Timo Kämäräisen kutsuminen sukupolvensa Anssi Tikanmäeksi saattaa olla liioittelua. Miehen kädenjälki on kuitenkin löydettävissä ympäri kotimaista musiikkikenttää. Ja kun Suomen Yleisradio tekee dokumentin vanhemman polven legendaarisista muusikkohahmoista, löytyy kameran edestä ennen pitkää nykykaartin edustajan ominaisuudessa myös Kämäräinen.

Timon profiloiminen pelkäksi studiokameleontiksi ja taustaneroksi olisi kuitenkin karhunpalvelus, sillä omat taiteelliset ambitiot ovat pysyneet tekemisen kärkenä myös muiden palveluksessa suoritetuilla keikoilla tai studioreissuilla.

Vaikka edessäni välähtävä kuva Timo Kämäräisen elämästä vaikuttaa liki kirjallisen harmoniselta, on pitkään työn alla ollut Ihanan Leijonan albumi vähemmän valoisa dokumentti nykyhetkeä edeltäneistä tapahtumista ja mielenliikkeistä. Ihana Leijona eroaa lukemattomien studiolevyjen veteraanin muusta elämäntyöstä siinä, että ensimmäistä kertaa Kämäräinen laulaa henkilökohtaisesta elämästään suomeksi.

Tarina selkenee istuessamme studion tarkkaamossa. Timo tarjoaa kahvia ja ykkösolutta. Taiteilija soittaa tietokoneelta pätkiä tulevalta albumiltaan.

Suurimmalta osalta valmiina olevan levyn kappaleet rytmittävät keskusteluamme ja syventävät Timon kertomusta albumin synnystä. Kerratessaan albumin syntyasetelmaa Timo suuntaa suoraan sinne, missä vesi on tumminta.

Miten ja miksi Ihana Leijona on syntynyt?

– Tarve perustaa Ihana Leijona muiden taiteellisten venttiilien oheen syntyi mulle hiljalleen vuosien 2013 ja 2014 jälkeen. On tapahtunut kaikenlaista.

Timo naurahtaa viimeiset sanat ilman häivähdystäkään hauskuudesta äänessään.

– Perus draamaa, tuota… Ihmissuhdeongelmia. Kaikentyyppistä elämän uudelleenjärjestelyä. Perspektiivi maailmasta alkoi vääntyä jotenkin toisenlaiseen asentoon, ja tämä johti sitten eroon pitkäaikaisesta parisuhteesta. Semmoisena ryöpsäyksenä tuli sitten tekstinpätkiä. Tajusin, ettei mulla ole muuta väylää käsitellä sitä. Oli hulluksi tulemisen pelkoa, hirveästi syyllisyyttä ja muita tämmöisiä arkisia teemoja.

– Tilanne oli siinä määrin akuutti, että kirjoitin lähes koko Ihana Leijona -albumin yhden kuukauden aikana tammikuussa 2015. Muutamia biisejä on tullut lisää sen jälkeen, mutta iso osa tuli ryöpsäyksenä. Yhden levyllä olevan biisin tosin tein jo kuusitoistavuotiaana. Sen biisin eka kertsi on vieläkin suoraan siltä ajalta.

Olet laulanut kaikki aiemmat levysi englanniksi. Oliko siirtyminen suomen kieleen henkilökohtaisuudesta kumpuava ratkaisu?

– Tämä on tosiaan mun eka suomenkielinen albumi. En ole koskaan kauheasti ajatellut vastaanottajaa tai sitä, että tulenko ymmärretyksi. Nyt tulee vähän vaikea ajatus, mutta yritän selvittää. Musa on itsessään mulle tosi täsmällinen ilmaisumuoto. Kun soitan kitaraa, kykenen olemaan emotionaalisesti selkeä, ja se mitä yritän sanoa, voi olla todella täsmällisestikin siinä. Mutta sanat on kaikille tulkinnallisia ja haastavia. Voi tulla isoja väärinymmärryksiä. Sanat näyttelevät eksakteja, mutta ovat itse asiassa luonteeltaan hyvin moninaisia.

– Mulla oli tarve ilmaista tiettyjä ajatuksia, joita en saanut enää instrumentaalina ulos. Ja se mun piti tehdä suomeksi. Englanniksi jumittaa teknistä puolta enemmän. On niin ihmeissään kaikista ilmaisuista ja kielen estetiikasta, kun ei ole puhujana natiivin tasolla. Joutuu pohtimaan ihan älyttömiä asioita. Että voekohan sitä sannoo tähän tappaan.

– Suomeksi tietää. Meidän kielialueessa on valtavasti käyttövoimaa. On paljastavaa tehdä omalla kielellä. On vapauttavaa, kun ei tarvitse pohtia, että voiko. Voi luottaa, että kummallisestikin voi sanoa, Timo naurahtaa.

On biisin aika.

Ollaanko hiljaa vaan hetkinen paikallaan. Pilviä katsellaan, tahtoisin koskettaa. Enpä ois silloin uskonut, etten pystyis mieltä hallitsemaan. Käytävän päästä kuulen sut, yhden sanan pystyn tunnistamaan. Rosebud.

Olipa hieno kappale. Ei kuulostanut varsinaisesti onnellisen miehen biisiltä.

– Kiitos. Joo. Siinä ollaan vähän käytävillä sekoilemassa, Timo mutisee suupielestään.

– Toi biisi syntyi siitä, kun on se fiilis, ettei pysty muuta kuin olemaan paikallaan ja katsomaan ikkunasta ulos. Alunperin biisin nimi oli ”Armoa”. Kertsissä laulettiin vain ”armoa”, mutta ajattelin, että toi Rosebud on vähän moniulotteisempi, metaforistisempi.

– Levyllä on tosiaan sekä tummia että vähän tummempia biisejä. Ja myös ihan pop-muotoa vastapainoksi. Tässä seuraavassa mä kuvittelen itsensä hengiltä juoneen miehen kuolinhetkeä.

Mulla ei oo vaihtoehtoo. Kuolen jos jään tähän makaamaan. Ei se oo raitiovaunu joka mun ylitse ajaa. Ensin tulee jäätävä tihku ja mun kieli juuttuu raiteeseen. Sinä kiltti yritit pelastaa. Mut irti tältä raiteelta sulattaa. Aurinko nousee, mua nukuttaa.

Sakeissa sielunmaisemissa jatketaan. Miten sympaattinen nimi Ihana Leijona kiinnittyy teksteihin?

– Mulla on paljon kontrastipintoja näissä teksteissä. Haluaisin, että tekstin ja musan suhde olisi kolmiulotteinen. Tekstit on synkkiä, mutta olen halunnut hakea näihin toivon näkökulmaa.

– Ekat versiot biiseistä on olleet aika hitaita ja raskaita, ja niissä on ollut paljon hyvää. Mutta haluaisin, että sille synkkyyden kuvaukselle, joka ei ole ongelma sinänsä, olisi kontrastisia asioita, jotka valottuisivat eri tavalla. Ettei se olisi vain musta pallo, jota heitetään päälle. Että ota koppi, jos saat, ja muserru sen alle.

Mietit siis kuitenkin lopulta vastaanottajaa.

– Siinä mielessä joo.

– Oon yrittänyt olla empaattinen kuulijaa kohtaan ja ajatella, että entä jos hän kykeneekin samaistumaan juuri tähän nimenomaiseen tunteeseen. Olen yrittänyt tuoda mukaan pintoja, joista kykenisi saamaan jeesiä. Esimerkiksi toi Rosebud, jossa kertoja on omassa mestassaan maalaamassa seinille ja kuulemassa ääniä, oli alkujaan paljon synkempi. Mä lisäsin siihen sellaisen conclusionin, että kyllä tää järjestyy. Rosebud on Citizen Kanen menetetyn lapsuuden vertauskuva. Mulla on pieniä lapsia ja hirveästi halua toivoa, että tämä elämä jatkuu ja heille kävisi ihan hyvin.

– Haluaisin, että levy kuulostaisi lässyttämättä siltä, että vaikka on hankalia teemoja, on myös positiivisia sävyjä. Valoa. Ja että pystyisi näkemään asioita toisin.

Näissä biiseissä kuulee myös soundeissa vahvoja kontrasteja. Luomusoiton päälle voi tulla radikaalisti viritettyä laulua, ja avarasti leijuvan taustan päällä on rumankaunis fuzz-soolo.

– Haen paljon kontrasteja. Äskeisessä biisissä olin tosiaan laulanut neljä kertaa päälaulun ja virittänyt ne kaikki myöhemmin epäinhimillisen tarkasti samaan. Tausta taas oli aika äärimmäisen progea, joten halusin tehdä sen vastapainoksi supermodernin laulusoundin. Se kyllä varmaan ajaa progejäärät pois. Samalla hain myös tekstiin tunnetta, tai oikeastaan sen vastakohtaa eli sitä, että se tulkinnan sävy olisi vain siinä kliinisyydessä.

Tunsin alusta saakka epävarmuutta. Niinpä poistuin ennen myrkkyannosta. Pyydän anteeksi jokaiselta lahkolta joihin oisin voinut kuulua. Nyt huutelen yöllä sun unissa. Ei auta vaikka liuotat sun aivoja. En tahtoisi lisätä sun vaivoja kun se paskakin syyttää sua kaikesta.

– Lyhyesti, tämä kertoo niin toivottomasta tilanteesta, että kertoja katsoo parhaaksi olla edes yrittämättä, ja yrittää löytää oikeutusta valinnoilleen.

Timo pitää tauon ja alkaa nauraa.

– Niistä synkistä aiheista puheen ollen.

– Ajattelin perkele sitten, että tämä voisi olla modernimpi tuotanto. Muuten levyllä on paljon oikeita soittimia ja vähän retrohtavaa meininkiä. Minkä helvetin takia! Tietokoneellahan kaikki musiikki nykyään tehdään. Koska kuvittelemani biisin kertoja ei ole vielä edes syntynyt, hain myös tuotantoon vähän tällaista tämän päivän Lorde-meininkiä.

Oi, ne painaa mut maahan ja oottaa koska antaudun. Valot yössä himmenevät hiljaa. Vaimenevat äänet totuuden. Oi, maailma on kylmä, vain laatikoita numerosarjoineen. Oi miksi musta tuntuu petetyltä, en tällä koodillani enää mitään tee.

Timo keskeyttää biisin naurahtaen.

– Sori, en ole yhtään aatellut, että nää on tosiaan näin synkkiä nämä biisit! Kyllä se tuosta kirkastuu. Loppupuolella on myös kirkkaampia ajatuksia.

– Onhan tässä taustalla tummuutta paljon. Kuulun ehkä siihen ihmistyyppiin, joka on aina jotenkin klaarannut. Ilmeisesti. Ehkä. Miten sitä voi mitata?

– Oon pystynyt jotenkin tekemään duunia koko elämäni. Tässä on vain ollut taitekohta menossa. Mulle on ollut mieletön apu siitä, että olen voinut soittaa. Oon varmaan ollut monen mielestä tosi onnellisen ja tasapainoisen oloinen tyyppi, koska oon purkanut kaiken paskan musaan. Se on onnistunut multa tosi hyvin. Nyt vaan tarvitsi vähän tämmöistä järeämpää arsenaalia. Piti ruveta kirjoittamaan. En saanut sitä enää kitaralla oikein lähtemään.

Sitten tämä klassikkokysymys eli kumpi tulee ensin, sävel vai sanat?

– Mulla on klassisesti tullut hirveästi säveliä aiemmin. Mutta nyt suomenkielisessä hommassa onkin mennyt päälaelleen. Eli onkin hirveästi sanoja. Kannustan itseäni suuntiin, joista voisin oppia ihan älyttömästi. Mun aivot on naksahtanut erilaiseen kamaan, ja se, että olen nyt tehnyt suomenkielistä musaa, on auttanut mua ihan kaikessa musan tekemisessä.

– Ajattelen, että koko ajan pitäisi jotenkin innostua ja rakastua ihan hulluna musan parissa. Uskon, että rakastuminen on tie uuden oppimiseen ja kehittymiseen. Olen tosi huono harjoittelemaan mitään, mitä en ihan hulluna diggaa. Mutta sitten kun mää diggaan, voin olla aivan pakkomielteisen omistautunut.

– Sen takia Ihana Leijona on ollut oivallinen paketti. Se on vaatinut ponnistusta.

– Kun on tämä kitaristin ura taustalla, niin mikäli joltain urakonsultilta kysyttäisiin, se varmasti sanoisi, että kannattaa tehdä niitä kitarasoololevyjä. Mennä ulkomaille, julkaista sitä kamaa ja tehdä selkeä profiili.

– Onneksi mun on mahdollista tehdä esimerkiksi tällainen levy nyt. Mulla oli huomattavasti suurempi tarve ilmaista itseäni suomalaisen laululyriikan kautta. Siitä maailmasta löysin uusia juttuja.

Puhuit aiemmin siitä, miten musiikki on sinulle hyvin eksaktia. Koetko musiikkisi ohjelmallisena? Onko sävelillä ja äänillä jokin symbolinen vastine reaalimaailmassa?

– On. En voi välttää sitä. Mulla on ihan kitarasooloista lähtien ajatuksia vaikkapa dialogista. On esimerkiksi kaksi jonkinlaista ääntä, jotka keskustelevat jossain mestassa. Olen aatellut tämmöisiä asioita aika kauan. Monesti ne on jopa tosi banaaleita. Keikoilla voi tulla hetken mielijohde, että T Ä Ä   T A R T T E E   H E L I K O P T E R I N ! Vaikkapa Olavin biisissä Auttakaa. Rockmusassa mitä idoottimaisemmat mielikuvat voi toimia. Ei kukaan tajua siellä keikalla, että soitan nyt helikopteria. Ei varmasti. Ne ajattelee, että se tiluttaa jotain toistuvaa kuviota. Mutta meikä ajattelee sitä rescue-kopteria, joka laskeutuu jonnekin.

Ja tämä helikopteri laskeutuu siis ihan yllättäen vaikkapa keskellä keikkaa?

– Joo. Kyllä mä mietin näitä ohjelmallisia ideoita lavalla. Olavin bändi on niin joustava. Esimerkiksi rumpali Olli Krogeruksen kanssa ollaan soitettu niin pitkään yhdessä eri yhteyksissä, että on mahdollista tehdä livenä yllättäviä juttuja. Itsestä voi alkaa tuntua, että ollaan rokattu niin kauan, ja tämä paine on nyt aivan kestämätön, että pitää tehdä jokin iso kontrasti. Olla vaikkapa soolossa hetki ihan hiljaa.

– Yksinkertaisia asioita ne parhaat monesti onkin. Tykkään ajatella isoja kuvia ja kuljetuksia sooloissa. Näistäkin tulee just (toim. huom. tätä lukiessasi jo ilmestynyt Olavi elää!) livelevy, johon on vangittu sitä kreisiyttä, mitä meillä on keikoilla. Olen soittanut Olavin bändissä nyt nelisen vuotta, ja ne on aivan ihania tyyppejä. Bändistä on tullut mulle vähän sellainen uusi kotisatama, kun tässä ympärillä on muuttunut niin paljon. Ero ja uusi suhde. Se bändi on pysynyt myllerryksissä.

Mun mielessä nimesi on aina yhdistynyt ensimmäisenä suureen suomalaiseen kitaristijatkumoon ja valtakunnan parhaisiin rokkisoundeihin. Koetko, että sulla on kitarahommat erikseen ja että Ihanassa Leijonassa kuuluu enemmän oma mielenmaisemasi?

– Olen tosi onnellinen, ylpeä ja suunnattoman otettu siitä, että olen osa sitä suomalaisten kitaristien saagaa. Olen savolainen poika, suvun ensimmäinen muusikon uralle lähtenyt, ja siitä syntyi tarve jotenkin osoittaa pärjäävänsä omillaan. Oli hienoa, että pääsi hyviin bändeihin, jotka tekivät mielestäni taiteellisesti kuranttia kamaa. Ja sillä sai vielä maksettua vuokransa. Se kuitenkin siirsi omia projekteja myöhemmäksi, koska duuneja tuli koko ajan lisää. Tunsin siitä jatkuvaa painetta.

– Ajattelen itse kitaraa vain yhtenä välineenä musiikin tekemisessä. Mutta onhan Leijonassakin paljon kitaraa. Tuossa äskeisessä biisissäni on varmaan kolmeminuuttinen kitarasoolo. En siis sanoisi, että tämä on sivuaskel kitaratekemisestä.

– Mulla on aina ollut paljon musaa, mikä pitäisi saada koneistosta ulos. Aikuisena elämä on ollut pitkälti sitä, että ollaan keikoilla, ja sitten kun tullaan keikoilta, mennään johonkin tämän tyyliseen paikkaan (osoittaa studiotaan) tekemään niitä omia juttuja.

Mitä harrastat?

– Kausittain luen paljon. Beibejen aikana se on ollut välillä hieman vähäisempää. Tässä iässä yritän kiinnittää huomiota myös siihen, että harrastaisin liikuntaa.

– Pyrin harrastamaan taidetta mahdollisimman monimuotoisesti. Käyn teatterissa ja taidenäyttelyissä. Kuvataidenäyttelyt on mulle yllättävän inspiroivaa kamaa. Ne lähettää tosi monesti enemmän kuin vaikkapa jokin uusi levy, jonka kuulee. Taidenäyttely saattaa heittää vapautuneemmin jonnekin syvälle.

Oi. Miks laulut kuoli pois. Äänes soi jo toiselle vaikka kuuluu minulle.
Oi. Miks hymyt vietiin multa pois. Hymyilet jo toiselle, hymys kuuluu minulle.
Kai hänkin näkee sut samoin.

– On täällä oikeasti kevyempääkin kamaa. Tässä biisissä kaveri vetää liikaa käteen ja pelkää kuolevansa outoon sairauteen.

Mitä mä teen, mä varmaan kuolen johonkin outoon sairauteen.

– Katsotaan nyt, tuleeko tämä levylle. Kävishän tämäkin tuon psykiatrisen teeman kanssa yhteen.

– Sori, mää horisen ihan hirveesti! Kun näkee, miten nuo kokeneemmat artistit on haastatteluissa… Kuinka ne hokee kahta asiaa uudestaan ja uudestaan, ja saa ne sinne lehteen. Mun ainoa toive on, että välittyisi se, että tässä ei todellakaan ole kyse mistään muusikon sivuprojektista, vaan tämä on minulle ihan vitun tärkeää.

– Mä olen taiteen kanssa erittäin totinen. Koko ajan pitää tehdä ihan täysillä. Ja kun tekee paljon asioita, niin jengi voi ajatella, että joo joo, uusi proggis putkahtaa taas jostain. Kaikilla on toki oma näkökulmansa, mutta itselleni on tärkeää, että tämä on tärkeää.

– Kun tekee musiikkia, pitää olla isot emootiot messissä, ja iso palo. Muuten tässä ei ole mitään järkeä koko hommassa. Että heitellään menemään jotain lättyjä ja käydään soittelemassa ja katsotaan. Äh!

– On hyvä signaali, jos uutta julkaistessa  hieman pelottaa. Kun julkaisu on tulossa, niin miettii, että ei saakeli, onkohan mulla ystäviä tämän jälkeen. Silloin tietää, että on kenties sanonutkin jotain.

Ihanan Leijonan debyyttialbumi Mä voin loistavasti julkaistaan 2.2.2018.

Ihana Leijona keikoilla:
02.02. Elmun Baari, Helsinki // 15.02. Suisto-klubi, Hämeenlinna // 16.02. Henry’s Pub, Kuopio // 17.02. Möysän Musaklubi, Lahti // 21.02. Lutakko, Jyväskylä // 22.02. 45 Special, Oulu // 23.02. Olympia, Tampere // 24.02. Graceville, Iisalmi