Leikkivät mielet –
J. Karjalainen ja Väinö Karjalainen

Nälkä-lehden erikoishaastattelusssa J. Karjalainen ja hänen poikansa, muusikko Väinö Karjalainen, pohtivat musiikin syvintä olemusta ja sen tekemisen syitä, avaavat yhteistä matkaansa musiikin maailmassa, jakavat ajatuksensa toistensa muusikkoudesta ja paljastavat yhteisen yhtyeensä nimen.

Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017

Teksti:
Teppo Vapaus

Kuvat:
Ida Stenros

Jaa artikkeli

J. Karjalainen, 60, on yksi Suomen rakastetuimmista lauluntekijöistä, jonka laulujen voi liioittelematta kuvata yhdistävän koko kansakuntaa ja sitovan sukupolvia toisiinsa. Hänen lauluistaan on kasvanut anthemeita, joita hoilataan, kun voitetaan jääkiekon maailmanmestaruus ja niistä on tullut popstandardeja, jotka opitaan jo peruskoulun laulukirjoista. Jukan poika Väinö Karjalainen, 22, luo musiikintekijän uraansa modernin suomirockin eturivissä porskuttavan Tiisun basistina, joka on juuri julkaissut toisen albuminsa Tänne ei jää kukaan. Väinö tunnetaan myös innovatiivisena äänittäjänä ja miksaajana. 

Treffaan Jukka Karjalaisen ja Väinö Karjalaisen Väinön kotona Helsingissä. Tuntuu hassulta kätellä Jukkaa, jonka Kolmea cowboyta tapailin jo vaahtosammuttimen kokoisena Pukinmäen ala-asteen musiikkiluokassa ja jonka laulut värittivät lapsuuden kesiä mökkimaisemissa. Luulin aina, että se yksi tyyppi ei ole oikea cowboy, koska se ei voi saada mieleistään naista. Ajattelin, että onpa ankara lyyrikko tämä Karjalainen.

Jukka ja Väinö ovat mukavia ja sympaattisia nuoria miehiä. Kun Jukka avaa keskustelun pohtimalla sitä, minkälaisia ovat hyvin kirjoitetut musiikkiartikkelit ja millä tavalla taitavat toimittajat muotoilevat artistien ajatuksenvirran sitaatteihin, Väinö katsoo Jukkaa kuin viestien, että faija hei, eikö tuo nyt ole vähän kuumottavaa? Tunnelma vapautuu nopeasti, kun alamme puhua musiikista lähestyen aihetta liian isoilla kysymyksillä, lapsellisen mahtipontisesti.

”Musiikki on äärimmäisen voimakas taiteenlaji.”

Kysyn Jukalta ja Väinöltä, miksi ihmiset mahtavat pitää musiikista? Miksi jokin melodia, saundi, sointukulku tai laulutulkinta koskettaa ihmistä?

Väinö: Voisiko yksi tekijä olla se, että musiikilta on mahdotonta suojautua? Se on niin alkuvoimaista ja iskeytyy suoraan kuoren alle.

Jukka: Väinön vastaus on hyvä. Musiikki on äärimmäisen voimakas taiteenlaji. Se herättää kuuloaistin kautta kuvia, hajuaistimuksia ja kaikki muutkin aistit. Ääni menee suoraan sydämeen. Hyvä musiikki panee liikkeelle tunteita ja ajatuksia, ja ihmiset kaipaavat sellaisia elämyksiä. Se on suorastaan perustavanlaatuinen tarve. Tämä on kyllä järkälemäinen kysymys. Tästä voisi tehdä…

Väinö: …väitöskirjan.

Jukka: Ihan mielettömän väitöskirjan, jolla olisi hieno, englanninkielinen ja moniosainen nimi.

Väinö: Musiikki on tosiaan voimakas aistikokemus. Kyllähän me tykätään ihailla luontoa ja katsoa elokuvia. Ja me tykätään hyvästä ruuasta ja kosketuksesta. Musiikki on luonteeltaan samanlainen asia, ja herättää myös muut aistit kuten Jukka sanoi. Myös luonnossa liikkuessa äänet ohjaa meitä ja kertoo meille ympäristöstä. Voimme ikään kuin nähdä asioita vain kuulemalla ne. Ehkä kuuloaistin herkkyys ja musiikin voimakas kokeminen liittyy tähän. En kyllä ole mikään antropologi.

Väinö Karjalainen ei ole tietoisesti seurannut isänsä jalanjälkiä, mutta Tiisun menestys on vienyt hänet tien päälle tekemään sitä, mitä faijakin: viihdyttämään.

Väinö Karjalainen ei ole tietoisesti seurannut isänsä jalanjälkiä, mutta Tiisun menestys on vienyt hänet tien päälle tekemään sitä, mitä faijakin: viihdyttämään.

Jukka toteaa miettineensä monesti, miksi ihminen ylipäätään pitää jostakin asiasta, josta toinen ei pidä yhtään.

Jukka: Miksi mä pidän sellaisista venäläistyyppisistä, maitohappokäyneistä suolakurkuista ja joku toinen makeammista kurkuista? Miksi mun systeemi on sellainen? Musiikkimaku on samanlainen, älyttömän henkilökohtainen asia. Se on todella mielenkiintoinen aihe.

Totean tämänkin aiheen olevan ilmiselvästi väitöskirjaosaston kamaa, mutta ehkä voimme yrittää arvailla. Miten ihmisen musiikkimaku muodostuu?

”Tutusta tyylilajista aivot pystyy erottamaan ainutlaatuiset piirteet ja saamaan kokemuksia.”

Jukka: Musiikkihan on kuin puhuttu kieli. Se on opittu juttu. Jos et ole koskaan ennen kuullut perinteistä intialaista musiikkia, se kaikki kuulostaa samalta. Sen sävyihin ja vivahteisiin olisi perehdyttävä, jotta niistä voisi nauttia. Ethän sä ymmärrä sellaisesta kielestäkään mitään, mitä et ole kuullut etkä puhunut. Jokainen meistä on kuullut pienestä pitäen tietynlaisia lauluja ja oppinut oman musiikillisen kielen. Se on se paletti, johon kaikki myöhemmin kuultu vertautuu.

Väinö: Sellaisesta tutusta paletista eli tutusta tyylilajista korva tai ehkä ennemminkin aivot pystyy erottamaan ainutlaatuiset tyylipiirteet ja täten saamaan kokemuksia. Rockbiisissä poikkeava melodia tai jokin yllättävä saundi kertoo erilaisen tarinan kuin edellisen kappaleen melodia ja saundi. Satunnaisuudellakin on varmasti sijansa yhtälössä. Ehkä myös geeneillä? Jostain syystä olet taipuvaisempi tykkäämään jostain tietynlaisesta musiikista, ja siitä tunnistat nyanssit.

”Tyyliseikka on tärkeä sellaisille, jotka eivät varsinaisesti tykkää musiikista, vaan haluavat larpata jotain tyyliä.”

Jukka huomauttaa meidän keskustelevan nyt tyyliseikoista: siitä, miksi joku tykkää vaikkapa metallimusiikista. Hän toteaa, että kun musiikin purkaa osiin, tyylilaji on lopulta sivuseikka, pelkkä sovituskysymys.

Jukka: Toki se tyyliseikka on äärimmäisen tärkeä, varsinkin sellaisille ihmisille, jotka eivät varsinaisesti tykkää musiikista, vaan haluavat larpata jotain tyyliä, eläytyä siihen. Olen itsekin tykännyt countrysta ja old-timesta menemällä mukaan sellaiseen näytelmään ja maailmaan, mistä pidän ja missä viihdyn. Musiikki toimii siirtymävälineenä siihen. Mutta mitä enemmän olen kuunnellut ja tutkinut musiikkia, sitä selkeämmin olen havainnut, että kyse on aina samasta asiasta. On sana ja sävel. Tai joissain tapauksissa vain sävel. Loppu on sovituskysymys. Lännen-Jukkaa voisi ihan hyvin soittaa sähköbändin kanssa tai niitä kappaleita mukailemalla voisi tehdä vaikkapa jonkin jazz-tyyppisen jutun.

Teppo: Minkälaista roolia musiikin kuuntelu näyttelee arjessanne tänä päivänä?

Väinö: Mä kuuntelen musaa todella paljon. Usein seikkailen Apple Musicissa tai Spotifyssa bändistä toiseen ja yritän etsiä jotain uutta, joka puhuttelee. Musiikin kuuntelu on se päälähde, joka inspiroi mua soittamaan ja säveltämään. Mun mielestä pitää kuulla, mitä muut tekevät, jotta voi itse luoda. Totta kai on kaikkia apuvälineitä, nuotteja ja muita, joiden avulla voi kommunikoida. Musiikkia voi tuottaa ja ehkä säveltää niiden avulla, mutta kyllä mulle kaikki alkaa musiikin kuuntelemisesta. Ja siihen se myös päättyy. Kun musiikki kuulostaa hyvältä, se myös todennäköisesti on hyvää.

Jukka: Mäkin kuuntelin nuorempana todella paljon musiikkia. Varsinaista musiikillista uutta en ole biisintekijänä keksinyt. Mä vain yhdistelen juttuja, jotka on jo mun päässä kaiken sen musiikin kuuntelemisen ansiosta. Nykyään en enää kuuntele musaa niin paljon, lähinnä vain sellaisia juttuja, joita itse opettelen. Että miten tuo viulujuttu tuossa menee ja miten tuo banjojuttu tuossa. Satunnaisesti on kivaa kuunnella Väinön kanssa uusia levyjä, joista en tiedä mitään. Ja toki uusia biisejä kirjoittaessa käytän musan kuuntelua inspiraation lähteenä. Kun kuuntelee jotain hyvää levyä ja tekee omia uusia biisejä, tulee sellainen tunne, että on hemmetin mahtavaa olla tällä alalla, mukana tekemässä jotain tällaista. Konserteissa en käy enää kovin usein. Ei oikein jaksa seisoskella siellä. Se on nuorempien juttu.

”Jos istun baarissa, se on kaikki pois oman jutun tekemiseltä.”

Teppo: Mä olen jo nyt huomannut tuon. Onhan se vähän raskasta sosiaalista toimintaa lähteä tuonne ulos.

Jukka: Niin on. Muistan, että jo sun ikäisenä mulla oli sellainen fiilis, että jos istun baarissa, se on kaikki pois oman jutun tekemiseltä. Oli hirveä himo tehdä sitä koko ajan. Ja on yhä. Mä olen aina valmis kalastamaan. Olen valmiina mun huoneessa odottamassa ja soittelemassa, jos tulee jokin idea.

Teppo: Tuokin kuulostaa vähän raskaalta. Istut siellä huoneessa ja odotat jotain ideaa.

Jukka: No joo, tähän liittyy tietynlaista maanisuutta. Se ei välttämättä ole niin hyvä juttu. Mutta ei voi mitään. Se on se, mitä haluan.

”Muistan tehneeni omia biisejä jo, kun kävelin 7- tai 8-vuotiaana koulusta kotiin. Apinat ja nuket esitti niitä kappaleita.”

Teppo: Miksi se on se, mitä haluat? Ja ylipäätään, miksi te teette musiikkia? Elämässähän voisi tehdä ihan mitä tahansa. Te olette varmasti tehneet musiikkia lähes aina, ja se on elämäntapa ja luonteva osa arkea. Mutta miksi? Mikä on se impulssi, joka saa sen aikaan? Mistä syntyy tarve tehdä musiikkia?

Väinö: Vaikea selittää. Mietin taas sitä antropologian aluetta, jolla tämän kysymyksen äärellä ollaan. Jos mä kuulen jotakin hienoa levyltä, niin miksi se ei riitä mulle? Miksi mä haluan tehdä sen saman itse? Kun löydän jonkin uuden jutun, mä opettelen sen, sitten tuotan sen ja pystyn ehkä tuoda siihen oman mausteen mukaan. Sitten voin vielä kuulla sen lopputuloksen. Se on voimaannuttava kokemus. Myös siksi, että se kuulostaa minulta, mutta se tulee soittimen kautta. Jos taas menee äänitys- ja miksauspuolelle, asia on ehkä helpompi selittää. On mahtavaa vaan kuunnella koko ajan sitä fantastista musiikkia ja auttaa tuomaan se maailmaan. Yrität saada sen kuulostamaan vielä vähän paremmalta ja annat pienen oman taiteellisen näkemyksesi mukaan. Se on yksinkertaisesti ihanaa. Mutta onhan tuo hemmetin vaikea kysymys.

Jukka: Muistan tehneeni omia biisejä ja melodioita jo, kun kävelin joskus 7- tai 8-vuotiaana koulusta kotiin. Me laulettiin systerin kanssa ja meillä oli laulukilpailuja. Tavallaan me tehtiin biisejä. Se oli pelkkää leikkiä, mutta siitähän tässä on koko ajan kysymys. Ei me silloin ajateltu, että se olisi mitään sen kummempaa. Apinat ja nuket esitti niitä kappaleita ja sitten me arvosteltiin, että mikä apina voitti sen kilpailun. Nauhoitettiin biisejä kelamankalle. Oli hemmetin makea fiilis, kun joskus syntyi suorastaan hitti-tyyppinen biisi. Mä saatoin rämpyttää kitaraa ja systeri lauloi päälle. Se ilo ja riemu oli valtava, kun pystyi luomaan sellaisen jutun.

Jukan muistelua kuunnellessa sydän lämpiää. Muistan elävästi, kuinka myöskin pikkupoikana tein ensimmäisiä leikkibiisejäni ja leikkialbumin. Yhä esiintymään päästessäni olen aina se sama lapsi, joka c-kasettikoteloa mikrofonina käsissään pidellen esiintyy oman huoneensa vaatekaapin oville. On jotenkin helpompi uskoa leikin teoriaansa Jukan edetessä yhä selkeämmin esiintyvän taiteilijan tekemisen tarpeen ytimeen.

”Laulunteko on jonkinlainen peli.”

Jukka: Mä tykkäsin pienenä koulussa ainekirjoituksesta ja odotin aina, että mun teksti luettaisiin. Ja vaikka tekijän nimeä ei välttämättä sanottu, musta tuntui mahtavalta. Että mä olen tehnyt tuon! Kuten lapsi voi sanoa, kun se tekee jotain hiekkalaatikolla: Kattokaa, mitä mä oon tehnyt! Esiintyvää taiteilijaa ajaa tuo sama tarve. Se haluaa näyttää: Katsokaa, mitä mä olen tehnyt. Se on ilman muuta yksi iso syy musiikin tekemiseen. Iso juttu on myös eräänlainen peli laulujen kanssa. Mysteeri, jonka edessä mä olen tällä hetkellä taas: Miten saan laulun valmiiksi? Esimerkiksi joku sanoitus voi tuntua täysin epätoivoiselta, luoksepääsemättömältä. Sellaiselta, että tästä ei voi tulla mitään. Ja sitten yhtäkkiä idea voi tulla mistä vain. Laulunteko on siis jonkinlainen peli. Mutta toisin kuin jossain Gran Turismossa, palkinto ei ole virtuaalinen pokaali, vaan se biisi, jota mä saan sitten soittaa bändin kanssa ja mennä esittämään keikoilla.

Teppo: Pystyttekö te biisejä kirjoittaessanne avaamaan lukkoja sillä mentaliteetilla, että nyt minä istun tähän ja ratkaisen tämän? Vai onko se lopulta aina intuitio, joka tuo vastaukset?

Jukka: Laulun perusideaa ei voi valmistaa millään tavalla, siis tekemällä tehdä, ei vaikka istuisi viikon tai kaksi. Sä vaan saat sen jostain. Mutta laulunkirjoittamisessa on paljon myös eräänlaista sanaristikkohommaa. Kun lähtoajatus on olemassa, mä teen testin. Laulan siihen jotain, ja sitten kuuntelen. Jos on joku kohta, joka ei tunnu musta hyvältä, en yritä analysoida, että miksi se ei toimi. Keksin siihen jotain muuta niin kauan, että se tuntuu hyvältä. Sellaista voi myös hyvin tehdä, että siirtää biisin joksikin aikaa kokonaan syrjään, kuuntelee sitä myöhemmin ja jatkaa sitten sen parissa. Sitä mä en tehnyt nuorempana ollenkaan. Mun varhaisemmassa tuotannossa onkin täysin luokatonta kamaa, puolivalmista tavaraa. Mutta se kuului siihen aikaan. Oli hauskaa, ja tehtiin nopeasti juttuja. Nyt on hyvä, jos saa yhden biisin kuukaudessa tehtyä.

”Hölmö usko omiin kykyihin on rockin perusydin.”

Teppo: Luotitko nuorempana enemmän johonkin niin kutsuttuun suurempaan johdatukseen?

Jukka: Luotin omiin kykyihini, ja hölmö usko omiin kykyihin on rockin perusydin. Homma lähtee liikkeelle siitä, ettei hetkeäkään epäile, etteikö oma juttu olisi about parasta maailmassa. Mutta kun tulee vanhemmaksi, alkaa tajuta, ettei ole kovin hyvä kitaristi eikä tee mitään kovin ihmeellistä ja että monet muut ovat sinua parempia. Lopulta sitten löydät kuitenkin balanssin ja pystyt hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet. Sitten jatkat niillä taidoilla ja sillä osaamisella, mikä sulla on.

Keskustelumme palautuu leikin teemaan, jota Jukka pitää avaintekijänä luovassa työssä ja sen jatkuvuudessa. Hän muistuttaa play-sanan merkityksestä ja toteaa, ettei koe olevansa muusikko sillä tavalla kuin vaikkapa soittajina äärimmäisen taitavat yhtyetoverinsa. Jukka vaalii bändissään ennemminkin tunnetta leikinjohtajan roolista. Leikistä kaikki sai alkunsa myös bänditouhuissa. Kun The Monkees -sarja pyöri televisiossa 60-luvun lopulla, Jukalla oli The Bears -niminen yhtye. He eivät kuitenkaan soittaneet säveltäkään, vaan seikkailivat Roihuvuoren ostoskeskuksessa. Mutta he olivat ryhmä.

Jukka: Niin. Me oltiin ryhmä ja me seikkailtiin. Se oli hauskaa. Kun mä sain koskettaa kitaraa ensimmäisen kerran yhden The Bearsin jäsenen kotona, niin mä katkaisin siitä kielen. Se ei alkanut kovin hyvin. Mutta soittaminen oli silloin sivuseikka.

Väinö Karjalaisen lapsuus on ollut siinä mielessä erilainen kuin monien muiden suomalaisten lasten, että hänen kotonaan tai mökkimatkoilla ei luukutettu J. Karjalaisen hittejä. Toisaalta, hänen lapsuuttaan on luonnollisesti sävyttänyt musiikin, instrumenttien ja muiden musalaitteiden keskivertoa vahvempi läsnäolo. Väinöllä on vahva muistikuva siitä, kuinka hän 9-vuotiaana löysi rockmusiikin.

”Jukka vielä kertoi, että sillä on kouluasu ja välillä sille annetaan pullosta happea keikoilla.”

Väinö: Muistan erittäin hyvin, kun Jukka toi AC/DC:n For Those About to Rock -levyn mulle. Se oli digipak-cd ja siinä oli tykki kannessa. Olin kuunnellut musaa ja paukutellut vähän rumpuja, mutta kun sen pisti pyörimään, niin se fiilis… Ja Jukka vielä kertoi, että Angus pyörii lavalla kitaran kanssa, sillä on kouluasu ja välillä sille annetaan pullosta happea keikoilla. Mä olin, että vau. Meillä oli myös joku AC/DC:n live-dvd. Olihan se nyt kova! Jukka oli silloin ostanut jotain omia juttujaan varten Gibsonin SG:n. Se laitettiin mulle avovireeseen niin, että voin soittaa  AC/DC:n riffejä yhdellä sormella. Siinä kohtaa oltiin jo aika lähellä sitä vaihetta, josta ei ole enää paluuta.

Jukka: Ja oli oikein kunnon vahvistin, josta sai säröä! Tuo AC/DC tuli siitä, kun mulla oli noita Lännen-Jukka-juttuja, ja mietin, että mitä tekisin sen kanssa seuraavaksi. Harkitsin vakavasti sähköbanjon hankkimista ja mietin, että mikä olisi lähimpänä sähköbanjomusiikkia. No, tietenkin AC/DC! Sen takia kuuntelin sitä silloin. Sitten annoin sen Väinölle ja sanoin, että katso, tuossa on kova levy. Se on niin kovaa musaa, että piti laittaa tykki kanteen.

”Jossain vaiheessa The Who ja Led Zeppelin tuli isosti kuvioihin.”

Väinö: Se vaikutti ihan ratkaisevasti. Olin tosiaan soitellut rumpuja, mutta tuon myötä tuntui, että nyt mä haluan tehdä tätä oikeasti enkä vain vähän paukutella. Toinen, aivan erilainen juttu oli se, että sä (Jukka) olit kerran jättänyt mun huoneen pöydälle Grant Greenin Street Funk & Jazz Grooves -kokoelman. Se on vieläkin aivan fantastinen. Ne oli ne kaksi isoa juttua, ja musiikilliset ääripäät. Tosin, sehän on vain sovituskysymys, kuten aiemmin oli puhetta. Samanlaista svengiä ja yksinkertaisuutta noissa oli. Noiden jälkeen musan kuuntelu alkoi hajaantua nopeasti. Kuuntelin paljon Princeä, sitten Green Dayta. Jossain vaiheessa The Who ja Led Zeppelin tuli isosti kuvioihin. Pian kuuntelin ihan kaikenlaista hyvää musiikkia tyylilajiin katsomatta.

AC/DC-riffittelyyn ja säröisen äänenpaineen ihmeelliseen maailmaan väylän avanneen Gibson SG:n ja kitarastyrkkarin lisäksi Väinö nimeää lapsuuden mieleenpainuviksi musiikkileikkikaluikseen rumpukoneet, joilla pystyi luomaan yksinkertaisia komppeja. Esiin nousevat Digital Vintage -laitteet kuten JamManin luupperi, jolla pystyi luomaan peräti kahdeksan sekunnin luuppeja.

Väinö: Esimerkiksi varhainen Ibanezin Digital Delay on mulla vieläkin räkissä koko ajan käytössä. Se on yksi ensimmäisistä digital delay -laitteista, mutta se ei ole millään tavalla kliini, se on ihan säröllä heti. Se on mahtavaa!

Jukka: Mulla on hirveä määrä tuollaista vanhaa romua, joka pääsee Väinön kautta taas käyttöön. Siitä tulee hyvä fiilis. Ei sitä osaa ajatella, että ne kamat on nyt vintagea, mutta aika menee niin nopeasti, että kyllähän ne on. Mä ostin aikanaan sen Digital Delayn käytettynä, se on jostain Haminasta, vai mistä hemmetistä se oli, en muista. Sillä on tehty Sekaisin-biisi.

”Ei me tuputettu Väinölle, että sen pitäisi alkaa opetella musiikkia.”

Teppo: Miten sä Jukka muistat Väinön musiikillisen matkan aivan ensimmäiset vaiheet? Oliko Väinöstä aistittavissa innostusta musiikin tekemistä kohtaan jo ennen AC/DC-hurahdusta?

Jukka: Väinölle on varmaan ollut ihan luonnollista, että ympärillä on kuulunut paljon musiikkia ja laulua, ja puheissa on pyörinyt musan tekemiseen liittyvää termistöä. Kun meidän Katikin soittaa pianoa (Jukan vaimo, pianisti Kati Bergman). Oli ihan tavallinen juttu, että mä soitin bändissä. On mulla joitain sellaisia hauskoja muistikuvia, kun esimerkiksi katsotaan jotain videota, jossa mun bändi soittaa Jyrki-ohjelmassa ja Väinö nytkyttelee siinä musiikin tahdissa mukana. Mutta se oli meidän arkea, eikä me mitenkään tuputettu Väinölle sitä, että sen pitäisi alkaa opetella musiikkia. Koko asiasta ei koskaan tehty mitään numeroa. Eikä Väinö ollut koskaan erityisen kiinnostunut musasta. Enintään se rallatteli jotain Batman-biisejä. Siksi olikin jännää, kun tuli tämä AC/DC-herätys. Se oli niin voimakas, että se tuntui aika ihmeelliseltä.

Teppo: Vaikka musan tekeminen ja bändissä soittaminen on sinällään varsin normaalia, niin sitä ei käy kieltäminen, että sulla on Väinö aika suosittu iskä. Missä vaiheessa tiedostit tämän ja miten koit sen?

”Mulla on vain yksi isä, joten on vähän vaikea verrata.”

Väinö: Kyllä mä olen tiedostanut sen, että isän työ on sellainen, josta tietää useampi henkilö. Että nyt Jukka on tuolla ja tekee työtä, jossa ollaan tekemisissä monien ihmisten kanssa. Vaikka Jukka ei ehkä näe niitä ihmisiä, niin ne näkee Jukan. Tuolla tavalla mä muistan hahmottaneeni isän työtä. Mutta ei siinä silti ollut mitään ihmeellistä, vaikka joku voisi luulla niin. Tai sitten oli! Mulla on vain yksi isä, joten on vähän vaikea verrata. Oli muuten hauskaa, kun vietettiin basisti Mitja Tuuralan 50-vuotisjuhlia Tavastialla ja Electric Sauna -bändi soitti siellä. Oli mahtavaa nähdä se ryhmä uudestaan ja todeta, että te olitte isin työpaikka silloin kun mä olin pieni.

Jukka: Mulla on hyviä muistoja siitä, kun Vikstenin Tommi ja muut bändin jäsenet on käyneet meillä kyläilemässä ja soittelemassa. Välillä juotiin kahvia ja sitten soiteltiin taas. Väinö oli aika usein mukana sellaisissa sessioissa, ja kun se ei ollut enää ihan pieni, me myös soiteltiin yhdessä.

Teppo: Soitteletteko nykyään usein yhdessä?

Väinö: Silloin tällöin. Kun asuin vielä kotona, me jamiteltiin aina vähän väliä. Viime aikoina molemmilla on ollut kiireistä, niin nyt ei olla oikein keretty. Kun ollaan vietetty jouluja mökillä, niin siellä meillä on aina tavannut olla joku outo jami. Nauhaton sähköbasso ja old time -viulu…

Jukka: Se oli muuten loistava duo. Muistatko, mikä sen bändin nimi oli?

Väinö: En kyllä muista. Mikä?

Jukka: Jakkara.

Suuren yleisön harmiksi todettakoon, että tällä erää Jakkara esiintyy vain perhepiirissä.

Jukka: Viulun käyttöliittymä on aavistuksen verran hankalampi kuin kitaran. Mutta sen soittaminen ja opetteleminen on todella hauskaa. Mä tajusin joskus 40-vuotiaana, että on hemmetin nastaa ja olennaista opetella ihan uusia juttuja. Muistan, kun sain päähäni, että haluan opetella jonglööraamaan. Sain sellaiset pallot 40-vuotislahjaksi ja aloin harjoitella. Meillä oli Electric Picnic -levyn sessiot Kuusankoskella. Sessioiden jälkeen kävelin ympäri hotellihuonetta ihan hiessä heitellen niitä palloja. Lopulta jonglööraus alkoi onnistua: kaikki pallot ilmassa!

Harva osaisi ehkä arvata jonglöörauksen suoraa vaikutusta Lännen-Jukan taannoiseen syntytarinaan. Jukka kertoo, että Electric Sauna -yhtyeen saavutettua Suomessa kaiken mahdollisen hyytyi innostus perinteiseen bänditoimintaan hetkellisesti. Jonglöörauksen oppimisen innostamana Jukka tarttui seuraavaksi täysin uuteen soittimeen.

”Vanhemmalla iällä on iso kynnys aloittaa jonkin aivan uuden asian tekeminen.”

Jukka: Se oli 2000-luvun alkua. Aloin ajatella, että ei mun ole mikään pakko tehdä näitä hommia koko ajan samalla tavalla. Kiinnostuin banjosta, ja osittain tämän jonglöörausmenestyksen kannustamana päätin, että alan soittaa sitä. Etenkin vanhemmalla iällä on iso kynnys aloittaa jonkin aivan uuden asian tekeminen. Mutta mietin, että ei tämäkään voi olla niin kummallista. Eikä se ollutkaan. Harjoittelussa meni jonkin aikaa, mutta aloin päästä jyvälle. Old time -musa on syntynyt Appalakeilla Pohjois-Amerikassa, ja siellä viulisti ja banjonsoittaja muodostivat usein kahdestaan bändin. Joten oli luontevaa, että aloin opetella myös viulua. Ajattelin, että mitä se toinen tässä soittaisi mun kanssa, ja pääsin syvemmälle sen musiikin maailmaan. Olen jatkanut viulun opettelemista, ja siinä pätee ihan sama homma kuin jonglöörauksen ja banjon kanssa. Jos sä soittelet 10 vuotta, niin kai sitä nyt jotain oppii. Pystyn soittamaan kesällä rantajameissa tanssimusiikkia banjokaverini kanssa. Se riittää minulle.

Väinö Karjalainen soittaa bassoa Tiisu-yhtyeessä, jonka syksyllä 2015 julkaistu debyyttialbumi Elämän koulu ja sitä edeltäneet ja seuranneet, villit ja aidosti arvaamattomat keikat nostivat bändin kertaheitolla kotimaisen rockin kärkikaartin välittömään läheisyyteen. Tiisun keulakuva ja lauluntekijä Henrik Illikainen käsitteli biiseissään perisuomalaisia epävarmuuden ja häpeän tuntoja irvokkaan inhorealistisesti mutta ironisesti ja hauskasti. Laajalti radiosoittoa saaneet Suomalaisen suurin riesa on sisu ja Elämältä turpiin sain olivat albumin ilmiselvät kruununjalokivet. Tiisun kevyesti konseptoitu kakkosalbumi, pikkukylän asukkaan näkökulmasta Suomea ja maailmaa tarkasteleva Tänne ei jää kukaan julkaistiin maaliskuun puolivälissä.

Ennen liittymistään Tiisuun, ja näin osaksi suomirockin traditiota, Väinö oli jo alkanut puuhastella ja äänitellä omaa musiikkia. Sosiaalisen ympäristön musiikillisiin kokeiluihin tarjosi Sibelius-lukio, jonka opiskelijoista sittemmin muotoutui myös koko Tiisu-jengi.

”Jazz- ja ambient-vaikutteisen musiikin tekeminen saattoi olla vastareaktio isän musiikkiin.”

Jukka muistelee olleensa ilahtunut siitä, kuinka nopeasti Väinö otti haltuun työkaluja musiikin tuottamiseen. Aluksi mikään ei viitannut siihen, että pian poika kiertäisi ympäri maata suomirock-bändin jäsenenä. Väinö myöntää, että jazz- ja ambient-vaikutteisen musiikin tekeminen saattoi olla jonkinlainen vastareaktio isän musiikkiin. Jukka toteaa, että jotkut Väinön äänitykset tekivät häneen heti vaikutuksen. Kuten ”Majakanvartija”. Siis mikä?

Väinö: Mä aloin lukiossa tehdä kavereiden kanssa musaa sillä yksinkertaisella metodilla, että me tehtiin biisi, äänitettiin se ja laitettiin se SoundCloudiin. Kappaleet sopisivat ehkä jollekin soundtrackille, ne ovat sellaisia ambient-maisemia, ja mukana on jazzahtavia juttuja. Mä toivoisin, että jossain vaiheessa saataisiin kasattua bändi esittämään niitä myös keikoilla. Siitä on ollut puhetta. Tämän matskun joukossa on sellainen biisi kuin The Lighthouse Keeper eli ”Majakanvartija”, jota Jukka tuossa muisteli. Se on saksofonisti Ilmari Röngän ja mun yhdessä tekemä jazz-balladi.

Jukka: Silloin mä tajusin, että Väinö osaa äänittää. Kun mä heitin sille kasan mikrofoneja ja kaiken maailman laitteita, en edes tajunnut kuinka hyvää saundia niillä saa aikaiseksi. Mä olen ihan toivoton, kun teen omia äänityksiä. Ei se ole millään tavalla mun juttu. En mä tiedä onko se sen vaikeampaa kuin mikään muukaan, mutta mä en vaan osaa sitä. Hienoa, että Väinö alkoi leikkiä niillä kamoilla ja kokeilla, että mikä sopii mihinkin. Heti kun mä kuulin sen tekemää saundia, olin että jumankauta, kuulostaa hyvältä. Oman musan lisäksi Väinö äänitteli Luotsikadulla semmoisessa homeisessa kellarissa myös muiden bändien demoja. Yksi niistä oli Tiisu. Mä taisin kuulla jonkun Tiisun demon jo ennen kuin Väinö liittyi bändiin.

Väinö: Mun mielestä eka juttu, jonka kuulit Tiisulta, oli Henkan (Illikainen) sävellys- ja sovituskurssin lopputyö. Se oli ihan hyvä biisi, ja mä soitin siihen bassot, mutta se ei tainnut vielä kolista sulle. Seuraavaksi kuulit sitten meidän ekan demon, jonka mä äänitin Luotsikadulla. Siinä mä en soittanut.

Jukka: Se puhutteli mua. Se todella puhutteli mua.

Väinö: Muistan sen. Se puhutteli myös mua.

”Kun kuulet ensimmäisen demon, josta tykkäät, niin se on siinä. Siitä ei pysty irtautumaan.”

Teppo: Kertoisitko lisää tästä demosta?

Väinö: Henkka pyysi mua äänittämään sen. Se laittoi mulle ensin kitarademot. Henkalla on aina valtava konstruktio musaa sen päässä. Sitä on hyvin vaikea kenenkään muun arvailla, että miten kappaleet soi sen mielessä. Se ei ole mitenkään ilmiselvää. Ne kitarademot ei niinkään vakuuttaneet mua, mutta tekemisen kautta se juttu alkoi sitten aueta. Kun demolla soittanut basisti joutui muiden kiireiden vuoksi lähtemään bändistä, minä tulin mukaan.

Teppo: Mitä biisejä tällä ekalla demolla oli?

Väinö: Siinä oli sellaiset kuin Koreografia, Hyvä kakku ja Seipäänsä paimen.

Jukka: Ei siinä ”Tähdet” ollut?

Väinö: Olisikohan Tähdet hymyilevät meille ollut jo mukana. Se oli kyllä ihan alkuvaiheessa tehtyjä biisejä. Ai niin, Viherhukka oli siinä myös! (Toim. huom. Molempien kappaleiden albumiversiot löytyvät Tiisun Elämän koulu -levyltä.)

Jukka: Joka tapauksessa se ensimmäinen demo teki muhun suuren vaikutuksen. Ja mun mielestä siinä oli parempi meininki kuin lopullisissa versioissa. Se ei oikeastaan ollut demo, vaan äänitys niistä kappaleista, ja niissä oli sitä jotain. Henkkakin on siitä hauska, että kun mennään eteenpäin ja tehdään samoja biisejä uudestaan, niin ei voi tehdä samalla tavalla, vaan täytyy tehdä vähän uudella tavalla. Mun kokemukseen biiseistä pätee tässä tuttu ehdollistumisreaktio. Kun kuulet ensimmäisen demon, josta tykkäät, niin se on siinä. Siitä ei pysty irtautumaan. Kun tulee uusi versio, sä haluaisit kuulla sen makeen pianojutun, joka siellä oli, ja sitten se ei tulekaan. Ihan samalla tavalla yleisö ehdollistuu levyversioihin biiseistä ja haluaa kuulla ne livenä tutussa muodossa. Mä muistan, kun me soitettiin 90-luvulla Kolmesta cowboysta joku aika raju etelänrokkisovitus keikalla. Yks tyttö tuli sen keikan jälkeen sanomaan, että Karjalainen, älä sovita enää.

Jukka kertoo pitäneensä Tiisua valmiina pakettina jo ennen kuin Väinö liittyi mukaan yhtyeeseen.

Jukka: Olin, että vau, onpa valmiita biisejä, ehyen tuntuinen maailma ja mieletön oma ääni. Ja sitten kun näin bändin keikalla Libertessä, niin… Se oli ihan niin kuin kaikki nämä Tiisun keikat, aivan järjettömän kova show, huh huh!

Myhäilemme yksimielisesti. Väinö muistuttaa, ettei osallistu Tiisussa biisien säveltämiseen, ja sovittamiseenkin paikoin vain hyvin rajallisesti.

Väinö: Olen silti kokenut, että mulla on bändissä sellainen bassotontti, jossa saan kuulostaa juuri siltä kuin haluan. Ja kyllä yleisökin mun bassonsoiton toisinaan jopa huomaa, poimii sieltä jotain juttuja ja tulee keikkojen jälkeen kiittämään. Se palkitsee ja on itse asiassa aika mahtavaa.

Jukka: Kyllä sun soitto toimii hienosti. Kiinnitin siihen huomiota jo silloin, kun menit pienempänä soittamaan Reippaiden äitien keikalle Sellosaliin…

”Mä olen itse hirveä sählääjä ja hermoilija. Sä olit ihan rauhallinen.”

Väinö: Ei se keikka ehkä ihan Sellosalissa ollut. Reippaat äidit on siis äitini lauluyhtye, jonka muodosti päiväkodin äidit. Ne tarvitsi joskus muutamaan biisiin basistia, niin mä menin soittamaan.

Jukka: No, joku sali kuitenkin, jossa ihmiset oli hemmetti vieköön penkeillä istumassa ja katsomassa. Sulla ei ollut mitään kokemusta ja sä aloitit jonkun pumpsuttelubiisin yksin vaihtobassolla. Ei oo helppoa! Mä olen itse hirveä sählääjä ja hermoilija. Sä olit ihan rauhallinen. Se oli aika kova juttu. Enhän mä ole juuri seurannut, kun sä olet opetellut bassoa. Aika kuluu vanhemmiten niin nopeasti, että tuntuu siltä, että oho, nyt se jumankauta soittaa, ja soittaa hyvin. Kun kuuntelen Tiisua, niin ei mulla ole bassosta mitään huomautettavaa. Se on hemmetin hyvin taimissa, hyvä saundi ja hyviä juttuja.

Tiisun menestyksen myötä Väinö Karjalainen on päässyt kurkistamaan siihen musiikkibisneksen hetteikköön, jota Jukka on kulkenut jo vuosikymmeniä. Minkälaisena musiikkibisneksen todellisuus on näyttäytynyt Väinölle?

”Ostan pienten artistien levyjä. Iso kysymys on se, että kuinka moni oikeasti tekee niin?”

Väinö: Bisnes on tietysti muuttunut aivan hirveästi siitä, mitä se oli silloin, kun Jukka on aloittanut. Mulla on tässä se ilo, että vaikka ollaankin Tiisun kanssa isolla levy-yhtiöllä (Sony) ja tehdään isompiakin keikkoja, niin me tehdään kuitenkin tosi vahvasti omaa ja aika omalaatuistakin juttua. Ja kun mä en ole säveltäjä enkä keulahahmo, niin mä olen kiitollisella paikalla. Mä näen sen maailman, mutta mun ei tarvitse olla lukittuna siihen. Kyllä mäkin silti välillä mietin, että mitä täällä tapahtuu ja mihin tämä meininki on menossa. Kaikki nettipalvelut on kuluttajalle mahtavia, mutta kyllä mä pienempien artistien kohdalla pyrin tukemaan niitä ja ostan myös levyjä. Iso kysymys on se, että kuinka moni oikeasti tekee niin? Itse en ole riippuvainen mistään striimi- tai myyntituloista. Mä myös opiskelen fysiikkaa, ja teen noita äänityksiä, joten kaikki ei ole pelissä soittamisessa. Se on hyvä asema. Mutta mietin kyllä, että miten ne pärjää nykyään, jotka tekee vain musiikkia. Eikä mulla ole siihen dilemmaan mitään vastauksia.

Teppo: Jukka on varmaankin kokenut tämän fyysisten levyjen myynnin laskun aika konkreettisesti verrattuna vaikkapa kultaiseen 80-lukuun?

”Jos alkaa liikaa vatvoa ja valittaa, niin ei mistään tule mitään.”

Jukka: Joo, kaikki on toki muuttunut, mutta mä olen aina tehnyt musaa vain sen takia, että pidän siitä. Se on mun juttu. Teen kappaleita ja soitan niitä, eikä mulla ole hirveästi muuta tehtävissä. Jos alkaa liikaa vatvoa ja valittaa, niin ei mistään tule mitään. Spotify on yleisön kannalta ihan hemmetin makee juttu. Että pystyy kuunnella kaikkea musaa. Mutta siinä maailmassa huolestuttaa se, että soittajat ja koko tekijäporukka ei näy missään. Artistin nimi siellä vilahtaa, mutta siinä se.

Väinö: Se muakin harmittaa. Kun selailee vinyylejä, kansista löytyy usein hyvin tarkasti tiedot, että kuka on tehnyt mitäkin, missä on äänitetty, kuka on äänittänyt, missä on miksattu… Se on todella mielenkiintoista. Olisi maailman helpointa lisätä Spotifyhin yksi valikko tuota varten.

Äidymme pitkäksi toviksi puhumaan striimaus-aikakautemme ilmiöistä. Tolkullisen viestin tavoittaminen levottomasta juttelustamme on haastattelunauhaa jälkikäteen peratessa mahdotonta aina siihen asti, kunnes Jukka pysäyttää keskustelun kiteyttämällä nykyaikaisen co-writing-kulttuurin pimeimmän puolen.

”Ketju on sellainen, että missään vaiheessa kukaan ei oikeasti välitä siitä biisistä.”

Jukka: Pahimmassa tapauksessa joku kymmenhenkinen biisintekijäryhmä saa jollain leirillä, vai miksikä niitä sanotaan, aikaiseksi jonkinlaisen kappaleen. Ei siitä oikeastaan kukaan ole vastuussa, siitä nyt tuli tuommoinen. Sitten joku tuottaja tai a&r katsoo, että annetaanpas tämä vaikka tuolle artistille. Ei se artisti hirveästi tykkää siitä biisistä, mutta täytyyhän sillä jotain laulettavaa olla. Sitten mennään studioon ja äänittäjä äänittää sen, vaikkei se oikein innosta sitä. Eikä soittajatkaan kauheesti innostu, koska se on aika tavallinen biisi. Eikä siinä oikeasti kauheesti ideaakaan ole. Ei se esittäjäkään nyt varsinaisesti millään tavalla saa otetta siitä, mutta se kuitenkin laulaa sen ja tekee, mitä tehtävissä on. Sitten se miksataan ja masteroidaan. Siitä tulee single. Sitten se menee radioille, ilmestyy jonnekin Radio Suomipopin pöydälle. Ne katsoo, että mikäs tämä on, ai tämä on joku uusi juttu. No, täytyy kai se soittaa, kun se on tehty, vaikka ei tämä mikään ihmeellinen biisi ole. Sitten ihmiset kuuntelee sen. Että ai, tässä on tämmöinen artisti ja tuommoinen biisi tuli, ja tuota noin… Eli se koko ketju on sellainen, että missään vaiheessa kukaan ei ihan oikeasti välitä siitä biisistä. Mutta kaikki tekee innokkaasti, ja homma pyörii.

Ihailtavan kyyninen kiteytys. Voiko tuohon lisätä mitään?

Jukka: Saattaa toki olla, että tuon ketjun päässä ne Radio Suomipopin tai Novan kuuntelijat tykkääkin siitä biisistä.

Väinö: Mä haluaisin tähän väliin sanoa, että vaikka huonoa musaa tehdään paljon, ja aika helposti tulee esimerkiksi bändikavereiden kanssa ihmeteltyä sitä, koska on niin paljon helpompi haukkua jotain yhdessä kuin innostua jostain yhdessä, niin… Mulla on sellainen lääke, en tiedä onko se hyvä lääke tähän asiaan, että jos kuulee huonoa musaa, niin laittaa sen pois ja kuunteleekin hyvää musaa.

Jukka: Nimenomaan. Erinomainen lääke!

Väinö: Vaikka tämä Jukan mainitsema ketjuteoria oli hauska ja pitää varmasti joissain tapauksissa paikkansakin, niin asialla on toinenkin puoli. Olen ollut monesti läsnä, kun tiimillä on saatu aikaiseksi jotain aivan päinvastaista. Kun tiimi on hyvä, ja jokainen antaa oman inputin, voi syntyä todella mahtavia juttuja. Onhan Jukallakin tiimi. Oli mahtavaa nähdä, kun teitte Sinulle, Sofia -levyä. Suomen parhaat tyypit studiossa, analoginen tekniikka yhdistettynä digitaaliseen tekniikkaan, tarkat sovitukset ja mielettömät soittajat, joista jokainen antaa oman näkemyksensä. Ja sitten kun se yhdessä tehty tuote valmistuu, se on kyllä… Se on hieno juttu se!

”Väinö on hillitympi hahmo kuin isänsä, jonka esiintyvän taiteilijan aura on määräävä rennossa kahvipöytäkeskustelussakin.”

Keskustelun kääntyessä kolmannelle tunnille isän ja pojan välinen dynamiikka alkaa hieman hahmottua. Väinö odottaa aina Jukan reaktiota omiin ajatuksiinsa kuin pienellä jännityksellä, muttei myöskään pelkää kyseenalaistaa, jos faija on vähän jähmeä. Kunnioitus on molemminpuolinen. Jukka kuuntelee Väinöä koko ajan kuin tietäen, että voi oppia jotain. Kaverukset keskustelevat musiikista kuin heillä ei olisi ikäeroa. Jollain vaikeasti selitettävällä tavalla Väinö on aikuisempi ja etenkin hillitympi hahmo kuin isänsä, jonka esiintyvän taiteilijan aura on määräävä rennossa kahvipöytäkeskustelussakin. Jukasta tunnistaa levottoman häslääjän, jonka on välillä pakko heitellä ilmaan mitä tahansa käsiinsä osuvaa, yhtä lailla kuin Väinöstä tunnistaa rauhallisen, harkitsevan pohdiskelijan. Hänen ulkoinen olemuksensa viittaa enemmän fysiikan opiskelun kuin poptähteyden suuntaan. Jonkinlainen matemaatikon viileys voisikin olla osuva kuvaus myös Väinön lavaolemuksesta Tiisussa, jossa hän tasapainottaa bändin eturivin maanista ulostuloa.

Jukka palaa vielä pohdiskelemaan vinyylilevyjen ihanuutta.

Jukka: Mä haluan, että mun taide, ja kutsun sitä mielelläni taiteeksi, julkaistaan aina teoksena, jota voi pidellä käsissään. Tässä palataan siihen ”katsokaa, mitä mä olen tehnyt” -ajatukseen. Voi näyttää sen levyn. Kansi näyttää hyvältä, ja sieltä löytyy ne tekijät, löytyy sanat ja pari kuvaa. Se on konkreettinen asia, jonka on saanut aikaiseksi. Ja siitä voi pitää kiinni. Joku voi nauraa sille ajatukselle. Että mitä järkeä, miksi musiikista pitäisi voida pitää kiinni? Mutta kyllä mun mielestä pitää. Mä olen tottunut siihen.

Väinö: Niin. Vaikka mä en ole koskaan elänyt sitä aikaa, että vinyyli olisi ollut ainut formaatti, jolla musa on saatavana, kyllä se on mullekin tärkeä formaatti. Tästä tulee mieleen myös se ihan ensimmäinen asia, mistä juteltiin. Että musiikin kokemisessa on muutkin aistit mukana kuin kuuloaisti. Vinyylilevy kansineen antaa uuden ulottuvuuden. Sä näet ja tunnet albumin. Onhan se nyt ihanaa. Ja todennäköisesti vinyyli säilyy pidempään kuin digitaaliset tiedostot.

Teppo: Jos nyt nostetaan vielä esimerkiksi tuo Jukan kauhuskenaario biisileirillä tehdystä singlekappaleesta, josta kukaan ei oikein missään vaiheessa välitä, ja jos kappaleen tavoitteena on se, että teini-ikäiset striimaa sitä, kun biisi menee Spotifyhin… Ja sitten laitetaan siihen rinnalle joku taiteilija tai taiteilijaryhmä, joka toteuttaa tarkan visionsa niin musiikissa kuin kansitaiteissa ja julkaisee vinyylin, niin onhan noissa filosofioissa aika iso ero.

”Musiikin julkaisu vaatii aina rohkeutta. Siihen on iso kynnys ja se on iso saavutus.”

Jukka: Joo. Mun ajatus on aina ollut se, että yritän tehdä sellaista musaa, josta itse pidän ja jota haluaisin kuunnella. Mitä muuta voi tehdä? Ei voi kysyä keneltäkään, että minkälaista sen pitäisi olla. Säveltämisessä on kyse sellaisesta herkkyydestä, että tunnistaa jutut, joista oikeasti pitää. Mutta mitä tulee yleisesti musiikkiin Suomessa ja maailmallakin, niin helposti tässä murroksessa tulee ajatelleeksi, että musa yhdenmukaistuu. Ei se kuitenkaan niinkään mene. Se mun ketjuteoria on yhden maailman kuvaus, mutta on muitakin maailmoja. Pieniä underground-maailmoja, jotka toimii nimenomaan netissä. Sekin on hemmetin makeeta, mitä Väinö tekee oman musansa, noiden jazz-juttujen kanssa. Laittaa rohkeasti sinne SoundCloudiin. Se on yksi tapa julkaista musiikkia, ja siinäkin toteutuu taas kerran tämä: ”Katsokaa, mitä mä olen tehnyt!”. On ihan sama, onko se joku virallinen single tai tuleeko se kauppoihin. Kun julkaisee musaa, se on valmista. Ja julkaisu vaatii aina rohkeutta. Siihen on iso kynnys ja se on iso saavutus. Aina jos joku lähettää mulle jonkun tällaisen biisin, ensin mä onnittelen siitä, koska se on kova juttu. Sitten vasta katsotaan, onko se hyvä.

Jukan kyyninen co-writing-ketjuteoria kummittelee yhä keskustelumme pohjavireenä ja putkahtelee toistuvasti esiin. Aihe on klousattava. Kiteytys oli hauska, ja toteamme, että kyllä siitä saa älähtää, jos välinpitämättömyys musiikissa kismittää tai hämmentää. Toisaalta, ei kai minkään musiikin, edes aivan kummallisin motiivein kyhätyn, tekeminen suoranaisesti ole pois mistään eikä keneltäkään.

Jukka: Ei niin, ja kuten todettu, on oikeasti mahdollista, että mun kuvaama ketjukin tuottaa ison hitin, joka puhuttelee ihmisiä. Se on jännää. Jos ajattelee jotain iskelmääkin vaikka, niin biisien sanoitukset saattaa usein olla ihan uskomatonta sotkua ja sitä herkästi ajattelee, että miten tämmöistä voi kukaan tehdä. Mutta sitten tulee yksi oikea sana juuri oikeassa kohdassa. Se on kuin jokin ihme, alkemistinen tapahtuma. Tulee se joku autio hiekkaranta tai vastaava, ja yhtäkkiä se biisi kolahtaa. Saattaa olla eduksikin, että teksti on muuten sanahelinää, ihan niin kuin ihmisten puhe suurimmaksi osaksi. Sönkötellään menemään kaikenlaista, ja sitten kun sanot jonkun tosiasian, muutaman oikean sanan oikeassa paikassa, niin se on siinä. Se ratkaisee.

Puhutaanpa vielä ihan pikkaisen Princestä ennen kuin suljetaan nauhuri, jatketaan Michael Jackson -keskusteluun ja aletaan harjoitella yhdessä moonwalkia. Prince oli nimittäin Väinö Karjalaisen lapsuuden J. Karjalainen – se artisti, joka soi autossa aina mökkimatkoilla. Väinö kertoo Princen poismenon johdattaneen hänet takaisin tämän tuotannon pariin.

Väinö: Princen kuunteleminen pitkän tauon jälkeen oli tosi mielenkiintoista. Huomasin, että enhän mä silloin nuorempana tajunnut mitään musiikillisia hienouksia siitä. Se vaan kuulosti tosi hyvältä. Nyt pystyin ihan uusin korvin toteamaan, kuinka äärettömän hienoa musaa se on. Tuntui jännältä, kun palasi mieleen kaikki lapsuuden tunteet, mutta samalla kuunteli sitä musiikkia ihan eri tavalla. Että ai, tässä on tällainen släppibasso ja tämmöiset ihan huikeat synat…

”Prince on mieletön muusikko, mutta ei sitä tarvitse analysoida. Miljoonat ihmiset tykkää siitä, koska se musa vaan toimii.”

Jukka: Tuo on loistavaa, ja hyvä esimerkki. Hyvän kirjankin voi lukea uudestaan kymmenen vuoden välein, useamminkin. Se muuttuu, kun sä itse muutut. Huomaat erilaisia juttuja. Sama asia musassa. Mutta sä et tietenkään palaisi sen pariin, jos ei se olisi toiminut alusta asti. Ihmisen ei tarvitse ymmärtää taiteesta – musiikista tai kirjallisuudesta – yhtään mitään nauttiakseen siitä. Ja usein sellainen, joka ei tajua siitä taiteesta mitään, pitää kuitenkin samanlaisista asioista kuin asiantuntija, joka osaa analysoida sitä taidetta. Toki on sellaisiakin esimerkkejä, jossa tämä ei mene ihan näin. Mutta popmusiikissa se pätee aika hyvin. Prince on mieletön muusikko, mutta ei sitä tarvitse analysoida. Miljoonat ihmiset tykkää siitä, koska se musa toimii. Se on vaan hyvää.

Väinö kertoo ehtineensä nähdä Princen elävänä Hartwall Arenalla. Aika läheltäkin.

Väinö: Istuin aika lähellä lavaa. Keikka oli jo kolme varttia myöhässä ja kaikki mietti, että mitä tässä tapahtuu…

Jukka: Se on Princen tavaramerkki.

Väinö: Joo, joo, niin on. Mutta mitään ei vaan tapahtunut vieläkään. Syntyi sellainen outo odotus ja epävarmuus. Sitten syttyi ne jäähallin sellaiset siivousvalot. Mun katse osui lavan vierustalle. Prince pyöräilee siinä violetti pyjama päällä! Ehkä viiden metrin päässä musta.

Jukka: Yleisön joukossa?

Väinö: Ei, vaan siinä lavan ja mellakka-aidan välissä. Kukaan ei oikein ymmärtänyt, että se on Prince, joka siihen tuli. Sitten valot sammui, ja jengi alkoi tajuta: Prince on täällä! Se meni toiselle puolelle lavaa, ja sieltä alkoi kuulua hirveää huutoa. Sitten se pyörähti vielä siitä mun läheltä ja nousi lavalle. Sitten lähti 1999. Olihan se kova!

 

Poimintoja Väinö Karjalaisen omasta tuotannosta

 

Väinö: Beachfront Brewery äänitettiin suoraan 16-raitaiselle nauhalle ja miksattiin analogisesti suoraan nauhalta. Tykkään paljon sellaisista 70-lukulaisista, kuivista mutta pehmeistä soul- ja funk-saundeista. Oli siis kiva kokeilla säveltää ja toteuttaa biisi ajanmukaisella tyylillä. Kanssasoittajat Toomas Keski-Säntti, Otto Rissanen ja Tuomas Ruokonen saivat sävellykseni elämään.

Väinö: How Did You Know My Name? on sävellys, joka lojui minulla pitkään pöytälaatikossa. Sitten Ilmari Rönkä kuuli tekemäni demon ja totesi, että tämä kappale pitää äänittää kunnolla. Kappaleessa soittaneiden Ilmarin, Atte Ahon ja Tuomas Ruokosen suoritukset ovat minusta huikeat. Äänitteessä ei ole mitään päällesoittoja.

Väinö: Merenmittausretkikunta syntyi yhtenä iltana mökillämme Keltaisessa talossa. Soitin kappaleen pohjan ja melodian vanhalla pystypianolla. Syntetisaattorit ja laulut tein myöhemmin Helsingissä. Tuomas Ruokonen soitti rummut ja perkussiot.

Tutustu laajemmin Väinön tuotantoon.

Poimintoja Väinö Karjalaisen äänityksistä ja miksauksista

Ursus Factory – Juhlat

Väinö: Ursus Factory on garagerock-duo 2010-luvulta. Lauri Uusitalo äänitti Juhlat-ep:n ja minä miksasin sen. Ursus Factoryn kaltaista erikoisbändiä miksatessa täytyy heittäytyä tuntemattomaan ja toivoa, että kun pääsee takaisin kotiin, niin saundi on jotenkin kelvollista. Bändin ensimmäinen pitkäsoitto on valmistumassa kovaa tahtia. Ursus Factory on yhtye, joka jokaisen täytyy kuulla livenä!

Henkka & Mathias – Mökki sisämaassa

Väinö: Tiisun Henrik Illikainen ja Siman Mathias Hermansson menivät mökille, ja siellä syntyi viisi folk-kappaletta. Seuraavalle mökkimatkalle he pyysivät minua mukaan äänittämään. Ep viimeisteltiin Värkendahl-studiollani Vallilassa. Prosessi tapahtui ilman turhaa kikkailua, ja olen tyytyväinen, että mökin tunnelma on saatu taltioitua myös äänitteelle.

Beetlehem – Päivät valuu

Väinö: Päivät valuu -ep:n pohjat on äänitetty hirsimökissä Hirsalassa. Päälleäänitykset ja miksaus tehtiin studiollani. Kappaleissa oli paljon palasia, jotka piti saada kohdalleen ja täten levyssä oli aika paljon tekemistä. Silti kaikki kävi helposti. Lopputulos on isoja kitaravalleja, ysärihenkisiä alternative-rumpusaundeja ja purevia sanoituksia. Beetlehem on hieno bändi!