Liinamaa kuvailee lähteneensä tuottamaan musiikkia takaperin: ei matkimalla onnistuneita, jo tehtyjä kappaleita vaan miettimällä, miten voisi luoda jotain yhtä siistiä mutta omaa.

– Tekemiseni oli aluksi aika surrealistista ja alitajuntaan nojaavaa. Vähän kuin alkaisi vain räiskiä maalilla, josta sitten tulee pelkkää sotkua tai mielenkiintoisia kuvioita.

– En tiedä mistä ajatus on alunperin tullut, mutta mulla oli jo todella nuorena vahva fiilis, että pitää tehdä jotain omaa ja konseptoida kaikki jotenkin uudelleen. Mulle on yhä tärkeää tehdä sellaisia kappaleita, joissa on takana oma ajatus jonkun referenssin sijaan. Metodissani on se hyvä puoli, että syntyy kamaa, joka ei kuulosta samalta kuin kaikki muu. Ongelmana taas on, että siinä tulee jatkuvasti harhalaukauksia ja näin ollen paljon turhaksi jäävää materiaalia.

Teini-ikäinen Liinamaa oli monessa asiassa ehdoton ja ”mahdollisimman vaihtoehtoinen”.

– Ostin vaatteeni kirppareilta, olin kasvissyöjä ja elin muutenkin mahdollisimman ekologisesti. Olin silti tosi pitkään ajattelematon ja sokea sille, että omat ongelmani ovat lopulta aika mitättömiä suhteessa maailman ongelmiin.

– Kieltäydyin silloin paljon erilaisista asioista. Olin esimerkiksi kymmenen vuotta syömättä karkkia, koska vaan päätin niin. Kieltäytyminen on vaikeimman kautta tapahtuva tapa rakentaa omaa identiteettiä; et vain pue päällesi jotain tiettyä tai kuuntele tietynlaista musaa, vaan aktiivisesti edustat jotain asiaa. Vaikkei siinä olisi edes sydämellä mukana, toteuttaa samaa käytäntöä kuin jos olisi, mikä vaatii tahdonvoimaa.

Enää Liinamaa ei harrasta aktiivista totaalikieltäytymistä, mutta keksii silti toisinaan itselleen uusia koettelemuksia. Viime vuoden hän oli lähes kokonaan ilman alkoholia.

– Nykyään olen paljon kyynisempi, joten ideologiani on vähän rapautunut. Toisaalta musta on myös hauska hyväksyä oma viallisuuteni ja vajavaisuuteni ihmisenä sekä voida olla myös hajalla. Se tuntuu tässä ajassa melkein aktivismilta, kun tiettyjä elämäntyylejä haipataan niin täysillä. On oikeasti luksusta pystyä kieltäytymään asioista. Se tarkoittaa, että meillä on varaa sanoa niille ei.

Liinamaan mielestä täyskieltäytyminen on itse asiassa helposti myös käsien pesemistä asioista. Hän ottaa esimerkiksi kasvissyönnin, jolla ihmiset saattavat hakea oikeutusta omille mielipiteilleen ajattelematta syvällisemmin, mitä edustavat ja tarkoittavat.

– Se on oikeastaan eskapismia. Mustavalkoisuus ei aina auta näkemään, ja se häiritsee mua. Haluan mieluummin koettaa ymmärtää asiat syvällisesti, koska se on paljon vaikeampaa.

– En siis tarkoita kritisoida kasvissyöjiä, vaan käytän kyseistä ruokavaliota esimerkkinä identiteetistä, joka on helppo omaksua. Valmis identiteetti sisältää usein myös oman kuplan. Toivoisin, ettei kaikki olisi niin polarisoivaa vaan enemmän keskustelevaa.

– Enää en hae identiteettiä sieltä missä se on valmiina, vaan haluan tavallaan olla tienristeyksessä vapaana liikkumaan sen mukaan, mitä uutta opin ja miten alan nähdä maailmaa, Liinamaa kuvailee ajatusmaailmansa muuttumista.

Hän pitää ongelmallisena, että tietyn identiteetin omaksuminen tuo mukanaan myös valmiin perspektiivin.

– Kaikessa on niin monta tasoa. Jos katsoo tosi kaukaa, joku asia voi näyttää naurettavalta, tai jos menee yhden ihmisen elämään todella lähelle, alkaa itkeä mukana sen tuskaa. Niin paljon on kiinni perspektiivistä, ettei liian vahvoista genrelinjauksista tai ideologioista oikein voi nähdä ulos.

– Haluaisin pystyä vielä joskus katsomaan asioita vaikka jonkun perussuomalaisen näkökulmasta, mikä on mulle kyllä helvetin vaikeaa. Se ei tarkoita, että haluaisin hypätä sinne kyytiin, vaan että haluaisin ymmärtää. Taiteilijan pitää mun mielestä ajatella näin.

Liinamaa kertoo yrittävänsä myös musiikissa tutustua asioihin, joista ei ensikuuntelulla saa mitään irti. Hän muistuttaa itseään jatkuvasti siitä, ettei oma lähestymiskulma ole välttämättä oikea tai ainoa arvokas.

– Kuuntelen musaa aktiivisesti: etsin uusia juttuja ja tutkin historiaa, joka ei ole vielä tuttua. Ajattelun täytyy laajentua koko ajan.

Liinamaa pitää vahvuteenaan sitä, ettei lähtökohtaisesti koskaan rupea tekemään musiikkia muillekaan referenssipohjalta. Hän pyrkii aina asettumaan sitä esittävän artistin näkökulmaan.

– Se ei ole mulle yhtään luonnolista vaan tosi vaikeeta. Haluan silti tehdä niin. Aloin treenata metodia, kun rupesin kuuntelemaan afrikkalaista ja balilaista musiikkia, joissa harmonian käsitys on tosi erilainen kuin se, mihin olemme tottuneet.

– Musiikintekijät ovat oppineet, että kun tekee nuoteilla tietyn liikkeen, se aiheuttaa kuulijassa tietyn tunnereaktion. Moni säikähtää, kun opitun tilalla onkin vaikka kidutettavalta eläimeltä kuulostavaa torvea. Se on kuitenkin kauneutta niille, jotka ovat kasvaneet sen äänen vaikutuspiirissä alusta alkaen. Mua kiinnostaa pohtia tällaisten asioiden kautta esimerkiksi juuri kauneuden käsitystä. Erilaisia resonansseja aiheuttavasta musiikista voi löytää asioita, joita ei olisi mahdollista saada Bachista.

Jatkuvan musiikkiin tutustumisen lisäksi Liinamaa kertoo lukevansa koko ajan ja katsovansa paljon elokuvia. Hän tutkii mielellään taiteilijoita, jotka luovat lähtökohtaisesti jotain vähän vastenmielistä.

– Mä uskon, että vaikkapa Henry Millerin kaltaiset tyypit yrittävät katsoa maailmaa mahdollisimman puhtaan linssin läpi – he eivät ota omaa pehmoisuuttaan mukaan, vaan yrittävät näyttää, millainen maailma myös voi olla.

– On kaksi eri asiaa, nautinko jostain henkilökohtaisesti vai ymmärränkö sitä. Mun on itse asiassa helpompi ymmärtää äärimmäisyyksiä, vaikken niistä nauttisikaan, kun taas esimerkiksi jotain supergeneeristä grungea en ymmärrä ollenkaan. Tai joku Led Zeppelin tai Aerosmith… En ole ikinä voinut käsittää, miksi ne ovat niin suosittuja. Mulle molemmat kuulostavat siltä, että kaikki on vaan tehty niin tavallisesti kuin mahdollista.

Liinamaa ei varsinaisesti pidä juhlapuheita suomalaisen musiikin tilalle. Hänen mielestään “junttihitit” vievät huomion kaikelta vähänkin relevantilta musiikilta.

– Suomessa ei ole helppoa tehdä musiikkia, jonka lähtökohdat on taiteelliset. Onhan se mahdollista, että joku munkin levy kanonisoidaan vuosikymmenten päästä, mutta mua vituttaa, että miksei se tapahdu nyt.

– Jos ainoastaan kaupallisin lähtökohdin tehtyä musiikkia on järkevää tehdä, en oikein tiedä, millanen jälki tästä ajasta voi jäädä historiaan. Esimerkiksi house kuulostaa aivan samalta kuin kasarilla ja ysärillä, eikä kukaan tee sille mitään kiinnostavaa. Mistä otetaan vaikutteita vuonna 2030, jos tässä ajassa ei tapahdu mitään uudistavaa?

Omalla musiikillaan Liinamaa haluaisi tuoda asioihin syvyyttä ja auttaa ihmisiä jäsentämään abstrakteja asioita, ilmiöitä tai tunteita.

Kalifornia-Keken alkukesästä julkaistu Miinus on synkkä albumi, joka käsittelee nimensä mukaisesti miinustunnetta: menetysten kanssa elämistä ja miinukselle jäämisen kokemusta. Levy pohtii tavallaan myös itseään ja sitä, kenelle se on tehty – tai onko musiikin tekemisessä ylipäätään mitään järkeä.

Itse asiassa Liinamaa ei ollut edes varma, haluaako julkaista albumia, koska ei uskonut hieman masentuneen maailmankuvansa kiinnostavan ihmisiä tarpeeksi hittisinglejen aikakaudella. Nyt jälkikäteen hän kuitenkin sanoo olevansa iloinen, että teki levyn.

– Mun on todella vaikea olla mitenkään ylpeä sisälläni olevasta melankoliasta, enkä halua heittäytyä sellaseen passiiviseen masisteluun. En mä näin vituillaan olevassa maailmassa voi kuitenkaan olla mikään kaikesta kiitollinen hyvän mielen muusikkokaan.