Mara Balls kuulee pahoja ääniä päässään – ja tuottaa metakkaa, joka hiljentää demonit

Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017

Teksti:
Jemo Kettunen

Kuvat:
Anu Leppäharju

Jaa artikkeli

Maria Mattila eli Mara Balls on tamperelainen muusikko, monialataiteilija ja yrittäjä. Kulttuurin triathlonisti tunnetaan myös mielenterveystyön esitaistelijana. Monet liemet ja haasteet läpi käynyt taiteilija puhuu julkisuudessa pelottomasti haasteistaan riivaajiensa kanssa. Tämä käy ilmi myös Nälkä-lehden haastatteluissa. Monikossa, sillä haastattelun läpi viemiseksi kohtaamisia tarvittiin kaksi.

Sovimme Maria Mattilan kanssa treffeistä Tampereella joulukuun puolessa välissä. Galleria Emilissä on meneillään Mattilan organisoima Keltainen talo -simulaatio.

Galleriatilan keskelle on rakennettu keltaisesta pressusta teltta, jonka sisällä on tamperelaisen vaihtoehtokulttuurin kulttimestaksi ja kohtaamispaikaksi muodostuneen Keltaisen talon rekvisiittaa: kahvinkeitin (ilmaista Saludoa), kasettineliraituri, rummut ja muita soittimia sekä putki-tv, joka välittää reaaliaikaisesti kuvaa installaatiosta.

Kun suunnistan Tammelasta kohti galleriaa, kuljen alkuperäisen Keltaisen talon ohi. Tilanne ja ajoitus on kuin elokuvasta. Kaivinkone rohmuaa seinästä suuria lohkaisuja, ja Sini Mäenpää eli Jukka ja Jytämimmien ex-rumpali Raaka-Gini taltioi hävitystä videokameralla.

Keltainen talo oli eräs Maria Mattilan saavutuksista. Mattilan työtilaksi vuokraamasta talosta rakennettiin talkoovoimin yhden sukupolven outsider-kulttuurin solmukohta, jossa järjestettiin keikkoja ja taidenäyttelyitä. Vapaaehtoisvoimin pyöritetyn taidekonseptin (”ihmiskokeen”, kuten Mattila ilmaisee) monumenttina seissyt talo oli yksi vuoden 2016 kulttuurisia uhreja. Tampereen kaupunki päätti rakentaa sen tilalle tien.

Galleria Emilin simulaatiossa keikat jatkuvat vielä hetken. Mattila saapuu galleriaan jälkeeni, vaikuttaa stressaantuneelta ja touhuaa hetken aikaa järjestellen paikkoja kuntoon esiintyjää varten.

– Mennään neukkariin puhumaan, Mattila huokaa väsyneesti. Siirrymme galleriarakennuksen takahuoneeseen porvarillisen tammipöydän ääreen. Nostan sanelimen väliimme ja alan lämmittelyn merkeissä käydä läpi perusasioita, joita en ole saanut muualta tarkistettua. Tunnustelen Marian tapaa puhua ja haen rekisteriä keskustelulle.

– Joo… Ei, kun Haminasta… Hei, tota… Sori. Mä en vaan pysty tähän nyt.

Vasta edellisenä päivänä oli Facebook-feedissäni vilahtanut Mara Ballsin päivitys, jossa hän kertoi olevansa aivan täynnä Keltaisesta talosta puhumista. Rakennuksen fyysisen purkamisen alku oli hänelle yhden aikakauden päätepiste.

”Mun on tiedätkö pakko nyt keskeyttää tää haastattelu.”

Kiroan mielessäni, pahoittelen ja ehdotan, josko puhuttaisiin jostain muusta.

– Ei mitään hei. Mun pää ei nyt vaan toimi. Mun on vaikea muodostaa ajatuksia, puhumattakaan, että mä muodostaisin niistä lauseita sulle. Mun on tiedätkö pakko nyt keskeyttää tää haastattelu. Annoin just äsken puolentoista tunnin haastattelun, en oo syönyt tänään ja mä en pysty tähän nyt. Sori.

Helvettiläinen. Tällaista tilannetta ei ole vielä lehtihommissa tullut eteen. Mattila kuitenkin hoitaa tilanteen asiallisesti ja hälventää epäilykset haastattelijan vääristä liikkeistä. Totta kai, Mara, jatketaan joskus, kun on parempi tilanne.

”Kaamos on väistynyt taiteilijan mielestä, ja edessäni näkyy toinen ihminen.”

Seuraavan kerran tapaamme tammikuun puolella. Paikkana on Tampereen rautatieaseman yhteydessä toimiva ravintola.

Kaamos on väistynyt taiteilijan mielestä, ja edessäni näkyy toinen ihminen. Kulmikas, elämää täynnä oleva ja nimensä mukainen tyyppi, jonka terävää puhetta ei tarvitse juuri toimittaa. Lauseet tipahtelevat huulilta kuin valmiina ikuisuuteen.

Mattila tilaa alkoholittoman oluen ja valitsee meille ikkunapöydän. Täältä hän näkee vilauksen rinnakkaistodellisuudesta.

– Mä oon tässä todellisuudessa raitis alkoholisti. Täällä mä pystyn tarkastelemaan, mitä elämä ois siinä rinnakkaistodellisuudessa, jossa mä oisin juova alkoholisti. Tää ois mun miljöö siellä. Mä oon addiktiluonne. Mun on ollut pakko tehdä valinta olla nollalinjalla, koska viina veisi multa hengen.

Mara Balls ei juo viinaa, koska se veisi häneltä hengen.

Mara Balls ei juo viinaa, koska se veisi häneltä hengen.

Mara Balls -trion toinen levy Elävä kivi on valmis ja julkaistaan toukokuussa. Debyyttialbumi Vuorten taa ilmestyi 2016. Kysyn Mattilalta hänen kappaleidensa syntyhistoriasta, siitä miten Maran biisit tulevat maailmaan?

– Biisien syntyprosessi on pääasiassa sisäänpäinkääntynyt ja yksinäinen. Mä oon siinä vain välikäsi.Vaikka se ois kuinka klisee, niin parhaimmillaan tuntuu siltä, että biisit tulee ja mä vaan tulostan ne valmiina. Joskus joku teema, melodia tai riffi tulee vaikkapa kävellessä, enkä mä aluksi edes huomaa sitä. Se on vaan soundtrack mun kulkemiselle. Vedän sen puhelimeen talteen, ja sitten se unohtuu.

– Voi mennä kuukausia ennen kuin idea tulee luontaisesti takaisin tai mä löydän sen jostain ja otan työpöydälle. Tunnin päästä siitä mulla on valmis biisi. Toisaalta joskus bändin kanssa pohjat syntyvät tosi spontaanisti myös yhdessä, ja mä teen päälle tekstin ja laulumelodian. Lopulta kaikkiin biiseihin yhtyy bändin käsittelyssä myös jätkien persoonat.

Musiikki on Marialle fiilispuolen hommia. Sävelet ja saundi ovat tärkeämpiä kuin tekstit.

”Mulla on maailman röyhkein ja lesoin kitarasaundi.”

– Mä koen musan pelkästään tunteina. Musa on keino käsitellä ja peilata tunteita itselle, ja toisaalta paljastua ja paljastaa juttuja ulkomaailmalle.

Saundi on ensimmäinen elementti, mikä Mara Ballsin musiikissa tekee vaikutuksen. Kun laitoin Maran debyyttilevyn soimaan ensi kertaa, oli ensireaktioni, että nyt on löydetty fuzzista säädöt kohdilleen.

– Mulla on maailman röyhkein ja lesoin kitarasaundi. Mä tiedän sen ja se on mun trademark. Jos se ei tullut jollekulle selväksi vielä ekalla levyllä, tää toinen viimeistään selvittää homman aivan kaikille. Mun saundin salaisuus on uniikki, käsityönä tehty fuzz-pedaali, jonka oon ostanut aivan munkilla netistä. Sen on rakentanut Tuure Armas.

Mara Ballsin saundi on kiimainen.

Mara Ballsin saundi on kiimainen.

– Toki myös mun uskollinen Orange-styrkkari on osa sitä saundia, mutta tossa pedaalissa on vaan niin paljon luonnetta. Monen tyypin elämäntyö menee siinä, että ne ettii jotain oikeeta vehjettä tai saundia. Mulla sen löytyminen oli ihan vahinko. Kun löydän jonkun jutun, joka iskee, mä rakastun siihen ja vaalin sitä.

”Ei vitsi mikä nainen! Siro, pieni, kaunis kitara. Italialainen rotukisu.”

– Mä käyn kattomassa netistä soittokamoja ehkä kahdesti vuodessa. Toisella kerralla löysin sen fuzzin ja toisella mun Eko-kitaran. Olin Berliinissä, ja joku oli just laittanut myyntiin vuoden 1969 halpis-Ekon. Mä näin sen, tunsin sen, että ei vitsi mikä… nainen! Tommoinen siro, pieni, kaunis kitara. Italialainen rotukisu. Se kitara diilattiin mulle jossain metroasemalla, ja sen jälkeen oon ollut niin rakastunut siihen, että en oo edes koskenut mun muihin kitaroihin.

– Kaikki lähtee saundista, ja mä oon aina tykännyt tummasta saundista. Oon aina valinnut kitarasta sen dunkkaisemman ja tuhnuisemman etumikin. Jytämimmeissäkin mulla oli bassossa tumma fuzz-saundi. Mutta nyt on päästy just siihen, miltä mä haluan kuulostaa. Kauheeta tunnustaa, mutta kun oon kuunnellut näitä tokan levyn pohjia, oon ollut tyyliin muna kädessä himassa, että vittu kun mulla on hieno kitarasaundi. Ei tällaista oo kellään.

– Mulle saundi on nimenomaan musan pukemista siihen muottiin, jota tässä aistitodellisuudessa pystyy handlaamaan. Saundi huutaa. Siinä on samaan aikaan itku ja suru ja ujellus ja kiima. Siinä on voima ja sellainen hallitsematon elementti. Hetkessä se on itsevarma ja röyhkeä ja raju, ja seuraavassa se itkee ja väpisee. Mussa on ne samat ääripäät.

”Oon vuoren huipulla, ja seuraavassa hetkessä käännyn sisään päin, selin, kasaamaan itseäni.”

– Kaikki mun mielenterveyshommat on just sitä, että olen kahden repivän voiman välissä. Vaikka anoreksia ja bulimia. Mä oon käynyt läpi molemmat. Ihan sama, mitä mä teen, mä meen äärimmilleen. Sitä saattaa tapahtua vaikka lavalla. Oon vuoren huipulla ja seuraavassa hetkessä käännyn sisään päin, selin, kasaamaan itseäni.

Mattila puhuu tunteistaan ja sisäisestä maailmastaan peittelemättömästi ja suoraan. Onko sisäinen kamppailu edelleen läsnä taiteilijan päivittäisessä arjessa?

– Joo. Paitsi, että se ei tunnu kamppailulta. Se on työ, jota mä joudun, ei vaan, jota mä saan tehdä. Oon huomannut, että mä pärjään niiden ääripäiden kanssa tekemällä duunia. Elämä pysyy mielekkäänä, ja mulla on tunne, että joku voima ei vaan vie mua, vaan mä olen kontrollissa. Tiedän, mitä se on myös pahimmillaan, kun on kuin jokin ajopuu. Tai kun jokin demoni repii sua koko ajan johonkin.

”Saattaa olla, että ekana iltana hoen pääni sisällä: Mä tapan itteni, mä tapan itteni, mä tapan itteni.”

– Oon vuosia elänyt pääasiassa tasapainoista elämää tekemällä töitä itteni ja kipukohtieni kanssa. Mä pärjään. Mutta joudun tekemään töitä.

– Mun isällä on pakko-oireinen häiriö, ja mulla myös. Syömishäiriö on yksi ilmentymä siitä. Mun pään sisällä on monesti joku pakko-luuppi, josta en pääse eroon. Ne voi olla semmoisia, että välillä pelottaa. Nyt menee tosi henkilökohtaiseksi, mutta saattaa olla, että ekana iltana hoen pääni sisällä: ”Mä tapan itteni, mä tapan itteni, mä tapan itteni.” En saa sitä pois. Se ei hiljene. Mä tiedän, että en tapa itteeni, mutta se ei hiljene.

– Seuraavana yönä se luuppi on edennyt ja löydän itteni hokemasta: ”Mä tapan kaikki, mä tapan kaikki, mä tapan kaikki.” Nyrkit puristuu ja mä tärisen, kun mä oon ”valmis tappamaan kaikki”. Oikeesti en ole tappamassa ketään, mutta pääni sisällä olen vanki. Ois sata ihanaa ajatusta ja ilmiötä tai mitä tahansa älyllisesti haastavampaa kelailtavaa sen sijaan, että käyttäytyy kuin pulu, joka yrittää mennä seinästä läpi. Kuinka vitun turhauttavaa. Mutta mä elän sen kanssa. Ja mä tiedän, että mä en tapa a) itteeni enkä b) ketään muutakaan. Mutta on tämä välillä työlästä.

Kun Mara Balls soittaa, ei-toivotut äänet pään sisällä lakoavat.

Kun Mara Balls soittaa, ei-toivotut äänet pään sisällä lakoavat.

Mitä päässäsi kuuluu kolmantena iltana?

– Toivottavasti mä olen silloin treenikämpällä. Tässä on suora aasinsilta siihen, miksi mä yleensäkinsoitan. Kun mä soitan, olen oikean äänen lumoissa, ja kun seuraan sitä, ei-toivotut äänet hiljenee. Menee kylmät väreet kun mä sanon tän, koska se tuntuu niin siunaukselta. Että mulla on edes mahdollisuus semmoiseen pakopaikkaan. Niissä hetkissä, kun mä otan kitaran käteen ja alan seuraamaan sitä ääntä, kaikki ne hullut äänet mun pään sisällä lakoaa. Musiikin voima on niin paljon suurempi. Joku riivajainen yrittää ehkä piipittää jotain, mutta saattaa mennä monta tuntia, että mä oon kokonaan siltä vapaa.

”Mä otan mikrofonin niiltä riivajaisilta, vitun paskiaisilta, jotka möykkää mun pään sisällä.”

– Se on varmaan syy siihen, miksi oon hakeutunut niin rajuun saundiin. Se tulee ja pyyhkii kaikki. Vaikka se on vaarallisen kuuloinen, se on mulle maailman turvallisin juttu. Mitä kovempaa se tulee ja mitä hurjempana se vyöryy, sitä turvallisempi olo mulla on.

– Livenä mun laulaminen voi olla metakkaa, huutamista ja karjumista. Sekin on kontrollia. Mä otan mikrofonin niiltä riivajaisilta, vitun paskiaisilta, jotka möykkää mun pään sisällä. Musalla mä ne hiljennän.

– Se, miksi mä koen tarpeelliseksi tallentaa tätä musaa, on se mahdollisuus, että joku laittaa levyn soimaan ja saa taukoa niiltä samoilta ääniltä. Oli se mitä tahansa, surua tai vihaa, pakkomielteitä, turhautumista tai tylsyyttä. Ihan mitä vaan, miltä ihminen kaipaa hetkeksi rauhaa. Nelkyt minuuttia rauhaa jostain. Silloin se kannattaa tehdä.

Minua kiehtoo taiteilijoiden luomisprosessi. Tarinoiden mukaan Nick Cave säveltää toimistollaan kahdeksasta neljään. Kysyn, onko Mattilalla rutiineja tai toistuvia metodeja sävellystyössään.

– Ei minkäänlaisia. Kartan rutiineja ihan tietoisesti. Täytyy muistaa, että mä tuun sieltä painajaismaisesta rutiinimaailmasta, mikä liittyy anoreksia-aikoihin ja pakkomielteisiin. Mä olen kerran päässyt ulos siitä, että pitää toistaa tiettyjä juttuja, niin arvaa haluanko mä sinne takaisin? En ikinä. Oon vetänyt tän just toiseen ääripäähän. Mulla ei ole juuri mitään rutiineja.

Henkisten ongelmien kanssa kamppaileville Maria välittää viestin valinnanvapaudesta. Joka aamu on mahdollisuus päättää valita valo. Työtä pimeyden voittamiseksi on jaksettava tehdä.

– Alussa sulla ei ole välttämättä paljon välineitä siihen työhön, mutta niitä voi kerätä. Mulla on ollut joskus korkeintaan joku lasten saha. Kirjoita se sinne! Lasten saha. Nykyään on jo sellainen avattava työkalupakki, jossa on ihan vitusti erilaisia työkaluja, joita osaan käyttää.

– Samalla tavalla, kun mulla on pimeitä hetkiä, on mulla myös sellaisia spurtteja, jolloin mä oikein sparraan itseäni ja sanon: rakasta itteesi, tee itelles hyvää. Syön jotain terveellistä ja laitan hyvän levyn soimaan, koska mä haluan antaa itelleni sen hyvän. Tämä on sitä työtä.

– Ja mä haluan sanoa, että se on työtä, jota mä nimenomaan saan tehdä oman mielenterveyden eteen. En joudu. Saan. Kiitos Luojan, että mä oon löytänyt tämmöisiä työkaluja.

Mara Balls julkaisi uuden singlen Tuulee keskiviikkona 5.4. Uusi albumi Elävä kivi julkaistaan 5.5.2017.