I

Se paikallinen feministibändi lukee yhtyeen instagram-tilin kuvauksessa.

SOFA:lle feministibändi-termi merkitsee irtautumista räpin perinteisestä maskuliinisesta kuvastosta ja kannanottoa genren totuttua naiskuvaa ja sortavia kerronnan tyylejä kohtaan. Kirjoittaessaan kappaleita Kuittinen ja Noroila miettivät aina, heilauttaako kyseinen kappale haitallisia valtarakenteita.

Miten feminismi näkyy bändin tavassa tehdä musiikkia?

– Me kutsutaan itseämme feministibändiksi, jolloin kukaan muu ei voi tulla määrittelemään meitä sillä sanalla. Se on samalla myös vähän itseironinen ilmaus. Totta kai me ollaan aikaisemminkin identifioitu itsemme feministeiksi, mutta ei me olla ennen bändin perustamista toitotettu sitä niin paljon, Noroila selittää.

– Feminismi on tekemisissämme itsestäänselvyys, joka lävistää meidän ajattelua ja biisintekoprosessia kokonaisvaltaisesti. Me pyritään olemaan tosi avoimia ja rehellisiä, ja kysytään myös itseltämme kysymyksiä. Esimerkiksi usein mietitään, onko meidän tekstit sukupuolisensitiivisiä, Kuittinen jatkaa.

Voisiko feminismiräppiä kutsua siis myös tiedostavaksi räpiksi?

– Voi! Me halutaan muistaa, ettei ole itsestäänselvyys, että on ääni, jolla tulee kuulluksi. Me tehdään edelleenkin paljon virheitä, ja fiksummat saa call-outata meidät, jos me mokataan. Tässä tasa-arvokeskustelussa on tällä hetkellä huomattavasti meitä relevantimpia ääniä, joilla on sellaista tietoa, mitä meillä ei ole. Esimerkiksi vaikka Ruskeat Tytöt, Noroila huomauttaa.

– Me hyväksytään se, ettei tiedetä kaikkea, mutta oleellista on se, halutaanko me oppia. Me halutaan kysyä kysymyksiä ja olla kriittisiä niin itseämme kuin taidettamme kohtaan.

Eikö feminismistä ole yleisesti vallalla melko vihainen kuva? Miten siitä voisi saada helpommin lähestyttävää?

– Ensinnäkin, monilla vähemmistöillä on hyvä syy olla vihaisia. Tunnereaktiot ovat oikeutettuja, mutta tietenkään suoranainen viha kanavoituna teoiksi ja puheeksi ei luo mitään. Aggressiota pitää saada kokea, ja siitä voi saada energiaa ja voimaa, Noroila selittää.

– Mutta toi kysymys on kiinnostava, koska sitä tämä koko meidän bändi on tavallaan ollut. Me haluttaisiin, että SOFA on luokseen kutsuva mutta ei vaaraton. Että bändissä on muutosvoimaa, ja se hämmentää ja herättää kysymyksiä.

Kaksikko kannattaa myös feminismi-sanan käyttämistä – mieluiten niin paljon, ettei se tuntuisi enää pelottavalta.

– Tuntuu, että tällä hetkellä feminismi sisältää sanana niin paljon jotain myyttisiä oletuksia ja ihmeellisyyksiä. Mutta kun sitä sanaa käytetään puheessa tarpeeksi paljon, myös sen merkitys laajentuu ja selkeytyy, Kuittinen toteaa.

II

SOFA kertoo saaneensa miesvaltaisella musiikkialalla osakseen paljon neuvomista ja vähättelyä. Monesti luullaan, että joku ulkopuolinen olisi ”löytänyt” bändin, ja joskus keikkapaikoilla kaikki puheet on saatettu osoittaa ainoastaan tiimin miespuolisille tekijöille. Neuvomista on tullut esimerkiksi liittyen siihen, miten mikkiä pidetään kädessä.

– Se tuntuu olevan tämä oletettu valta-asema, että koska me ollaan kaksi pienikokoista nuorta naista, niin meille voi ladella neuvoja ja olettaa, että meitä kiinnostaa. Siinä on oikeastaan kyse siitä, ettei kuunnella tai kunnioiteta toista tasavertaisena tekijänä.

Noroila ja Kuittinen samaistuvat ajatukseen siitä, että naispuolisen räppärin huonouden syynä pidetään usein nimenomaan tekijän sukupuolta, ei harjoituksen puutetta.

– Mä muistan ikuisesti, kun eräs alan tekijä oli jakanut meidän Tyttörukka-musiikkivideon ja toinen, ison kaupallisen radiokanavan juontaja oli kommentoinut, että ”tytöt ei vaan osaa räppää, piste”.  Se suututti, Noroila muistelee.

– Ei heidän tarvitsekaan ymmärtää, mutta kyse on kunnioituksesta. Siitä, että arvostatko artisteja ihmisinä ja tekijöinä, vai toteatko vain, etteivät tytöt osaa räpätä.

SOFA:lle on myös suorassa radiolähetyksessä ehdotettu, että he ovat saaneet levytyssopimuksen, koska ovat kivannäköisiä mimmejä. Tapauksen muistelu saa kaksikon kiihtymään.

– Se oli anteeksiantamattoman törkeää. Siinä alkoi miettiä, miksi meidät on edes kutsuttu haastatteluun, jos meitä ei kohdella relevantteina tekijöinä.

Miksi naistekijää on sitten niin vaikea ottaa tosissaan?

– Miehet ovat saaneet aina määritellä sen, mitä rap Suomessa on, koska ne on olleet rakentamassa sitä kulttuuria. Kaikki määritelmät on tehty maskuliinisuuden kautta, ja naisena sä tuut aina jonkun muun reviirille, Noroila toteaa.

– Kerran me kuunneltiin omaa biisiä, jossa oli pitkät ja vaikeat räpit. Se kuulosti ihan hyvältä, mutta kun me madallettiin vokaalit ja kuunneltiin uudestaan, niin se kuulostikin ihan sairaan hyvältä. Silloin tajusi, miten syvällä ne misogyniset asenteet oikeastaan on omissakin tottumuksissa: siinä, minkälaista ääntä pitää relevanttina, hyväksyttynä tai vakavasti otettavana, Kuittinen jatkaa.

Saako miespuolinen tekijä huonon työnjäljen helpommin anteeksi?

– Tuntuu, että miesten kohdalla ollaan ainakin valmiita näkemään niiden potentiaali kehittyä keskeneräisistä varteenotettaviksi artisteiksi. Me ollaan esimerkiksi oltu monilla keikoilla, joilla ihmiset on räpänneet keskinkertasesti, kännissä ja niin edelleen. Naisesta tunnutaan olevan enemmän silleen, että ei toi osaa, ei kannata edes yrittää. Ehkä koska suurin osa esillä olevista räppäreistä on tyypillisesti ollut miehiä, niin miehen mahdollisuudet kehittyä siihen asemaan nähdään jotenkin parempina.

– Joskus kun me mennään keikalle, tuntuu, että nyt meidän pitää olla ihan saatanan hyviä, että lunastetaan paikkamme. Ihan kuin meidän täytyisi jotenkin perustella olemassaolomme. Mikä se paikka edes on, ja kuka sen on luonut? Vaikka se olisikin enemmän oman pään sisällä kuin todellisuutta, niin silti se välillä ahdistaa.

III

Lokakuussa 2017 Tavastialla järjestettiin räppi-ilta, jossa lavalle nousivat SOFA:n lisäksi Halko, AK, Mercedes Bentso ja Rauhatäti – siis pelkkiä naispuolisia tekijöitä. Kuittisen ja Noroilan mukaan keikka oli tunnelmaltaan äärimmäisen rohkaiseva, eivätkä he tunteneet tarvetta todistella itseään.

– Jo soundcheckissä nousi sellainen uskomaton ihailun ja kannustuksen ilmapiiri. Muut tekijät kannustivat ja tukivat keikan aikana yleisössä, ja oli vaan tosi hyvä ja vapautunut olo, Kuittinen kuvailee.

– Toisaalta myös inhottaa tämä nais-etuliitteen käyttö, mutta me ollaan edelleen sellaisessa vaiheessa, että niitä etuliitteitä ilmeisesti jollain tavalla tarvitaan, jotta niistä voitaisiin päästä eroon.

Miten ”naisräppi” voi Suomessa tällä hetkellä?

– Se voi erittäin hyvin. Onhan sitä aina ollut, mutta nyt verkostoituminen alkaa olla toden teolla käynnissä ja – mä sanon tän nyt – naistekijät, muunsukupuoliset ja marginaaliryhmät alkavat löytää toisensa tämän supermaskuliinisen alan sisällä. Se on vallankumouksellista, Noroila julistaa.

Esimerkkinä naisräpin aktiivisuudesta SOFA mainitsee NiceRap-verkoston, joka koostuu yli 80 naispuolisesta rap-alan tekijästä, jotka ryhmässä tukevat toisiaan ja tekevät yhteistyötä. Aiemmin vallalla ollut käsitys naisräppislotista, joka olisi varattu vain yhdelle naistekijälle, alkaa murentua.

– Meidän kaikkien jutut on niin omanlaisia, ettei meitä voi edes vertailla. Kaikilla on kunnianhimoa ja vahvoja omia visioita. Ja kun me kaikki tuetaan toisiamme, niin en usko, että meitä on enää edes mahdollista hiljentää, Noroila sanoo.

Ne, jotka seuraavat aktiivisesti suomalaista musiikkikenttää, ovat varmasti huomanneet vallalla olevan keskustelun musiikkibisneksen monimuotoisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Aiheeseen on pureuduttu erilaisissa kampanjoissa, podcasteissa, radio-ohjelmissa ja keskustelupaneeleissa, ja se oli myös Musiikki & Media 2017 -verkostoitumistapahtuman kantava teema.

Millaisia ajatuksia musiikkibisneksen diversiteetti aiheena SOFA:ssa herättää?

– Se on prosessi, joka on tällä hetkellä käynnissä, ja jonka kaikki hedelmät eivät ole vielä kypsyneet. Mutta ainakin kaikki tietää, että tämä keskustelu on nyt käynnissä ja sittenhän sä olet douche, jos sä et kiinnitä siihen huomiota, Noroila pohtii.

SOFAn mielestä Suomesta löytyy monenlaisista lähtökohdista tulevia artisteja, mutta valtavirtamusiikki ei edusta tarpeeksi monimuotoisesti kaikenlaisia tekijöitä. Toisaalta internetin ja somen kanavat tarjoavat nykyään jokaiselle alustan tulla kuulluksi.

– Mä en usko, että on enää mahdollista, että vähemmistöjen ja marginaaliryhmien ääni ei pääsisi kuuluviin, koska ne verkostot ovat niin vahvoja, Noroila pohtii.

Kuittinen toteaa myös, että suomalaisella musiikkikentällä on olemassa huutava tarve toisenlaisille äänille ja erilaisille tekijöille.

IV

SOFA:n kanssa keskustellessa ei voi olla huomaamatta artistien välistä dynamiikkaa. Kun toiselta katkeaa ajatus tai loppuu sanottava, jatkaa toinen aiheesta saumattomasti. Kuitenkin Kuittisen kuvaillessa virheellisyyden olevan osa bändiä, syntyy kaksikon välille pientä erimielisyyttä.

– Niin tai keskeneräisyys. Virheellisyys on huono sana, Noroila huomauttaa.

– Niin no, mä haluaisin lanseerata sen uudestaan. Se koetaan usein negatiivisena, mutta mulle se ei edusta sitä, Kuittinen väittää.

– Mutta eihän meissä ole virheitä, jatkaa Noroila.

Lopulta kaksikko päätyy käyttämään keskeneräisyyden termiä, jota Kuittinen avaa seuraavanlaisesti:

– Mä haluaisin uskoa ikuiseen keskeneräisyyden prosessiin. Jos uskaltaa olla keskeneräinen jossain hetkessä, sitä kautta voi löytää jotain todella läsnäolevaa ja olennaista, joka johtaa taas eteenpäin seuraavaan askeleeseen. Mutta jos yrittää vain suorittaa, niin silloin todennäköisesti hairahtuu hetkestä ohi eikä pysty olemaan läsnä tai tuottamaan mitään kirkasta siinä prosessissa.

Käytännössä SOFA on toteuttanut keskeneräisyyden manifestia menemällä keikalle edellisenä iltana tehdyn kappaleen sanat käsissään. Biisejä on livetilanteessa myös mokailtu ja aloitettu alusta. Se on herättänyt yleisössä ihailua ja vapautuneita reaktioita.

– Meitä kaikkia yhdistää se haavoittuvaisuus ja se, että me ei tiedetä suurimmaksi osaksi ajasta yhtään, mitä me tehdään täällä maapallolla. Me ollaan kaikki ihan skutsissa, niin sitten kun joku uskaltaa olla sitä avoimesti ja vielä nousta lavalle, niin mä vannon, että ne keikat on olleet aivan parhaita, Noroila julistaa.

Keskeneräisyys liittyy SOFAlla vahvasti myös feminismiin. Artistit haluavat tiedostaa etuoikeutensa valkoisina korkeakoulutettuina cis-naisina ja kyseenalaistaa oikeutensa tehdä rap-musiikkia, jonka juuret ovat sorrettujen afroamerikkalaisten kulttuurissa.

V

Keskustelu monimuotoisuudesta velloo parhaillaan myös laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa, eikä siltä voi välttyä missään median kanavassa tai kahvipöytäkeskustelussa. Dialogin puutetta pidetään yleisesti suurimpana esteenä asioiden etenemiselle, mutta kannattaako tai voidaanko siihen aina edes pyrkiä?

Mikä suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa on tällä hetkellä vaikeinta?

– Me eletään niin eri todellisuuksissa. Sen asteen kuplia on jo olemassa, että sitä välimatkaa on enää vaikea kuroa, jotta voitaisiin keskustella edes samasta asiasta. Se on turhauttavaa.

SOFA:n mielestä ainoita keinoja toisten kohtaamiseen ovat kuunteleminen, itsereflektio sekä itsensä sivistäminen. Kaksikon mielestä yksilöltä voi vaatia asioihin perehtymistä, jos tiedon puute on kuuntelevan keskustelun esteenä.

– Jos puhut loukkaavasti jollekin, joka tulee eri positiosta kuin sinä, ja se toinen sanoo sulle että ”googlaa”, niin se on ihan oikeutettua. On paljon ihmisiä, joilla olisi älyä mutta ei halua tai kiinnostusta toisenlaisten lähtökohtien ymmärtämistä kohtaan, kaksikko kuvailee.

SOFA:n mukaan vastuu kuuluu myös populistisia keinoja käyttäville vallanpitäjille. Valtaa omaavilta henkilöiltä voi ja pitää puoluekannasta riippumatta vaatia kiinnostusta ihmisten ja eläinten oikeuksiin sekä luonnon suojelemiseen.

– Ne on universaaleja teemoja. Me eletään kuitenkin täällä maapallolla, joka on vääjäämättä tuhoutumassa siksi, että valtaapitävät tekevät niin hirveitä päätöksiä, Noroila muistuttaa.

Entä mihin feminismiä nykypäivän Suomessa tarvitaan?

– Mihin sitä ei tarvittaisi? Feminismi tutkii, analysoi ja haluaa purkaa vallan vahingollisia rakenteita, Noroila kiteyttää.

– Vahingolliset valtarakenteet aiheuttavat niin paljon ahdistusta myös sellaisille ihmisille, joilla sitä valtaa on. Lisäksi feminismi antaa äänen niille, jotka eivät saa sitä muuten kuuluviin, Kuittinen lisää.

Noroila ja Kuittinen painottavat, ettei feminismissä ole kyse pelkästään sukupuolirooleista vapautumisesta, vaan intersektionaalinen feminismi on kiinnnostunut esimerkiksi luokkaerojen kaventamisesta, seksuaalisen häirinnän näkyväksi tuomisesta, transihmisten oikeuksista, pienituloisia kohtaan käytetystä vallasta ja rakenteellisen rasismin kumoamisesta.

– Se ihminen, joka väittää, että Suomessa on asiat jo tarpeeksi hyvin, on osa ongelmaa, Noroila kiteyttää.

Vaikka henkilökohtaiset ja tärkeät aiheet saavat kaksikon hetkittäin kiihtymään, painottaa SOFA rauhanomaisen keskustelun voimaa.

– Ainut reitti pois tästä vastakkainasettelusta on se, että me kaikki, siis ihan kaikki, lasketaan aseet, ollaan kärsivällisiä, avataan korvat eikä syytellä ketään vaan katsotaan myös itseämme.

– Kuuntelu on kaikkein tärkeintä. Jos ei kuule toisen ajatuksia, sulkeutuu kaikesta, ja on kauhean helppo vaan syytellä toisia, Kuittinen täydentää.

SOFAn uusi EP Puolukoita julkaistiin 9.2.2018.