Kukaan ei ole Pyhimys

Kun on lähempänä viittäkymppiä kuin kahtakymppiä, pitää katsoa mihin astuu.

Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017

Teksti:
Pietari Pyykönen

Kuvat:
Anu Leppäharju

Jaa artikkeli

On maaliskuun puoliväli, mutta Mikko Kuoppalan vuosi on vasta alkanut. Hän on palannut kahden kuukauden lomalta Thaimaan rannoilta, missä kesti ensimmäisen kuukauden, että lepo pääsi syventymään.

Ei ihme.

Kuoppala puhuu paljon sykleistä. Ne päättyvät, kun seinä tulee vastaan. Viime vuonna Kuoppala koki huomattavista syklinpäätöksistä toisen – edellisellä kerralla syklin mukana päättyi myös seitsenvuotinen sooloura.

– Mä katsoin viime vuoden alussa kalenteria ja ajattelin, että tästä ei hyvää seuraa. Päätin, että vuodenvaihteessa tulee muutos.

Mikko Kuoppala on 35-vuotias Helsingin Malminkartanossa kasvanut rapartisti ja major-levy-yhtiö Universalin alla operoivan Johanna Kustannuksen a&r ja tuotantopäällikkö. Johannan tunnetuimpia artisteja ovat Paperi T ja Olavi Uusivirta.

Kuoppala tunnetaan rapyhtyeistä Teflon Brothers, Ruger Hauer, hänet tunnetaan taiteilijanimillä Pyhimys ja Lika-Aki. Hänellä on ollut oma levy-yhtiö, oma ohjelmatoimisto. JVG:n aloitellessa uraansa Kuoppala toimi yhtyeen managerina.

Mitä Kuoppalan projektit oikein tekivät viime vuoden aikana?

Pophittejä tehtaileva rapyhtye Teflon Brothers, jossa Kuoppala on vetovastuussa, teki viime vuonna 138 keikkaa ja julkaisi viisi singleä. Niistä kahta suurinta (Lähiöunelmii ja Hubba Bubba) on kuunneltu yksin Spotifyssa yli 17 miljoonaa kertaa. Toukokuussa yhtye julkaisee albumin Circus – joka on ensimmäisenä Suomessa striimannut ennakkoon tuplaplatinaan oikeuttavat 40 miljoonaa kertaa – ja järjestää Helsingin Jäähallissa Teflon Circus -nimisen spektaakkelin.

Kuoppalan sooloura rapartisti Pyhimyksenä päättyi vuonna 2011. Uusi kulma löytyi ajan myötä sittenkin ja paluulevy Pettymys julkaistiin elokuussa 2015. Sen tiimoilta Kuoppala teki viime vuonna isolla bändillä kiertueen ja keikat Provinssissa, Bättre Folkissa ja Huvilateltassa. Huhtikuussa on luvassa vuoden ainoat soolokeikat Lahden Sibeliustalossa yhdessä klassisen orkesterin kanssa.

Poukkoilevista biiteistään ja tietoisen ahdistavista sanoituksistaan tunnettu rapyhtye Ruger Hauer julkaisi viime vuonna albumin yhdessä suomalaisen indiepopin klassikkobändi Reginan kanssa. Mature nousi sekä listaykköseksi että arvostelumenestykseksi ja kesällä Ruger Hauer esiintyi maan suurimmilla festivaaleilla. Lokakuussa se ilmoitti kuitenkin lopettavansa. Viimeinen keikka Helsingin Kaapelitehtaalla kesti kolme tuntia.

Yhtyeen fanit tatuoivat edelleen Ruger Hauer -aiheisia kuvia itseensä. Ikävöikö Kuoppala itse yhtyettä?

– En missään nimessä, ainakaan vielä. En mä ole ehtinyt kaipaamaan vielä mitään – edes takaisin Suomeen. Lopettaminen on aina ollut luonnollinen osa projekteja eikä siihen sisälly niin paljon dramatiikkaa kuin luulisi. Se on vain tapa mennä eteenpäin.

– Jos mietitään emotionaalisella tasolla, niin varmasti tulee olemaan kaipauksen tunteita. Mulle bändi ei ole kuin parisuhde, toisin kuin bändikaverini jossain mainitsivat. Meidän henkilökohtaisten välien ei pitäisi muuttua sen mukaan, teemmekö musiikkia yhdessä vai emme. Jos mä jotain Ruger Hauerista kaipaan, niin sitä dynamiikkaa, jolla musiikkia tehtiin.

On outoa, jos bändiä syyllistetään siitä, että se saattaa tehdä comebackin joskus.

– Projekti on hyvä sana. Jos miettii teatterimaailmaa, on produktio, joka kestää sen ajan, jonka se kestää. Sitten siirrytään seuraavaan juttuun. Ikinä ei tehdä täysin samalla porukalla. Mä en ole suuri teatterin kuluttaja, mutta teatterin logiikka on lähempänä mua kuin vaikkapa popmusiikin minähahmot. Mun mielestä Ruger Hauer on etunimi ja sukunimi samaan tapaan kuin vaikkapa Steve iVander [Kuoppalan ja Huge L:n projekti]. Se ei ole bändi. Se on hahmo, jonka maailmankuvasta kerrotaan minämuodossa.

– On ärsyttävää, että jos sä sanot jotain musiikillasi, se mielletään sun ajatukseksi. Ei mua kiinnosta pitää vuodesta toiseen samaa näkökulmaa tai omaa arvomaailmaa sen minähahmon arvomaailmana. Tutkiminen on kiinnostavampaa.

Kuoppalaa on kritisoitu siitä, ettei hänen soolouransa loppunutkaan, vaikka hän niin väitti. Tuntuuko loppu hänestä käsitteenä yhtä lopulliselta kuin miksi se yleensä mielletään?

– Mun mielestä nämä ovat terminologisia juttuja: lopettaa voi, mutta sen jälkeen voi aloittaa uudestaan. On huijausta väittää lopettavansa, jos jää oikeasti vain tauolle. Me ollaan oltu äärimmäisen rehellisiä siinä: me lopetettiin. Meillä ei ole mitään suunnitelmia alkaa tehdä musiikkia uudelleen.

– Kyllä mä laitoin viimeisellä keikalla Google-kalenteriin Se syvenee syksyllä –debyytin 10-vuotissyntymäpäivän ja kirjoitin siihen: ”Varaa jäähalli” [24.11.2020]. Se oli ehkä osittain huumoria, mutta siellä se on kalenterissa edelleen. On eri asia tehdä yksittäinen keikka kuin palata aktiiviseksi bändiksi, joka on vielä etäisempi ajatus. Mutta ei kukaan ole kuollut, ja siinä mielessä kaikki on vielä mahdollista.

– Huomaa, että useimmat ihmiset eivät ole koskaan olleet bändeissä, jos he miettivät lopettamisia noin tarkkaan – tai vertaavat sitä liikaa parisuhteeseen, ”onko tää nyt joku on-off vai eiks tää oo”. Musta on reilua kertoa yleisölle, että ”tämä on viimeinen keikka”. On outoa, jos bändiä syyllistetään siitä, että se saattaa tehdä comebackin joskus. Itsehän ne valinnat tekee, eivätkä useimmat comebackit ole niin hyviä kuin alkuperäiset urat. Mä luulen, että me oltaisiin aika kriittisiä paluun suhteen.

Mitä menestys sinulle merkitsee?

– Ei ainakaan mitään kaksiulotteista parempi-huonompi -juttua. Sen takia tykkään, että on erilaisia projekteja, koska ne eivät ole millään tavalla samalla pelikentällä ja silloin myös niiden menestyksen mittarit ovat erilaiset. Olen mä sillä tavalla kunnianhimoinen ihminen, että mitä ikinä mä teen, mä uskon sen osuvan niihin maaleihin, joihin toivon sen osuvan. Pystyn kuitenkin kokemaan epäonnistumisen tunnetta, jos menestystä ei millään tavalla tule. Silloin tuntuu, ettei mua ymmärretty oikein.

– Menestys ruokkii nälkää tehdä lisää – kuten toisaalta sekin, ettei menestys ole koskaan totaalista. Se on subjektiivinen tunne, joka vaihtelee päivästä toiseen riippuen siitä, onko darrassa vai nousuhumalassa. Mittareita on niin erilaisia, ja ne luodaan itse. Ne eivät ole yhteismitallisia, siksi se on niin paljon tunne.

– Musta on bullshittiä kiistää oman menestyksensä olemassaolo. On joitain artisteja, joista huokuu se, ettei oma menestys oikeasti kiinnosta yhtään, mutta eivät ne silloin myöskään ole hirveän menestyneitä. Kyllä sen pitää kiinnostaa. En usko, että on kunnianhimoa ilman menestyksen tavoittelua.

Jokainen ajatusmaailma, jota tutkit, löytyy sun sisältä.

Aikakauslehti Imagessa julkaistiin viime syksynä arvostetun kolumnistin Jyrki Lehtolan Kuoppalasta tekemä pitkä juttu. Siinä Kuoppalaa kutsuttiin ivallisen isällisesti Mikoksi ja kuvailtiin tätä muun muassa taiteilijana, joka kyllästyy helposti itseensä.

– Imagen juttu on urani mielenkiintoisin juttu. Mä myös päätin sen jo siinä vaiheessa, kun kuulin Jyrki Lehtolan haluavan tällaisen jutun tehdä. Ajattelin lehden profiilin ja lukijan näkökulman kautta, millaisen jutun haluaisin itse lukea. Mä jopa ”uhrasin” itseni siihen antamalla joitain täkyjä, koska musta kirjoitetaan yleensä tosi positiviisesti. Sitä, kuinka ”Pyhimys auttaa kaikkia pyyteettömästi” on vitun tylsä lukea. Sama juttu mainostamisen kanssa, ”no mitäs projekteja sulla on” ja sitten sä luettelet niitä.

– Mä ajattelin, että tämäpä on herkullinen tilanne, kun Jyrki Lehtola, vittuilun kummisetä, tekee musta jutun. Pahinta olisi, että menen haastatteluun sillä asenteella, että ”tästä tulee hyvä juttu”, ja kun mä luen sen, se onkin vittuilu. Mä lähdin siihen mukaan, okei, vittuillaan mulle. Mä olen aikuinen ihminen, mä kestän sen.

Kuoppala sanoo tulleensa kaikesta huolimatta hyvin juttuun Lehtolan kanssa ja arvostavansa kolumnistia paljon. Jopa niin paljon, että jutussa esitetyt väitteet saattavat nousta mielen päälle edelleen.

– Kun mieliala on mitä on, saatan huonoina päivinä olla, että ”ei helvetti, oonko mä oikeasti tyyppi, josta sanotaan noin?”. Sellainen, joka pitää itseään suurena taiteilijana. Tuollaisen jäljiltä pitää katsoa peiliin, etkä sä voi katsoa peiliin, jos sä pidät naamaria päässä.

– Tää mun vastaus kertoi jo, että mä kyllästyin siinä haastattelussa esitettyyn puoleen musta. Mä ylipäätään kyllästyn tiettyihin puoliin mussa, vain koska en halua toistaa itseäni. Sitä sillä kyllästymisellä tarkoitetaan. Tää on kaikki tutkielmaa. Kun Lika-Aki kertoo, kuinka se on löytänyt unelmiensa naisen, koska nainen on niin heikko, että se pysyy Akin luona lähiössä tarpeen tullen vähän väkivaltaisestikin, niin mä tutkin sitä ajatusmaailmaa. Jokainen ajatusmaailma, jota sä tutkit, löytyy sun sisältä. Mä tutkin Lika-Akina myös nurkkakuntalaista muukalaisvihamielisyyttä, koska sellainen löytyy ihmisestä. Myös minusta.

Voisiko sekin olla menestystä, että on mahdollisuus aloittaa uutta, kun kyllästyy vanhaan?

– Menestyshän sen mahdollisuuden on tuonut. Tähän liittyy myös ammatinvalinta, joka on aina riskaabelia, kun valitsee suosioon perustuvan taiteellisen alan. Silloin kaikki suosio on suhteessa menestykseen, mutta sitä ei voi seurata indikaattorina. Sun täytyy tarpeeksi ajoissa tehdä muutos, jos sen aiot tehdä. Jos sä teet sen liian myöhään, vaikutelma on, että teit sen sen takia, ettei yleisöä enää kiinnosta sun juttu. Mun mielestä pitää jo tehdessä tietää, ettei tule toistamaan samaa uudelleen. Yleisö haluaa aina mielikuvan, että seuraava materiaali jotenkin muistuttaisi vanhaa – mut ei ne oikeasti halua sitä, ei ne ikinä halua sitä.

– Mulla muutos ei ole menestykseen perustuva ratkaisu, koska mä olen aina tehnyt niin. Nykyään on outoa, että jengi puhuu Teflon Brothersista opportunistisena rahantekokoneena, kun ne ei muista, miten koko homma on lähtenyt. Se on lähtenyt nimenomaan siitä, että on vedetty muilta omilta jutuilta matto jalkojen alta ja lähdetty tekemään jotain, mitä kukaan ei halua kuulla. Se on ollut trollaamista alusta asti ja se on sitä edelleen.

Kuoppala sanoo aina aloittaneensa alusta kyllästyttyään vanhaan. Hän ei enää pelkää hypätä tyhjän päälle, sillä sekin on vain osa sykliä.

– Tavallaan käy sääliksi joitain pitkän linjan artisteja, jotka ovat tehneet aina samaa ja suosion käyrä on pikku hiljaa lähtenyt laskuun. Sitten ne yrittävät väkisin löytää itsensä, ”nyt mä kokeilen tätä, nyt mä kokeilen tätä”. Ei mulla ole ikinä ollut tunnetta, että mun pitäisi kokeilla jotain. Askeleen edellä kun pysyy, niin hyvä.

Kun mä viime vuonna tajusin, että 2016 tulee olemaan aika totaalinen, se oli laitettava paperille: ”tuossa tulee toi, tuossa päättyy Ruger Hauer, tuossa on loma”.

Kuoppala päivittelee, miten nopeasti kaikki on tapahtunut.

– Kymmenen vuotta sitten mä menin Monspille ja nyt on suhteellisen vakaa ja hajautettu toimeentulo. On omistuksia alan yrityksissä ja uusia projekteja vetämässä portaittain, tietää tarkkaan, mikä projekti on tulossa milloinkin. Tällä hetkellä mä suunnittelen vuotta 2018.

Tämäkin vuosi on ollut Kuoppalalla luonnosteltuna A4-paperille jo viime kesästä lähtien. Musiikin tekemisen ammattilaistuminen on perheelliselle ihmiselle huomattavan rauhoittavaa ja jättää aikaa luomiselle. Vuosisuunnitelma on nykyisin valmiina jo yli puoli vuotta ennen kuin vuosi ehtii alkaa, minkä jälkeen se saa rauhassa elää ajan kuluessa.

– On mielenkiintoista, miten ahdistavalta ajatus ajankäytön suunnittelusta tuntuu verrattuna siihen, kuinka yksinkertainen asia se on. Kun mä viime vuonna tajusin, että 2016 tulee olemaan aika totaalinen, se oli laitettava paperille: ”Tuossa tulee toi, tuossa päättyy Ruger Hauer, tuossa on loma.”

– Ensimmäinen projekti, jossa mä kokeilin suunnittelua, oli Medium-levy. Mä piirsin ihan ensimmäisenä sen silmän, sitten tuli nimi ja A4-arkki, jossa kerroin mistä levy kertoo, mikä sen kaari on – ilman ainuttakaan biisiä. Kesti vuoden ennen kuin eka biisi tuli, mutta se oli tosi yksinkertaista, koska mä tiesin, mihin lokeroon homma tulee menemään. Nykyään mä teen kaiken näin.

Mediumia on kehuttu Pyhimyksen magnus opukseksi. Kuoppala ymmärtää miksi. Hänen mukaansa se on tosin vain harkittu mielikuva, jonka luo albumin tapa alkaa ja loppua.

– Mä vaihtelen levy levyltä sitä, kirjoitanko suureellisesti vai pienistä asioista. Mediumilla mentiin niin suureen. Siinä ei puhuta minusta juuri ollenkaan, vaikka siinä on minä-muoto.

Magnum opuksesta levy vielä jää.

– Kyllä hampurilaisen pihvissä voi olla vielä parannettavaa. Esimerkiksi toteutus onnistui Pettymyksellä paljon paremmin. Se on itsekriittisyyttä. Koko ajan keskittyy enemmän korjattaviin kohtiin, joihin kuulija ei onneksi keskity. Medium ei siinä mielessä ihan mennyt maaliin, mutta koko ajan oppii tekemään vähemmän ”virheitä”.

II

Paperi T esiintyi viime elokuussa Helsingin juhlaviikkojen avajaiskonsertissa Radion sinfoniaorkesterin solistina osana Lauri Porran klassista teosta Kohta. Se oli käänteentekevää suomalaisen rapmusiikin historiassa.

Pääsiäisviikonloppuna Lahden Sibeliustalossa koetaan Pyhimyspassio: Pyhimyksen vuoden ainoat kaksi keikkaa Lahden kaupunginorkesterin säestämänä. Molemmat illat on myyty loppuun.

Idea konserteista lähti liikkeelle Pettymys-levyn kiertueesta. Lahtelainen tapahtumajärjestäjä vaati tietää, miksei kiertue ulottunut kaupunkiin.

– Selitin olevani tilanteessa, jossa voin valita muutoinkin kuin rahan perusteella. Lahdessa ei ollut sopivaa mestaa. Nyt siellä on kaksikin, uusi H16 ja Katu-Klubi, jotka ovat molemmat oikean kokoisia. Tämä keikkajärjestäjä sanoi, että ”vittu mä hoidan sulle Sibeliustalon”, ja mä vastasin, että ”jos sä sen mulle hoidat, niin kyl mä tuun”.

– Tän lahtelaisen keikkajärjestäjän firman miksaajan isä soittaa Sibelius-orkesterissa, joka oli mun ymmärtääkseni koko ajan osa pakettia. Sitä, miten keikka toteutettaisiin, alettiin miettiä tarkemmin viime kesänä. Ihan alkujaan kaikki lähti kuitenkin siitä, että piti päästä Lahteen keikalle. ”Lahdessa on paljon kuuntelijoita.” Mä ajattelin kyynisesti, että ”eihän Lahdessa oo edes paljon asukkaita”, kuten aina, varsinkin sooloprojektista, ”ei ketään kiinnosta”. Siitä se lähti paisumaan.

– Mä yritin Thaimaassa ottaa biisit omalta osaltani haltuun. Ruger Hauer teki kolmen tunnin liven Kaapelitehtaalla, johon piti opetella myös kaikki vanhat biisit, joista osaa ei oltu vedetty koskaan. Toukokuun Teflon Circukseen pitää myös opetella vähintään pari tuntia matskua. Nyt tulee tämä, jossa pitää kaiken lisäksi vetää jokainen verse itse.

Kun ollaan iältään lähempänä viittäkymppiä kuin kahtakymppiä, mietitään, mitkä olisivat seuraavat askeleet. Miten nimenomaan ei tarvitsisi lopettaa ja mennä siihen johonkin putkeen.

Väinöväinö [Väinö Wallenius] on nykyisin mun selkeä luottomies livessä ja biisinteossa. Mä muistan, kun kerroin ensimmäistä kertaa muille alkavani tehdä musiikkia Väinön kanssa. Kaikki olivat, että ”ei vittu, törmäsin enkeliin” [viittaa Tuomas Kauhasen & Väinöväinön hittiin Enkeli]. Samanlaisen reaktion on kohdannut monta kertaa. Kun aloin tehdä Anni Mattilan kanssa Mediumii, kaikki olettivat siitä tulevan samanlaista kuin Annin matsku. Kun aloin tehdä Steen1:sen kanssa Salaista maailmaa, kaikki olettivat siitä tulevan samanlaista kuin Stenkan matsku. Mä olen kuitenkin lopulta se, kuka määrittää, mitä mun materiaali on. Annin ja Väinön vahvuus on se, että he osaavat säveltää, jopa aika nopeasti. He pystyvät nopeasti träkkäämään idean ulos, he eivät ole genreriippuvaisia ja he pystyvät viemään sen eteenpäin bändille.

– Väinö on livepuolella seuraava porras musta. Jos mä sanon, että ”tän biisin pitäisi olla sinisempi”, Väinö ottaa siitä kopin. Väinöstä seuraavalla portaalla ovat nuotittajat ja sitten Sibelius-orkesterin johtaja, joka treenauttaa soittajat.

– Sibelius-orkesteri ei ole keikoilla mukana kokonaisuudessaan, siitä on mukana jouset ja pillit. Mukana on myös viime vuoden kiertueen ydinryhmä. Aiomme ehdottomasti käyttää rumpukoneita sun muita – mä en ole koskaan oikein tykännyt täysin orkestraalisesta hiphopista. Omien mieltymysteni mukaan sellainen musiikki on tylsää. Perinteinen rumpusetti rapissa kuulostaa helposti vaan showband-meiningiltä, johon joku räppää. Mä haluan, että räpissä on räppirummut. Mennään negaation kautta useasti: miltä mä en halua, että keikka kuulostaa.

Miten ajattelet Pyhimyspassion näyttäytyvän Pyhimyksen uran kaaressa?

– Se on selkeä osa tätä vuoden 2017 uutta alkua. Mennään uudelle alueelle. Kun ollaan iältään lähempänä viittäkymppiä kuin kahtakymppiä ja mietitään, mitkä olisivat ne seuraavat askeleet – miten nimenomaan ei tarvitsisi lopettaa ja mennä siihen johonkin putkeen – niin kyllä mä toivoisin Pyhimyspassion olevan enemmän alku kuin mikään huipennus. On tosi vaikea sanoa itse, miten se tulee näyttäytymään, en mä osaa katsoa itseäni niin. Totta kai mä yritän kontrolloida sitä, mutta mä näen itse myös tulevaisuuden suunnitelmat.

Jonkinlainen lasikatto on vielä rikkomatta.

III

Mitä Pyhimys voi ja haluaa vielä tavoitella urallaan?

– Mä olen tosi tyytyväinen, etten omasta mielestäni ole saavuttanut vielä paljoakaan. Se kuulostaa vähättelyltä, koska mulla kuitenkin on vakaa asema ja tilanne ja voin tehdä muutoksia. Silti musta tuntuu, että tuo on tietynlainen haulikkoefekti: on saanut paljon, koska on paljon mukana kaikessa.

– Sooloprojektissa mä haluaisin kaiken vielä kiteytyvän. Että syntyisi sellainen pullonkaula. Ruger Hauer oli tyylitietoista, ajassa kiinni olevaa musiikkia ja erottuvaa sinänsä, mutta silti lähempänä sitä, että kolme jätkää räppää – erikoisista aiheista kylläkin. Teflon Brothers on ihan selkeästi viihteellistä. Oman musan mä haluaisin olevan ajatonta. Jollain tavalla se perinne löytyy kotimaisesta rocklyriikasta: teksteissä on koko kansan aiheita, ne ovat ymmärrettäviä. Siinä ei ole minkäänlaista erikoisuudentavoittelua, se on enemmän tunneviestintää.

– Oma musa ei ole vielä tavoittanut kansan syvimpiä rivejä siinä määrin, missä mä itse uskon materiaaliin. Tämäkin perustuu hyvin tilastoimattomaan tutkimukseen. Jos mä ajattelen, että Ruger Hauerin t-paidat myy ja Teflon Brothersin keikoilla käy jengi kännissä, niin mun sooloprojektilla sen sijaan on tosi lojaali kuuntelijakunta. Kun katsoo sitaatteja, joita jengi lataa someen, niin kyllä mun soolomateriaali on selvästi lainatuinta. Jatkuvasti joku kirjoittaa jotain tai tatuoi jonkin lauseen iholleen, ihan miltä tahansa soololevyltä. Siinä mielessä ajattomuus on onnistunut, ja se on positiivinen kannustin, joka saa uskomaan, että jonkinlainen lasikatto on vielä rikkomatta.

– Tarkoitus ei ole miettiä, mistä löydettäisiin alhaisin yhteinen nimittäjä, vaan että ne ihmiset, jotka haluaisivat kuunnella mun musiikkia, pitää tavoittaa. Ne ovat hyvin tavallisia ihmisiä. En mä haluaisikaan, että mun kuuntelijaa voisi jollain tavalla profiloida. Samaan tapaan, miten ei voi sanoa, millainen on Juice Leskisen kuuntelija: se voi olla vanha tai nuori tai mikä vaan. Omassa musassa en seuraa musiikkitrendejä, ota tämän päivän vaikutteita tai kirjoita teksteihin tämän ajan henkilöitä. Siinä on ajattomia ajatuksia, musiikillisia ratkaisuja ja tunteita. Soolomateriaalissa mä näen kestävimmän potentiaalin.

– Osittain samasta syystä mä olen tehnyt omaa musiikkia aika vähän. Tuntuu, että muilla projekteilla on viimeinen käyttöpäivä paljon lähempänä. Mä olen keskittynyt niihin, koska – niin kuin sanoin, mä olen lähempänä viittäkymppiä kuin kahtakymppiä – mitä keikkoja mä vedän kymmenen vuoden päästä? Jos ne ovat Teflon Brothers -keikkoja, mä toivon, että ne ovat oikeasti sellaisia järkyttäviä spektaakkeleita, joissa muut hyppivät voltteja ja me toimitaan kapellimestareina. Mä en ainakaan halua olla missään tuolla pitseriannurkissa, että ”hähää, pämppää!”, koska se on vain surullista.

Kuinka pitkälle olet miettinyt oman musiikin jatkoa?

– En mä ole miettinyt sitä sen pidemmälle kuin että mä teen sitä. Ei mulla mitään uutta lopettamista ole tiedossa. Vuonna 2011 se lopettaminen liittyi ehkä enemmän siihen hahmoon. Mä ajattelin, että se hahmo oli tietyllä tavalla lypsetty, vaikka se oli siinä vaiheessa ollut jo aika montaa eri asiaa. Se Medium-Paranoid -skaala, saman vuoden aikana kaksi ääripäistä levyä; mä en tiennyt, mitä muuta voisin tehdä ilman, että lopputulos olisi keskiverto. Kun aikaa kului, tajusin, että eiväthän ne olleet kuin kaksi levyä ja etteivät ne sulje pois sitä, että voisi vielä tehdä kolmiulotteisesti erilaisia ääripään juttuja.

– Kuinka laajasti edellistä levyä odotettiin, kuinka se oli listaykkönen, kuinka jokainen kiertueen keikka oli loppuunmyyty, kuinka levy meni kultaa olematta mediahypen keskellä – se kaikki valoi enemmän uskoa, että ehkä tälle on tilausta. Tällä hetkellä fiilis onkin nimenomaan se, että ”niin kauan kuin on tilausta”. Ja kun sä kysyit menestyksestä, niin se on menestyksen tärkein asia. Tilaus. Muuten sä joudut hirveän paljon perustelemaan itsellesi sitä, mitä teet. Itsevarmuus kärsii ja tulee tehtyä opportunistisia ratkaisuja, tyyliin ”miten mä voisin miellyttää yleisöä”. Mä haluan miellyttää yleisöä niin, että ne tykkää siitä, mitä mä teen, enkä niin, että miettisin mistähän ne tykkäis.

Media ei ole hyödyntänyt sitä, miten paljon Teflon Brothersissa on tasoja.

IV

Mistä syntyi ajatus Teflon Circukseen?

– Se liittyy samaan, mihin Ruger Hauerin lopettaminen: pitää mennä uudelle tasolle. Se sykli, jossa Teflon Brothers julkaisee biisin ja sillä on hirveät paineet, koska sen pitää striimata niin ja niin monta kertaa – se tappaa luovuuden.

– Teflon Brothersia on käsitelty mediassa varsin kapealla tavalla. Mun mielestä musiikkia käsitellään muutenkin tosi kapeasti tällä hetkellä: pitää olla vuosia huipulla ja nimen pitää olla tosi tuttu ennen kuin tehdään yhtäkään analyyttista mediajuttua. Media ei ole hyödyntänyt sitä, miten paljon Teflon Brothersissa on tasoja ja se on tuomittu samanlaiseksi bändiksi kuin moni muu Spotify-bändi. Me ajateltiin jatkossa panostaa enemmän muunlaisiin juttuihin kuin siihen, että tehdään uusi Spotify-hitti.

Kuoppala kertoo, että yhtye on karsimassa keikkamääräänsä. Pitseriannurkat on nähty, sillä ne eivät Kuoppalan mukaan viesti laadukkaasta show’sta. Se kirpaisee, koska esiintyminen on hauskaa ja keikoista tarjotaan hyvin rahaa.

Kuoppala on selvästi ylpeä Teflon Brothers -projektista. Se on samaan aikaan sekä käsitetaideteos että sosiaalinen koe. Kuoppala sanoo ääneen, kuinka ”bändi on teos itsessään, bändi on tarina” ja kehuu, kuinka Teflon Brothers voi tehdä samat asiat, jotka muut yhtyeet ovat jo tehneet, mutta rinnakkaisessa Teflon Brothers -universumissa.

– Me ollaan nyt tekemässä dokumenttia. Moni on tehnyt dokkarin viime aikoina, mut ne ovat keskenään aika samanlaisia. Kun me tehdään dokkari, se on osittain elokuva! Siinä on fiktiivisiä elementtejä ja me ollaan Teflon-rooleissa siinä. Mynthon Brothers -kuvio [sponsoriyhteistyö Mynthon-pastillimerkin kanssa] tukee tarinaa.

 

Ruger Hauer vs. Teflon Brothers

– Lyhyt kysymys, johon mun tekisi aina mieli vastata kahden tunnin vastaus, on ”minkä takia halusit mieluummin lopettaa Ruger Hauerin kuin Teflon Brothersin?”. Ei helvetti. Ne eivät ole millään tavalla rinnastettavissa keskenään eikä mulla ole ollut mitään pakkoa lopettaa jompikumpi. ”Valitsen ton, koska siitä saa vähemmän rahaa”, ei. Se on hirvein ajatus, mitä voin kuvitella.

– Ruger Hauerille lopettaminen oli hyvä ratkaisu, koska se oli musiikillisesti niin kunnianhimoinen juttu. Mä en nähnyt, miten jatkaminen olisi voinut tehdä mitään muuta kuin huonoa sille yhtyeelle. Joku voi väittää, että ”olisihan se silti voinut mennä hyvin”. Toki, mutta jos sulla on tuollainen fiilis jo, kun sä lähdet tekemään musiikkia, niin:

  1. tekeminen ei ole mielekästä
  2. jos se onnistuu, et tiedä miksi se onnistui, koska et koskaan uskonut juttuun eikä sulla ollut visiota
  3. jos se epäonnistuu, ajattelet: ”vittu, miks me tehtiin se, kun tiedettiin, että se epäonnistuu”

– Pitää myös ymmärtää sitä taiteilijaa. Se on ihminen. Kyllä se tietää, mitä sen kannattaa tehdä, jos se vain kuuntelee intuitiotaan.

– Teflon Brothers sen sijaan on viihdesaaga, joka voi tuhoutua erittäin mielenkiintoisesti. Ruger Hauerissa ei haluttu, että se päättyy sisäisiin ristiriitoihin, vaan haluttiin tehdä nätti solmu ja lopettaa yhteisymmärryksessä. Teflonien ei tarvitse tehdä nättejä rusetteja vaan sieltä voi nimenomaan tulla floppilevyjä, alkoholismia… En sano, että näiden tulisi olla täysin fiktiivisiä, mutta ne sopisivat hyvin siihen tefloniuteen.

– Edelleen: on mielenkiintoista peilailla populaarimusiikkia tällaisten projektien kautta. Se on tietyllä tavalla hienovaraisempaa nyt, kun ne, Teflon Brothers, menestyivät ja saivat sen, mitä aina halusivatkin. Niiden myös pitää olla opportunistisia, vaikka me ei henkilöinä oltaisikaan. Niiden hahmojen täytyy olla opportunistisia ja sen täytyy kuulua siinä musiikissa. Mä toivon, että siellä jäähallikeikalle menee joku tosi pahasti pieleen, koska sitä ei voisi toisintaa. Siellä putoaa jonkun päähän joku trussi, ei ehkä kenenkään meistä, mutta jonkun lapsiperheen. Se olisi legendaarista.

Sen ei pidä antaa painaa omaa taiteilijasydäntä, ettei ole breikannut siihen tiettyyn mainosten välissä soitettavaan musiikkilokeroon.

V

Missä suhteessa intuitio on verrattuna laskelmiin ja kaavioihin sun tekemisissä?

Laskelmat ja kaaviot ovat vain analyysiä.

No, entäpä musa-alalla yleensä?

– Jos mun pitäisi itseäni jollain tavalla kehua, niin mä olen tarpeeksi jakomielinen olemaan tilanteessa, jossa mä näen kaavioita ja pystyn silti olemaan niin, etteivät ne vaikuta muhun. Tai jos vaikuttavat, niin eivät ainakaan suoraviivaisesti niin, että pyrkisin johonkin, vaan joskus jopa vältän tekemästä ratkaisua niiden perusteella. Tän Johanna Kustannus -duunin ajan kaaviot ja tilastot ovat toisaalta tuoneet tietynlaista selkeyttä siinä mielessä, että ei ainakaan odota mitään, mikä ei tule tapahtumaan.

Julma Henri sanoi Voima-lehdessä, että kaupallisten radioiden tulisi laajentaa niiden soittolistoja ja että siellä pitäisi soida muukin kuin mikä siellä nyt soi. Henkka jakoi jutun sen Facebook-seinällä ja tägäsi mut siihen, minkä johdosta mä koin velvollisuudekseni avata radioiden logiikkaa. Kaupallisten radioiden ei tarvitse soittaa ketään. Sen ei pidä antaa painaa omaa taiteilijasydäntä, ettei ole breikannut siihen tiettyyn mainosten välissä soitettavaan musiikkilokeroon. Kaikki kliseet siitä, miten poppia on vitun helppo tehdä ja että ”kyl mäkin tekisin, mut en vaan haluu” – ei sitä ole helppo tehdä, se on todella tarkkaa hommaa. Se ei ole millään tavalla parhauden mittari, soiko radiossa vai ei.

Mä en ole nähnyt yhtä ainutta Pämppää-tatuointia, vaikka sillä on 9,5 miljoonaa striimiä, mutta mä olen nähnyt tatuoinnin biisistä, jonka nauhoitin himassa vuonna 2004.

– Se on vähän kuin sä olisit mainostoimistossa töissä ja kirjoittaisit sunnuntaisin romaania jostain tosi darkista aiheesta, jostain natsivampyyristä. Jotain tosi epäkaupallista, mutta sä tiedät sen. Sä osaat samaan aikaan kirjoittaa iskeviä copywrite-lauseita ja tunnet mainosalan logiikan. Sama tässä: se, että mä tiedostan kaupallisten radioiden logiikan, ei saa mua tavoittelemaan sitä. Ehkä juuri sen takia, että menestys on lopulta tunne. Itsestäänselvissä tapauksissa, joissa biisi kuulostaa mun mielestä hitiltä ja me päätetään se tehdä, tunne menestyksestä ei ole niin vahva.

– Esimerkkinä, kun mä lähdin lomalle ja me julkaistiin Mäkin kanssa biisi Mixet tahdo. Mä tiesin pohjan kuultuani välittömästi, että siitä tulee keskisuuri biisi – oma panos oli vain bongata se ja laittaa putkeen. Se on nimenomaan sitä teollisuutta. Niitä pitää tehdä myös, niillä on erilainen käyttötarkoitus. Luomisen motiiveja on erilaisia.

– Mä tein Thaimaassa analyysiä, Excelin, jossa oli kaikki mun Spotify-biisit ja kaikkien niiden striimit. Mulla on 322 biisiä Spotifyssa – eli ei edes kaikkia tekemiäni biisejä. Minkä takia mä olen tehnyt niin monta biisiä? En ainakaan siksi, että mä yrittäisin aina tehdä isompaa ja isompaa hittiä, vaan mulla on sisäinen tarve sanoa jokin juttu. Ja sen jälkeen jokin toinen juttu, ja taas toinen juttu. Ikinä se ei ole täydellinen kiteytys, aina tulee joku uus tilanne. Unohdan tehneeni aiheesta biisin jo kymmenen vuotta aiemmin, mutta ”nyt mä olen eri vaiheessa, mä näen aiheen eri kulmasta”, mä teen sen taas, ja taas, ja taas. Se on enemmän jonkin sellaisen tunnetilan tavoittamista, jonka ihmiset jakaa. Sellainen musiikki luodaan täysin eri syistä kuin joku, mistä tietää, että se menestyy.

– Mä en ole nähnyt yhtä ainutta Pämppää-tatuointia, vaikka sillä on 9,5 miljoonaa striimiä, mutta mä olen nähnyt tatuoinnin biisistä, jonka mä olen nauhoittanut himassa vuonna 2004. Se tunneviestintä antaa paljon enemmän kuin striimien näkeminen. Ei sillä, etteikö striimien näkeminen toisi hyväksytyksi tulemisen tunnetta, ”olet oppinut tekemään tätäkin”. Varmasti se mainostoimistonkin tyyppi tuntee samoin, kun jotain ”elämä on” -slogania käytetään oikeassa elämässä. Se on sama, mitä ”lähdetään pämppää” on mulle, vaikka Pämppää ei edes ole meidän keksimä. Se on Väinön ja Polen keksimä idea, josta he eivät, yllättäen, tehneet Kuningasidea-biisiä, vaan tarjosivat sitä meille.

Entä missä suhteessa intuitio ja kaaviot ovat Johanna-työssä, kun teet töitä muiden artistien eteen?

– Kun mä menin Johannalle, siellä oli vielä Riku [Mattila, ansioitunut musiikkituottaja ja a&r]. Meillä oli snadi Johanna-unelma, jossa Johanna olisi ollut riippumaton alihankkija: meillä olisi ollut tietty toimintabudjetti, jolla oltaisiin tuotettu matskua ja yritetty saada budjetti plussalle. Riku lähti, toimitusjohtaja vaihtui, musiikkimaailma muuttui. Johanna-yhtiö sulautui lopullisesti Universaliin. Enää on vain Johanna-label. Jos jossain levyssä on Johanna-leima, sen teossa ei ole katsottu tilastoja – vaikka kyseessä olisi Teflon Brothers. Jos mä signaan jonkin artistin ja siihen laitetaan Johanna-leima, se tarkoittaa, että se on albumikeskeistä, suomalaista, vaihtoehtoista. On vapaat kädet. Saa myös menestyä, ei kukaan kiellä sitä.

Saa olla väärässä, kunhan on joskus oikeassakin.

– Se iso levy-yhtiö on kapitalistinen koneisto, joka toimii kapitalistisen logiikan mukaan. Sitä ei voi estää. Se on kone, joka pyörii. Sen johtoon ja talousosastolle valikoituu ihmiset, jotka ymmärtävät koneen logiikan ja toimivat mahdollisimman vahvasti sen mukaan. Jos he eivät toimisi sen mukaan – jos he olisivat taiteellisempia – heidät korvattaisiin toisilla, jotka toimisivat.

– A&r:n tehtävä on yhdistää taiteellinen ja taloudellinen ajatus – mikä on lopulta täysin mahdotonta. Puhua artistin kanssa, selittää taloudellinen puoli, antaa artistin tehdä omat virheet, mutta myös selittää, mistä jokin asia johtui ja missä suhteessa se oli taloudelliseen puoleen. Miten breikata.

– Mä olin aamulla kollegani Martin [Vuorinen, Universalin a&r] kanssa kahvilla. Martti sanoo aina, että ”no, tämä ei ole rakettitiedettä”. Se ei tarkoita sillä pelkästään sitä, ettei tämä ole niin vaikeaa, vaan myös sitä, ettei a&r:n duunissa voi juurikaan päättää mitä tekee. Olet vain sinä ja käytät kokemustasi. Sitä on kuitenkin nähnyt monta projektia, joiden perusteella olla, että ”nyt ei ehkä kannata tehdä noin, nyt kannattaa tehdä noin”. Ihmistuntemus, alan tuntemus, perus talousnumeroiden tuntemus. Siinä keskellä seisominen – sitä se duuni on.

– Martti heittää ton lainin usein vastauksena siihen, kun sanon, että ”mä en vieläkään tiedä, mitä tää duuni on”. Mä voitin Industry Awardseissa [musiikkialan gaala] Vuoden a&r -palkinnon. Mä en hirveästi usko palkintoihin. Tajusin kyllä, miksi mä sen voitin: ei se parhaudesta ollut kiinni, kilpailijan edustajan oli vain helppo äänestää mua. Mun tulo Johannalle oli hyvin brändätty – ja toki se palkinto oli hyvä lisäbrändäys sille. Mä en päässyt noutamaan palkintoa, niin mä tein videon kiitospuheeksi, jonka aloitin sanomalla, että ”kiitos tästä, mut mä en oikeastaan vieläkään tiedä, mitä a&r tekee”. Ei se tee juuri mitään. Artisti tekee biisit, pr-osasto markkinoi, johto budjetoi, itse vain sanotaan, että ”tähän mä uskon enemmän kuin tähän”. Saa olla väärässä, kunhan on joskus oikeassakin.

– Suomessa on poikkeuksellinen tilanne. Warner on kotimaisessa musiikissa Suomen isoin levy-yhtiö, niillä on toistaiseksi suurin osa isoista kotimaisista artistibrändeistä. On aina kiva olla haastajan asemassa. Warnerilla on grandiöösi kulttuuri: niillä pitää olla isoin toimisto ja kun sä astut sisään, siellä pitää olla, että ”heeeeei, tervetuloa tänne!”. Riku, joka oli meidän head of a&r, on tyyppinäkin sellainen jalat-maassa – ”no nonsense”, niin kuin se itse sanoisi. Meidän koko tiimi on valikoitunut tosi leppoisaksi. Meidän perusjuttu on, ettei me kehuta itseämme, ”tässä on nää faktat, jos haluat mennä muualle, saat mennä muualle, meil on tällaisia tyyppejä”. Jotkut ovat menneet muualle, mutta jotkut ovat tulleet meille ja yleensä ne, jotka ovat tulleet meille, ovat olleet tyytyväisiä. Ehkä sen takia, että meillä asiat sanotaan suoraan. Ei pölötetä. Eivätkä meidän a&r:t käy tuolla jossain Teatterin VIP:issä signaamassa jotain… meinasin sanoa artistin nimen, mutta enpäs sanokaan.

– Välillä tuntuu, että levy-yhtiöbisnes olisi se, josta mun tulisi luopua, jos mä tarvitsisin kelloon lisää aikaa. Se on toisaalta myös ainoa paikka, missä on aikuisten ihmisten työyhteisö, mihin musta tuntuu, että mä sovin. Niiden ihmisten takia mä olen siellä vielä.

Kuoppala kertoo käyvänsä Universalilla töissä pääasiassa maanantaisin, jolloin käydään pomon kanssa läpi, mitä on työn alla kelläkin ja katsotaan, minä muina päivinä on palavereja. Hän kertoo työsopimuksensa olevan muotoa ”tee mitä huvittaa, kolmen kuukauden irtisanomisaika, jos olemme tyytymättömiä”, ja kuittaa onnistumisensa heittämällä, kuinka ”toistaiseksi on huvittanut tehdä kannattavia asioita”.

– Mulla on vähän samanlainen asema DJPP:n [Perttu Mäkelä] kanssa, jolla on Etenee Records Warnerin alla. Molemmilla on sama yhteys emoyhtiöön: ei ole työsopimusta, mutta ei myöskään pelkkää jakelusopimusta. Ne ovat siellä sateenvarjon alla, haluavat oppia ja olla osa työyhteisöä. Perttukin on julkaissut muun muassa Saimaan Matka mielen ytimeen -levyn, joka on erittäin kova levy, mutta joka ei välttämättä tuottanut Warner Musicille hirveästi rahaa. On oikeus tehdä kulttuuritekoja.

Samaan aikaan Pertulla on myös Vesala.

– Sillä on Vesala joo, mutta mä luulen, että sillä oli Saimaa ensin. Voidaan siis argumentoida, että Saimaa-ajatusmaailma toi taloon Vesalan. Tämä on myös Johanna Kustannuksen idea jollain tapaa: monet erilaiset proggikset ruokkivat toisiaan. Artistit puhuvat keskenään, jos he viihtyvät talossa, ja se voi tuoda taloon yhtäkkiä seuraavan Paperi T:n. Paperi T ei ole artistina sellainen, jonka major-levy-yhtiö olisi halunnut signata. ”Nyt tuolta Ruger Hauer -nimisestä bändistä, joka on semimenestynyt ug-juttu, josta tiedetään nimi ja josta on cool tykätä, nyt sieltä lähtee yksi soolouralle.” Se piti tietää. Mä olin ollut paikalla kaikilla Ruger Hauerin keikoilla ja nähnyt sen [yhtyeessä esiintyivät Pyhimyksen lisäksi Paperi T ja Tommishock]. En pelkästään tiennyt, että se kannattaa tehdä, vaan mä myös tiesin, miten se kannattaa tehdä. Mitkä mittasuhteet ovat realistiset, mitkä ovat worst case ja best case scenariot. Tuota paremmin sitä ei olisi voinut tehdä.

Muutos ei ole tulossa. Silloin tällöin tulee pilkahduksia jostain erilaisesta, joihin kaikkien toiveet kiteytyvät.

VI

Osasitko odottaa Paperi T:n menestystä?

– En. Ei sitä ollut mitoitettu noin isoksi. Mä osasin odottaa, että Malarian pelko menee listaykköseksi. Mä osasin odottaa, että se vinyyli myy loppuun hyvin lyhyessä ajassa – se tehtiin tarkoituksella niin, jotta se loisi lisää kysyntää. Mä osasin odottaa sen, että se myy Tavastian kahdesti loppuun. Mä en osannut odottaa sitä, että se voittaisi kaksi Emma-patsasta – varsinkaan vuoden hiphop-albumia, kun Cheekin comeback-albumi oli haastajana.

– Mä en ehkä myöskään osannut odottaa, kuinka paljon Papru loppujen lopuksi tulisi ilmentämään musiikkialalla työskentelevien ihmisten toiveita alternativesta. Mun nähdäkseni Henkka sai enemmän asioita kuin se varsinainen levy tuotti. Siihen heijastuivat toiveet muutoksesta. Se sanoi itsekin siinä Emma-gaalan puheessa, että ”tulevaisuus on tulossa” – ikään kuin ajat olisivat muuttumassa, vaikka eiväthän ne ole. Muutos ei ole tulossa minnekään – silloin tällöin tulee tällaisia pilkahduksia jostain erilaisesta, joihin kaikki toiveet kiteytyvät.

– Mä puhuin Imagen jutussa tastemaker-nichestä ja mun pelosta sen suhteen – ja mä tarkoitan tämän täysin Henkan a&r:nä – miten voi tehdä jotain, mikä ei tiputa korkealta? Imagen haastattelu tehtiin ennen Post-alfaa [Paperi T:n runoteos], joka oli about täydellinen osoitus siitä, miten sen voi tehdä hyvin. Sitä ei voi kuunnella Spotifysta eikä sitä voi suoraan verrata esikoisteokseen, koska se on eri muodossa. Vaikka sen saisi myytyä vain Henkan kuuntelijakunnan ihan, ihan ytimelle, se olisi runoteokselle aivan järkyttävä määrä. Se oli ratkaisuna sellainen, jota mä en olisi osannut suositella, mutta se siirsi sen jättimäisen hypen paljon pienempään genreen, jolloin se oli siinä genressä ihan järkyttävän kokoinen. Ajatus oli, että ”nyt sun täytyy tehdä levy, joka on isompi”, mutta se olisi vesittänyt jotain siitä koko jutusta.

Mitä Henkka voi tehdä?

– En minä tiedä. En mä osaa sanoa – ja juuri sen takia mietin, onko sillä sama kela itsellä. Se ei ole luovin mahdollinen tilanne. Siitä mä puhuin, kun mä sanoin Imagessa, että sen pitää vetää matto itsensä alta. Mun tavoite ei ollut sanoa, että ”tää nyt on tällaista”, koska mä olisin kateellinen tai mustasukkainen. Mutta näin se on, kaikenlainen kriittinen lähestymistapa on hirveän vaikeaa, kun sen voi lukea niin monella tavalla, mitä kritiikin motiivit ovat.

– Mä en tiedä, missä tilanteessa kukaan artisti, joka on saavuttanut tuollaisen debyytin, olisi saanut samanlaista huomiota seuraavalla albumillaan. Toisaalta sen ei tarvitse olla yhtä iso ollakseen iso. Kyllä se silti voi jatkaa uraansa. Mittasuhde ei mun nähdäkseni edes ole kriittisin asia, enemmän mä mietin sitä, minkälainen seuraava levy voi olla. Ehkä mun suurin pelko on, että se lähtee tietoisesti tekemään pienemmälle ryhmälle, eli tietoisesti vaikean levyn.

Henkan on ymmärtänyt olevan sellainen ihminen, joka alkaa helposti hylkiä jotain, mikä toimii ja haluaa tehdä seuraavasta jutustaan täysin erilaisen kuin edellinen. Voiko se olla sudenkuoppa?

– Ei välttämättä. Tää on nyt ihan vitunmoista nuorallatanssimista, koska mä yritän välttää sitä Image-efektiä. Siinä mä nimenomaan vertailin meitä tekijöinä. Se on mulle helpompaa, koska mä en yritä tavoittaa sitä tiettyä coolia porukkaa, vaan mulla on erilaisia proggiksia. Henkka sen sijaan ei ole halunnut lähteä vetämään mattoa itsensä alta, mikä on kunnioitettavaa ja harvinaista. Se on lähtenyt siihen ”minä olen taiteilija” -kulmalla.

– Sudenkuoppa voi olla nimenomaan se, että musanteko on liian vakavaa tai se, että itselleen todistaakseen pitää tehdä jotain tosi outoo. Weird for the sake of weird, jotain post-post modernia. Se voi tuntua artistista oikealta vastaukselta, jolloin se on vapaasti sen tekemä. Me ollaan erilaisia ihmisiä siinä, että mä tekisin tuossa kohtaa yksinkertaisesti vain omasta mielestäni mahdollisimman hyvän levyn. Mutta mun on helppo sanoa, kun en ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa – eikä ole tosi moni muukaan.

– Olen toisaalta päässyt suht läheltä todistamaan samantapaisia caseja. Esimerkiksi Asa. Sen ensimmäinen levy oli todella special siihen aikaan, Avain. Sitten se katosi, tuli mystisesti takaisin ja teki suomirapin puhkianalysoiduimman levyn. Mitä sellaisen jälkeen voi enää tehdä? Samalla tavalla se oli itse tehnyt ”vain levyn” ja se nostettiin aivan älyttömään asemaan. Tuollaisen jälkeen on hirveän vaikea suhtautua siihen mitä tekee, koska ei voi miellyttää enää ketään samalla tavalla. Asalla kaikki jakaantui niin, että meni pari levyä ennen kuin se sai sen Teosto-palkinnon. Henkalla kaikki ylistys meni tähän yhteen ainoaan levyyn.

– Siinä on vielä sekin, ettei Henkka ole perinteisesti niin tuottelias kuin vaikkapa Asa, joka voi kirjoittaa biisin päivässä ja jolla on tyyliin aina seuraava levy valmiina. Henkka korreloi sitä matskun määrällä. Kun sitä on vähän, homma kiteytyy niihin tiettyihin biiseihin.

Luulisi olevan ahdistavaa, kun oma yleisö ajaa tuolla tavalla nurkkaan.

– No luulisi niin, mutta ei se ole uusi ilmiö. On kunnioitettavaa, että Henkka on uskaltanut lähteä siihen, että tekee vähemmän, harkitummin ja profiloitumalla ”tämä on nyt laatujuustoa ja tätä tulee vuodessa vain kaksi palaa”. Ehkä se ei ollut tietoista – vaikka mun mielestä se oli ainakin osittain tietoista. Mä olen itse aina mieluummin hajauttanut toimeentulon ja tehnyt vaikka mitä kaikkia ei-niin-isoja juttuja, jolloin kynnys ja ahdistus tehdä ovat hyvin paljon pienempiä. Ehkä se on helppo ja heikon miehen valinta, saa nähdä.

On olemassa hypejä ja hypejä.

VII

Millaisena näet suomalaisen musiikin nykytilan?

– Varmasti ihan hyvä. Musiikkia tehdään enemmän ja sen tekemisen edellytykset ovat helpommin saavutettavissa, ne ovat useamman ulottuvilla. Mä olen siitä hyvä esimerkki, sillä mä en osaa soittaa mitään tai laulaa ja pystyn silti tekemään musiikkia ammatikseni. Kyllä musaa tehdään ihan helvetisti, kaikenlaista musaa, sen mä huomaan.

– Musiikin tilaa ja myös usein kysyttyä räpin tilaa kuvaa aina tosi paljon se, miltä asiat näyttävät ulospäin ja ulospäin näkyvät aina vain tietyt asiat. Media näyttää tiettyjä asioita ja yleensä huomio kumuloituu joihinkin tiettyihin juttuihin. Tämä pätee oikeastaan mihin vain uutisiin – tilastot ja media eivät kulje käsi kädessä. Sä et saa juttuja samassa suhteessa, vaan jos jokin otsikko alkaa vetämään, se ylikorostuu.

– Meillä on artisteja, jotka ovat oppineet käyttämään tätä ilmiötä hyödykseen. Huomio on niiden kohdalla nimenomaan ylikorostunut, mikä antaa kuvan, että meidän taidekenttä olisi jollain tavalla kaventunut. Että meillä olisi pelkkiä Tuukka Temosen elokuvia jatkuvasti, pelkkää JVG:tä ja Sannia kaikki festarit täynnä. Ihan vain, koska se kirjoitetaan niin. Ei se ole poistanut sitä, etteikö muuta musiikkia tehtäisi. Mikä on suomalaisen musiikin nykytila. Onko se kysymys siitä, mitä musaa on ja tehdään vai onko se kysymys siitä, mikä tehdyn musiikin suhde on siihen huomioon, mitä se saa? Selvää on, että tässä ajassa huomio on polarisoitunut ja ylikorostunut melkeinpä kaikkien asioiden suhteen.

– Se kertoo pitkälti sosiaalisen median luonteesta. Me eletään kuplissa ja tietyissä kuplissa jokin asia nousee. Lisäksi on olemassa eräänlainen pääkupla, jota on vaikea läpäistä. Kun olin kaksi kuukautta Bangkokissa, niin ihmeen hyvin pysyi perillä tietyistä asioista: Axl Smith ja haippirinki. Sä voit kertoa kuukauden tapahtumat muutamalla hashtagilla. Se on uskomattoman tiivistä, vaikka tapahtuisi mitä tahansa. Kaikki puhuvat yleisellä tasolla samoista asioista. Musiikissa taas on ihan selkeästi hypejä ja hypejä. Jollain on tarpeeksi iso hype mennäkseen pääkuplaan, ja sit siitä tulee sellainen Vain elämää -henkinen artisti.

– Sitten voi miettiä, onko huomion jakautuminen todellisuudessa ongelma?

Onko se sinusta ongelma?

– Mä en ole vielä päättänyt. Se tuntuu ongelmalta silloin, kun mietitään, miten omaa musiikkia saisi enemmän esiin. Toisaalta, kun miettii, niin en mä kuitenkaan haluaisi olla siellä pääkuplassa. Siinä vaiheessa täytyy katsoa peiliin ja kysyä, haluanko minä muuttua julkkikseksi…

…tavoittaaksesi ne tavalliset ihmiset, joita mainitsit haluavasi omalla musiikillasi tavoittaa?

– Niin, mutta menemättä sinne pääkuplaan yksityishenkilönä. Multa ei ole kertaakaan kysytty yhdessäkään haastattelussa perheestä eikä musta ole yhtään salakuvaa Seiskassa, ja silti mä tulen erittäin hyvin toimeen musiikilla. Mulla ei ole mitään, mitä mä toivoisin lisää musiikkikentältä, niin minkä takia mä haluaisin mennä sinne pääkuplaan? Ehkä sen takia just on kivaa tehdä musiikkia eikä ikinä oo valmis, koska tekee sitä menemättä sinne A-kuplaan. Siihen paikkaan, jossa joutuu olemaan artisti vuorokauden ympäri.

– Se on vaikea kysymys ylipäätään. Mä en osaa suoraan sanoa, onko se ongelma, koska samaan aikaan ne ihmiset, jotka haluavat löytää erilaista musiikkia, löytävät sitä. Flow-festivaalilla monella ”tuntemattomalla” artistilla on suuri yleisö. Ei näkyvyys korreloi suosiota. Se, että joku juttu on ylikorostunut, voi tuntua epäreilulta siitä henkilöstä, joka ei ole siellä A-kuplassa, mutta mun mielestä se on ennemmin toisinpäin. Se on välillä surullista niille, jotka siellä ovat, koska valokeilassa on kovemmat paineet suoriutua. Helposti tulee turhia julkkiksia: ”Ai niin, sulla oli biisejäkin.”

– Puhuttiin aamulla Martin kanssa, että Pete Parkkosesta on nyt tullut niin kuuluisa, että kaikki tietävät sen yhden biisin, jonka musiikkivideolla se tekee tälleen [hieroo käsillä ylävartaloaan]. Kun sitä biisiä kuvaillaan, kuvaillaan sitä videota. Ei millään pahalla Petelle, se on hyvä äijä, mutta se on selkeästi mennyt siihen, että ”no, nyt mennään Bumtsibumiin ja nyt mennään tonne ja tonne, jotta saadaan sulle, Pete, näkyvyyttä”. Mä koen olevani paljon suotuisammassa asemassa, koska A-kuplassa sut tehdään ensin koko kansan tuntemaksi, minkä jälkeen on olemassa tosi paha riski, että yhdestä pienestä mokasta seuraava juttu, josta oot esillä, onkin negatiivinen. Tai odotukset eivät toteudu – sun omat odotukset, levy-yhtiön odotukset, kenenkään odotukset. Sehän on hirveä tilanne olla! Mulla sen sijaan on tosi hyvä fiilis, koska mun odotukset tuntuvat toteutuvan aina kerta toisensa jälkeen. Mä saan itse asettaa ne, kommunikoida ne johdolle, lukea lomaketta, kirjoittaa sen budjetiksi ja käyttää rahat niin, että homma menee oikein.

Tuosta tuli mieleen Kasmir.

– Niin mullakin. ”Vadelmavenemies onkin nyt haippiringin yksi tirkistelijäjäsen!”.

Kuoppala sparrasi Kasmiria sanoituksissa tämän debyyttialbumilla AMK Dropout.

Paitsi, että myöhemmin tuli se Helsingin Sanomien juttu, jossa Kasmir kertoi olleensa itse salakuvauksen uhri.

– Niin, nyt se on viaton uhri. Kasmir itki jutun mukaan viisi kertaa haastattelun aikana.

Pelastaako se Kasmirin?

– Sitä mä en tiedä. Kaikki kärjistyy johonkin suuntaan. Mä en ole ottanut mitään kantaa, tietenkään, koska somessa ihmiset kärjistää, lukee otsikon ja kertoo oman mielipiteen. Yksi, johon mä meinasin tosi paljon kommentoida, oli kun joku oli jakanut ton Hesarin jutun ja kirjoittanut oheen, että ”aijaa, se totuus olikin tällainen”. Ei, totuus ei ollut tällainen. Tää oli yks juttu, tää on ääripää tähän suuntaan, yksi juttu on tuossa suunnassa, mikään juttu ei ole totuus. Oikeuden pöytäkirjat eivät ole totuus. Se on totuus, kelle nalli napsahtaa.

– Kukaan meistä ei ole tarpeeksi varovainen. Kaikki tuolla elää artistielämää ja voin sanoa, että se on sellainen asia, mitä mä korostan tosi paljon nuorille artisteille alkuvaiheessa, kun mä olen tehnyt esimerkiksi Mikael Gabrielia tai JVG:n ekoja juttuja. Mä olen aina painottanut olemaan tosi tarkkana sen kanssa, mitä tekee missäkin, koska ei ole olemassa puhtoista ihmistä.

Tuolla on niin värikkäitä tarinoita, että jos ne kaikki tulisivat ilmi, osattaisiin ehkä hiukan paremmin laittaa asioita kontekstiin.

– Yksi esimerkki, mikä jostain syystä tulee mieleen, on Pikku G. Se oli median silmissä täydellistä, että tällaisesta puhtoisesta ihmisestä löydetään negatiivinen puoli. Sit sä voit vaan repiä sen kappaleiksi lehden myynnin edistämiseksi. Siitä puuttuu siinä vaiheessa sympatia kokonaan. Kaikista löytyy jotain, jos vain sattuu se nalli napsahtamaan. Kasmirille kävi ikävästi – mä en odottanut, että se menisi noin pahaksi siinä vaiheessa, kun kuulin, että se on siellä oikeudenkäynnissä. Se oli itse aika paskana siitä, mutta ei se varmaan itsekään odottanut sen menevän hirveän pitkälle, kun meni siihen Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan mukaan. Ei voi mitään. Mä toivon, että se selviää siitä. On se kuitenkin keskivertoa viattomampi artisti. Niitä juttuja, joita tapahtuu – siellä on niin värikkäitä tarinoita, että jos ne kaikki tulisivat ilmi, osattaisiin ehkä hiukan paremmin laittaa asioita kontekstiin. Kaikkeahan ei kukaan edes tiedä. Ei tätäkään kukaan tiennyt, vaikka totta kai kaikki sanoi jälkikäteen, että ”mä arvasin, että siinä Axlissa oli jotain vikaa”.

– Tämän vuoksi se A-kupla ei välttämättä ole niin tavoiteltava paikka kuin mitä ajattelisi.

Koska iltapäivälehdet elää sillä ja elääkseen ne tarvitsevat jotain, mistä puhua.

– Kyllä. Ja miksi olla siellä? On helppoa olla kateellinen siitä, että ”noi pääsevät festareille ja saa ton slotin”, mutta se on iso uhraus. Mitä korkeammalla sä oot, sitä tuulisempi se paikka on. Kun tulee tarpeeksi jengiä, niin toiset unohtuu. Se A-kupla ei myöskään välttämättä korreloi taloudellisen menestyksen kanssa eikä nimenomaan musiikin menestyksen kanssa. Mitä omat menestyksen mittarit ovat? Ei radiosoitto tee autuaaksi. Ei se oo paras mahdollinen.

– Mulla on jonkinlainen idoliajatus Gösta Sundqvistista, joka meni studiolle, teki biisit ja meni himaan, meni pelaa fudista. Ei se antanut montaa haastattelua. Mä toisaalta tykkään antaa haastatteluja – ehkä sekin loppuu siinä vaiheessa, kun niissä aletaan kysyä siitä perheestä sun muista. Haastatteluissa on mahdollisuus jäsentää omia ajatuksiaan ja selitellä tekemisiään. Tulee olo, että ”nyt mä olen kertonut oman versioni tapahtumista”, eikä ainakaan tarvii himassa huutaa, että vittu, kun ne ymmärsivät taas väärin. Ainahan kaikki ymmärtävät väärin. Mutta se, ettei ole ihmisenä julkisuudessa, vaan musiikintekijänä – se on tärkeää.

VIII

Rinnastatko ”eturivin artistit” A-kuplaan?

– Joo, oikeastaan. Mutta mitä tarkoittaa sana ”eturivin artisti”? Mä katson Mikko Kuustosta, joka seisoo tossa kiertuejulisteessa. Se on selkeästi A-kuplassa. Mikko Kuustoseltakin tulee uusi levy, en mä tiedä onko se suosittua musiikkia. Se on huikean oloinen tyyppi. Jotkut myös sopivat julkkiksiksi. ”Eturivin artisti” on siinä mielessä hyvä sana, ettei se välttämättä tarkoita sitä, että ne oikeasti myisivät eniten levyjä.

– Mun ja Julma Henrin Facebook-keskusteluun viitaten: Henkka sanoi siinä Voima-lehden haastattelussa, että on artisteja, jotka myyvät tosi paljon levyjä eivätkä silti soi radiossa. Mä näen, että radio on osa mediaa ja mediaa kiinnostaa eturivin artistit, eivät eniten myyvät artistit. Ei siellä soiteta heviä.

Tuostahan päästään siihen iänikuiseen argumenttiin, että ”soittaako radio sitä, mitä yleisö haluaa kuulla vai sitä, mitä ne haluavat yleisön kuulevan”?

– Päästään siihenkin. Radiot tekevät paljon tutkimuksia siitä, mitä yleisö haluaa kuulla. Mitä suurempi kaupallinen radio, sitä enemmän se haluaa miellyttää kaikkia. Siitä on tutkimustietoa, että jos sä soitat jonkun mielestä kaikista parasta musaa, mikä oli Suomessa tosi pitkään hevi, niin se sai kuitenkin suurimman osan kääntämään kanavaa. Jos radiosta tulee hevibiisi, ne, jotka vihaavat heviä, kääntävät kanavaa. Jos sieltä sitten tulee joku Julma Henrin räppibiisi, niin ne hevityypit kääntää kanavaa eikä siellä oo enää ketään kanavalla!

– Mä käytän aika usein tällaista McDonald’s-vertausta: minkä takia McDonald’silla on maailman eniten ravintoloita, kun kenenkään mielestä se ei ole maailman paras ravintola? Just siksi, että se iskee siihen, missä on pienin yhteinen nimittäjä. ”No, voin mä noi ranskalaiset vetää.”

Onko se lopulta edes tavoiteltavaa? Vaikea uskoa, että Julma Henri haluaisi sitä.

– Ei, ja sen takia mä en ymmärräkään sitä artistin fiilistä, että ”tämä on liian kapea tämä musamarkkina”. Mä en näe, että se markkina olisi kapea. Samassa haastattelussa mainittiin sivulauseessa, että ”meillähän on kaikki hyvin, on keikkaa ja kuuntelijoita, mutta tämä media syrjii meitä”. Yksi blogi kirjoitti, että ”sori vaan Kasmir, mutta suurin osa suomalaisista artisteista on radioboikotissa”. Eivät ne ole radioboikotissa! Ne eivät vain osu siihen ”ihan kiva kaikille” -kategoriaan.

Ja sehän on vain hyvä!

– Niin on! Mutta haluan myös sanoa popmusiikkia tehneenä ja popmusiikin tekijöitä tuntevana, että eivät ne ajattele, että ”nyt tehdään mahdollisimman keskiverto biisi – sellainen, joka ei ärsytä ketään”. Kyllä niillä on kunnianhimoa ja halua tehdä mahdollisimman hyvä biisi. Sieltäkin voi tulla biisi, joka on vuosikausia hitti, koska se toimii aina eikä ärsytä. Jotkut biisit muodostuvat oman aikansa klassikoiksi. Vaikka ne olisivat keskitason juttuja, niistä tulee ikonisia.

Kaupallisella radiolla ei ole sivistämisvelvollisuutta. Ei koulussakaan lueta kaikenlaisia kirjoja, vaikka siellä on sivistämisvelvollisuus. Siitä huolimatta aika harvan lempikirja on Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilas.

Niissä on samaan aikaan potentiaali siihen, että biisi koskettaa kaikkia.

– Kyllä. Mutta se, että sä saat jonkin uuden biisin soimaan radiossa vain jonkin aikaa, saattaa vaatia sen, ettei se juurikaan ärsytä ketään. Ei se silloin toisaalta pysy siellä kauaa.

Bohemian Rhapsodystakin, joka on täysin erityismuotoinen, mutta vain niin hyvä, on tullut popbiisi. Se ei yhtäkkiä ärsytäkään ketään.

Kaupallinen radiohan on käytännössä ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että hyvä ja kiinnostava musiikki oli sellaista, jota sekä vihataan että rakastetaan. Sellaista, mikä nimenomaan ei olisi ihan kivaa kaikille.

– Totta, mutta ei ole kaupallisen radion tehtävä tuoda sitä ihmisten kuultaviin. Sitä varten meillä on levykaupat ja Spotify, mistä sä saat kuunnella ihan sitä mitä sä haluat. Ei kaupallisella radiolla ole mitään sivistämisvelvollisuutta. Ei koulussakaan lueta kaikenlaisia kirjoja, vaikka siellä on sivistämisvelvollisuus. Siitä huolimatta aika harvan lempikirja on Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilas. Ne ovat klassikkoteoksia, joita harva oikeasti fanittaa, kaikilla on omat lempikirjansa. Mä luulen, että musiikissa on ihan sama juttu.

– Mä sanon jossain biisissä, että ”porttiteoria Cheekistä Pyhimykseen”. Uskon, että joku voi löytää Cheekin kautta mun musiikin ja mun musiikin kautta vielä jonkun spesifimmän.

– Mun mielestä on rikkaus, että on spesifiä musaa. Mä aina mietin musiikin käyttötarkoitusta. Kaupallisessa radiossa soivan musiikin käyttötarkoitus on toimia mahdollisimman monelle. Ei se vie sen arvoa pois. Norjalaisella kirkonpolttohevillä on aivan eri käyttötarkoitus, siihen puretaan aivan erilaisia tunteita. Sellaisia, joita ei ole sopivaa laittaa tällaisen kahvilan taustamusaksi, koska ne herättäisivät vääränlaisia tunteita kahvittelijoissa.

– Olin 15 vuotta sitten tuossa korttelin päässä Carrolsissa vuoropäällikkönä. Me soitettiin siellä aina räppiä ja saatiin yhtä usein valituksia, että ”miks täällä soi tällaista paskaa”. Loppujen lopuksi johdolta lähetettiin kokoelma-cd ja siitä lähtien siellä soi vain se. Joku Best of the 90’s. Kukaan ei valittanut.

Pyhimyspassio Lahden Sibeliustalossa pe-la 14.-15.4.2017. Molemmat konsertit on myyty loppuun.

Teflon Brothersin Teflon Circus -jäähallispektaakkeli la 13.5.2017. Lippuja löytyy vielä.