva parikymppinen, joka toivoo, että sillä ois jotain sanottavaa. Olettaa tietävänsä omat paskat puolensa ennen kuin ne edes toteutuu.

Illikaisesta löytyy lopulta melko kovakin itsekriitikko. Hän kertoo, kuinka asettaa toisinaan itselleen liian korkeat kriteerit, eikä mikään kehu tunnu oikealta.

Tekeekö ihminen lopulta asioita toisille vai itselleen?

– Voihan sitä joskus olla ”toinen itselleen”.

Lopulta tuntuu, että Henrik Illikaisen näkökulma on sillä tavoin kiinni liikkuvuudessa, että se pakenee kaikkia yrityksiäni saada se rajattua erilaisiin tarjoamiini laatikoihin. Väitän kuitenkin, että Illikaista voidaan pitää ainakin äärimmäisen taitavana asettumaan toisen asemaan.

– Olen muutakin.

Alamme olla melko uupuneita. Paitani mukana kävelyn ajan matkustanut leppäkerttu on kadonnut omille teilleen.

Illikainen kertoo olleensa eräässä kalliolaisessa ravintolassa katsomassa esitystä ja huomanneensa baarissa hieman sivummalla erikoisen oven. Hän ei malttanut olla kokeilematta sitä. Ovi oli auki ja johti erikoiseen suureen rakennukseen, jossa oli pitkiä käytäviä ja tyhjillään olevia toimistohuoneita. Illikainen harhaili pitkään käytävillä ja mietti, katsoako vielä yhden oven taakse.

Miksi käännyit silloin takaisin, kysyn.

– Ihmiskunta on ison askelen äärellä, astuako sitä vai ei. Takana vanha maailma on tulessa. Varmaan se ovi vaan aukeaa.

Henrik Illikainen julkaisi GarageBandilla äänitetyn soololevyn Säätöjä torstaina 18.1.