Jatkuvasti äänen kanssa operoivan muusikon ja äänisuunnittelijan luulisi kaipaavan lepoa korvilleen, mutta hiljaisuus sopii Laineelle vain yksinäisiin hetkiin.

– Hiljaisuuden kokeminen on mulle tosi vaikeaa. Silloin alkaa korostua joku surina tai hurina, mikä on vaan ahdistavaa. Duuneissanikin on tosi vähän hiljaisuutta, sille pitää aina olla hyvä perustelu. Mulle hiljaisuus on tavallaan tosi kovaääninen juttu.

Kodin soundtrack

Äänimaisema Laineen lapsuuden lappeenrantalaisessa lähiössä oli yhdistelmä lintujen viserrystä ja mopon huutoa. Selkein yksittäinen äänimuisto on kuitenkin “ihan saatanan kovaääninen” perintökello, joka löytyy äidin kodista edelleen.

– Mun aivoissa se ääni on negatiivi – en hiffaa sitä, koska oon kuunnellut sitä koko ikäni. Aina kun meille tuli silloin tai tulee edelleenkin joku käymään, jengi on ihan että miten te pystytte kuuntelemaan tätä, tää ääni on ihan sairas. Mä totun siihen samantien kun menen himaan, ja huomaan kellon vain, jos se yhtäkkiä pysähtyy. Oon miettinyt, onkohan se vaikuttanut siihen, etten itse kuule jotain tiettyjä ääniä vittumaisina. Esimerkiksi miksatessa jengi kysyy usein, että etkö voisi miksata tätä vähän kivemman kuuloiseksi, ja mä en ymmärrä mikä siinä muka mättää.

Hiphopia vähän kiusallaan

Laine on aina asemoinut itsensä alakulttuuriin. 90-luvun Lappeenrannassa räppi ei kuitenkaan ollut coolia, vaan mainstreamin ulkopuolelle jättäytyvät olivat punkkareita ja skeittareita. Itse asiassa juuri se hiphopissa alkoikin viehättää pirullisuuteen taipuvaista Lainetta.

– Isommat skeittijäbät katto räppiä kieroon. Ne dokasi ja meikät taas maalasi graffiteja. Pidin sitä dokailupunkkimeininkiä aika vitun nolona. Ajattelin, että me oikeasti haistatetaan pitkät auktoriteeteille eikä kunnioiteta lakia. Ne vaan oli kännissä ja luuli että se on jotenkin punk.

– Soitettiin siis samalla treeniksellä näiden punkkareiden kanssa. Tiesi, että räppääminen ärsyttää niitä ihan vitusti, mikä tietysti innosti itteeni tosi paljon. Samalla siitä tuli myös haaste, että saako jutun toimimaan frendeille, jotka lähtökohtaisesti inhoaa sitä.

Soitti Laine itsekin punkia vuosikaudet, muun muassa juuri 20 vuotta täyttävän sekoilubändi Anal Thunderin esiasteen Projectin rumpalina. Samoihin aikoihin esimerkiksi The Rasmuksesta tuli iso juttu. Laineelle poikabändiin kuuluminen oli ehdoton ei.

– Meillä oli sillon suht isokin meininki, paljon keikkoja esimerkiksi Lepakossa ja monikansallinen levytyssoppari tarjolla. Osa olisi halunnut mennä mukaan siihen levy-yhtiön visioon; nuoria söpöjä poikia ja pirteetä skeittipunkkia.

Bändi meni kuitenkin levy-yhtiön rahoilla studioon ja coveroi albumillisen vanhoja hardcorepunk-klassikoita hittilevyn sijaan. Levy-yhtiö veti tarjouksen pois.

Sivariin mentyään Laine osti ensimmäisen rumpukoneensa ja vaihtoi pysyvästi leiriä. Syntyi ikoniseen asemaan noussut räppikollektiivi Kaucas sekä tähän päivään asti kantanut sooloura Laineen Kasperina. Viime vuodet räppäri on keikkaillut Palava Kaupunki -orkesterinsa kanssa.

Musiikin monitaituri

Kasperi Laine on äänen ammattilainen, joka suunnittelee ja säveltää paitsi oman musiikkinsa myös teatteria ja tanssitaidetta. Hän on valmistunut teatteritaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulun äänisuunnittelun laitokselta vuonna 2007 ja työskennellyt tiiviissä yhteistyössä muun muassa tanssiteatteri Zodiakin kanssa. Laine myös esimerkiksi sävelsi Malmön oopperan sinfoniaorkesterille Susanna Leinonen Companyn tanssiteoksen Breaking the Fury, joka nähtiin keväällä Suomen Kansallisbaletissakin. Omien sanojensa mukaan hän ei kuitenkaan ole mikään luontainen ääninero, ainoastaan sinnikäs ja kokeilunhaluinen.

Vielä Lappeenrannassa asuessaan Laine pärjäsi sillä, ettei kukaan muu tehnyt samanlaisia juttuja. Siksi opiskelujen aloittaminen äänisuunnittelun parissa oli shokki.

– Koulussa ympärillä olikin yhtäkkiä tosi lahjakkaita tyyppejä, ja tajusi, ettei sitä ookaan niin spessu tyyppi. Se on vitun murskaavaa. Olin pari vuotta ihan toinen jäbä, koska tunsin olevani yhtäkkiä ihan turha. Tietyllä tavalla se on kuitenkin myös vapauttavaa, kun ei olekaan se sankari, joka joutuu kannattelemaan kakkua. Nyt ajattelen, että musta on kivempi olla se, joka haluaa sitä kakkua.

Laine palkittiin viime vuoden lopussa Opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla, jonka arvo on 10 000 euroa. Raati perusteli Laineen olevan ”musiikin monitaituri, joka on loihtinut vangitsevia äänimaisemia ja sävellyksiä lukuisiin tanssiteoksiin, näytelmiin ja kuunnelmiin.”

– Lopulta varmaan ilmaisenkin itseäni rehellisimmin muille tekemissäni sävellyksissä. Silloin mulla ei ole lähtötilanteena mitään kuvaa tai tarinaa, vaan teen ainoastaan ääntä mikä mua miellyttää.

Vähän mätää

Laineen luomia äänimaisemia saatiin henkeä haukkoen ihailla esimerkiksi ylistetyssä Q-teatterin Kaspar Hauserissa, jonka Helsingin Sanomat kirjoitti olevan “suomalaisen teatterin visuaalinen ja metaforinen sukupolvivallankumous”.

Laine työskentelee useimmiten tiiviissä yhteistyössä valo- ja videosuunnittelusta sekä lavastuksesta vastaavan Ville Seppäsen kanssa. Hän kuvailee kaksikon yhteistyötä antoisaksi yhteispeliksi, jossa leikitellään äänen ja visuaalisuuden symbioosilla ja toisaalta äkillisellä toisistaan vieraannuttamisella. Kun Seppänen luo näyttämölle klassisen tunnelman, Laine tuo siihen “vähän mätää”.

– Kaspar Hauserissa meillä ei oikeastaan ollut mitään; ei käsikirjoitusta tai edes punaista lankaa kohtausten välillä. Kukaan työryhmästä ei tiennyt vasta kun ihan viime metreillä, mitä ollaan tekemässä. Meidän tehtävänämme oli peitellä sitä, ettei meillä oikeastaan ole mitään kovin kaksista.

Laine ja Seppänen päätyivät ikään kuin lanseeraamaan näytelmän. Erillisistä, sinänsä toisiinsa liittymättömistä kohtauksista rakentui mainonnan keinoilla uskomattoman eheä kokonaisuus.

– Aina kun tuntui siltä, että nyt tää ei toimi, laitettiin jotain musa- tai mainosvideoita pyörimään. Käytettiin siis markkinointimaailman keinoja taiteellisina ratkaisuina, ja siitä tulikin vitun raikasta.

– Kaspar Hauser oli niin poppia kuin vain teatterinäyttämölle voi tehdä. Ja teatterihan on siihen ihan loistava alusta, koska siellä on aina se syvällisyyden ja korkeakulttuurin odotus. Siksi halpamainen ratkaisu tuntuu lopulta ylevältä.

Kuin selfietä ottaisi

Vaikka Laine on ansioitunut esittävän taiteen äänisuunnittelijana, hän kokee oman musiikin tekemisen kaikista haastavimmaksi ja siksi kiinnostavimmaksi. Omasta mielestään hän on tehnyt joitakin hyviä biisejä, mutta vain keskinkertaisia levyjä.

– Levykokonaisuudessa biisit on suhteessa toisiinsa, minkä johdosta niihin joutuu tekemään ratkaisuja, joita ei yksittäiseen raitaan muuten tekisi. Mulla ei oo ollut vielä tarpeeksi pokeria yliviivata omia sanoja ja laittaa ilmaa niiden väliin. Onnistuneen kokonaisuuden tekeminen vaatisi rujompaa editointia ja kekseliäämpiä ratkaisuja.

Täydellisiä albumeita on Laineen mukaan maailmassa vain muutamia, muun muassa Red Hot Chili Peppersin Blood Sugar Sex Magik ja DJ Shadown Endroducing.

– En pysty luettelemaan niiden biisijärjestystä, koska ne on kokonaisuuksia, joihin katoaa ja jotka yllättää koko ajan. Ne on vaan vitun hyvin tehtyjä.

Laineen suurin unelma on tehdä vastaava täydellinen albumi, ja hän on jopa ruvennut miettimään, josko tekisi urallaan enää yhden sellaisen. Tärkeämpää on kuitenkin täydellisyyden tavoittelu kuin siinä onnistuminen.

– Täydellisellä levyllä en tarkoita Soundin viiden tähden arviota vaan sitä, että itse tietäisin antaneeni levylle tarpeeksi aikaa ja luottaneeni intuitioon äänitystilanteessa.

– Teknisesti heikompi voi olla vitun paljon raikkaampi kuin se, mikä on täysin kohdallaan. Tuntuu, että usein tappaa biisejä äänittämällä liikaa uudestaan. Se on kuin hyvä selfie: se mikä on omasta mielestäsi hyvä on ihan eri kuin se mikä herättäisi muissa tunteita. Facebook on täynnä niitä esimerkkejä, kun tosi hauskan ja persoonallisen näköinen tyyppi yrittää olla kuvissaan aina ihan erinäköinen. Biisin kanssa on ihan sama – milloin uskallat painaa lähetä.

Laine miettii koko ajan vähemmän sitä millaisena muut hänet näkevät, mutta pyrkii sanoituksissaan totaaliseen vilpittömyyteen. Muu haisee hänen mukaansa välittömästi läpi.

– Laineen Kasperi on mulle jonkunlainen koe siitä, riittääkö aiheeksi ihan vaan minä. Tekijät pelkää ylipäätään ihan turhaan itsestään räppäämistä, koska kaikki miettii biisiä kuunnellessa kuitenkin vaan itteään. Muiden mielipiteiden ajattelu johtaa vaan siihen, ettei tee mitään vaarallista. Paska biisi ei onneksi ole laiva, se ei voi upota.