Queenissä vetosi alusta lähtien musiikin sofistikoituneisuus. Vaikka Zeppelin oli toinen suuri suosikkini, oli se enemmän ränttätänttäperinteestä ammentavaa rokkia. Queen oli siihen verrattuna paljon dramaattisemman kuuloista erikoisine melodiankuljetuksineen ja muhkeine lauluharmonioineen. Ja olihan Freddie Mercury maailman paras rocklaulaja. Hän pystyi laulamaan ihan mitä vain ja ihan millä tatsilla tahansa.

Myös materiaalin monipuolisuus teki vaikutuksen. Bändillä oli kanttia laittaa samalle levylle sekä The Prophet’s Songin ja Bohemian Rapsodyn kaltaisia moniosaisia ja mahtipontisia teoksia että pariminuuttisen Seaside Rendezvousin tyylisiä kainalopieruosaston juttuja. Jotenkin se kaikki silti toimi. Mielestäni mikään muu bändi ei ole pystynyt samaan.

Vaikka Queen oli mielestäni lähes täydellinen rockyhtye, niin rumpujen soiton näkökulmasta se ei ollut itselleni koskaan kovin merkittävä bändi. Roger Taylorhan on rumpalina aika rajoittunut ja hänen soittonsa oli periaatteessa tosi kökköä. Mutta sekin edusti tavallaan tietyn tyylistä estetiikkaa. Queenin musiikkihan ei perustunut grooveen, vaan teatraalisuuteen ja aksentteihin.

Itse ihailin John Bonhamin kaltaisia svengaavia kannuttajia. Yläasteikäisenä rumpujen soittamisesta tuli iso osa omaa identiteettiäni, enkä oikeastaan edelleenkään miellä itseäni laulajaksi tai kitaristiksi. Niitä puolia aloin kehittää vasta Von Hertzen Brothersin myötä 2000-luvulla.

Nuoruudessani poptähtien elämä näytti musiikkivideoiden ja nuortenlehtien kautta hirveän epätodelliselta. Queeninkin jäsenet tuntuivat silloin tosi myyttisiltä hahmoilta. Eihän Freddie edes vaikuttanut meistä miltään oikealta ihmiseltä, vaan jostain toisesta ulottuvuudesta laskeutuneelta satuolennolta.

Freddie oli upealla tavalla ristiriitainen persoona. Tv-haastatteluissa hän oli jopa hieman pelokkaan oloinen, hymyili ujosti ja vastaili kysymyksiin tosi varovaisella äänellä. Niissä tilanteissa ei ollut häivähdystäkään mistään maailmantähteydestä.

Live-esiintyjänä Freddie oli kuitenkin todella karismaattinen ja vangitseva persoona, ja varsinkin isoille areenoille päästessään aivan pitelemätön. Siellä hänellä oli pokkaa tehdä kaikenlaisia temppuja, olla yliampuvan teatraalinen ja keikistellä rintakarvat trikoiden alta tursuten. Olihan se välillä ihan järkyttävän näköistä, mutta ihailin aina hänen uskaliaisuuttaan.

Muistan edelleen, miltä tuntui katsoa broidien kanssa kotona Etelä-Haagassa Live Aid 85 -konserttia ja seurata, miten Freddie otti tuosta vain Wembleyn seitsemänkymmentätuhatpäisen yleisön haltuunsa. Herkistyn edelleen pelkästä konsertin muistelemisesta. Se hänestä säteillyt itseluottamuksen, karisman ja lahjakkuuden määrä tuntui silloin käsittämättömältä. Siinä kohdassa kaikille oli ihan päivänselvää, kuka on maailman suurin rocktähti.

Tuossa vaiheessa Queenin musiikki oli alkanut jo muuttua selvästi popimmaksi, eivätkä uudet levyt tehneet enää samalla tavalla vaikutusta. Olihan niillä edelleen isoja hittejä, mutta myös hirveän paljon fylliä välissä. Oma kiinnostukseni ihan selvästi herpaantui tuolloin.

Kaverini Mikko Laiho toi syksyllä 1988 Jenkeistä mukanaan Gunnareiden Appetite for Destructionin. Se katurokkijuttu kolahti niin kovaa, ettei siihen mahtunut rinnalle hetkeksi aikaa mitään muuta. Sitten tuli grunge-buumi, ja erityisesti Soundgarden, jota pidin jonkin aikaa maailman parhaana bändinä.

Queen jäi siinä väkisinkin taustalle. Bändi oli muutoinkin vähän sellaisessa suvantovaiheessa. Se ei ollut keikkaillut useampaan vuoteen, ja Freddie oli puolestaan keskittynyt omiin – mielestäni aika tylsiin – sivuprojekteihinsa.

Alkuvuodesta 1991 ilmestynyt Innuendo oli kuitenkin helvetin hyvä levy. Sillä Queen palasi tavallaan takaisin juurilleen. Albumilta löytyi useita Show Must Go Onin kaltaisia isoja ja koskettavia kappaleita. Mukana oli myös bändille epätyypillisen synkkiä sävyjä. Aika pianhan niille saatiin selitys.

Innuendon ilmestyessä Freddie eli elämänsä viimeisiä kuukausia, ja albumi jäikin viimeiseksi hänen elinaikanaan julkaistuksi Queen-levyksi. Varmaan hän ajatteli itsekin näin käyvän, sillä moni albumin kappaleista heijastelee edessä häämöttävää loppua. Levyltä on aistittavissa vahvaa joutsenlaulun tunnelmaa.

Freddien kuolema oli iso järkytys meidän koko kaveripiirille. Hän oli meille tosi läheinen hahmo ja selkeä esikuva. Sekin tuntui surulliselta, että hän oli kuollessaan vasta 45-vuotias, saman ikäinen kuin itse olen nyt.

Freddiehän kertoi sairastavansa AIDSia vasta päivää ennen kuolemaansa. Tuohon aikaan AIDS oli muutenkin paljon tapetilla. Siitä liikkui kaikenlaisia epämääräisiä huhuja ja se sen ajateltiin olevan nimenomaan homomiesten sairaus.

Muistan uutisen vaikuttaneen itseenikin. Ei Freddien homoseksuaalisuus mikään pettymys ollut, mutta iso yllätys se oli aluksi. Sellainen ei yksinkertaisesti kuulunut siihen maailmanaikaan. Se oli selkeä tabu, eikä sellaisista jutuista oltu keskusteltu 1980-luvun Suomessa. Ei ainakaan Etelä-Haagan kaltaisissa paikoissa.

Itsekin olin herännyt maailman monimuotoisuuteen vasta Sibelius-lukioon mentyäni. Siellä törmäsin ensimmäistä kertaa lesbopariskuntaan ja sain ehdotuksia kundeilta. Ajattelin, että ai, tällaistakin on.

Freddien poismeno tuntui yhdistävän hirveän erilaisista lähtökohdista tulleita ihmisiä. Wembleyllä järjestetyssä muistokonsertissa olivat paikalla kaikki sen aikaiset maailman suurimmat tähdet Axl Rosesta Elton Johniin ja James Hetfieldiin. Vaikka oli siinä varmasti mukana myös opportunistinen ulottuvuus.  Olihan se sellainen tuhannen taalan paikka päästä esille.

Me puolestamme järjestimme Freddie Mercuryn muistoajot. Niistä tuli kaveriporukallemme jokavuotinen traditio. Kuuntelimme Queenia, skabasimme neppisautoilla ja joimme virallista kisajuomaa; Sorbusta, johon oli liuotettu Sisu-pastilleja. Maalisuoran päähän pystytettiin iso pahvista tehty Freddie Mercuryn pää.

Omalla kohdallani Freddien kuolema merkitsi myös Queenin lopullista kuolemaa. Ymmärrän silti, miksi bändin jäsenet ovat halunneet jatkaa keikkailua uusien laulajien kanssa. Onhan heillä niin törkeän hyviä biisejä.

Ei ole silti tullut mieleenkään mennä katsomaan heidän keikkaansa. Vaikka nykyinen solisti Adam Lambert tekee varmasti ihan hyvää duunia, tulee ainakin itselleni fiilis, että siellä on karaokelaulaja keulilla vetämässä. Sellaisen näkeminen ainoastaan vituttaisi.

Ymmärsin Queenin vaikutuksen itseeni viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin VHB:n myötä säveltää omia kappaleita. Rönsyilevä estetiikka, dramaattisuuden kaipuu ja tietynlainen genrettömyys ovat suoraan Queenin peruja.

Queen näytti omalla esimerkillään, että voit olla samaan aikaan vähän kaikkea ja menestyä siitä huolimatta hirveän hyvin. Siksi en ole ikinä ajatellut, että meidänkään pitäisi edustaa jotain tiettyä musiikkityyliä tai kuulua johonkin tiettyyn porukkaan.

Nykyäänkin, kun mietin kappaletta tehdessä melodiankuljetuksia ja laulustemmoja, niin Queen tulee väkisinkin sieltä taustalta pintaan.

Mietin pitkään ennen tätä haastattelua, että pitäisikö mun lukea jokin Freddien elämäkerta, jotta olisin paremmin kartalla hänen elämästään. Olen monta kertaa aiemminkin silmäillyt hänestä kertovia teoksia, mutta jättänyt aina hankkimatta. Niin päätin jättää nytkin.

Haluan pitää omat sankarini tarpeeksi etäisinä hahmoina. En tavallaan halua, että he ovat oman arkitodellisuuteni kanssa missään kosketuksissa. Se, minkälaista hammastahnaa Freddie Mercury kävi ostamassa kaupasta, ei ole koskaan kiinnostunut minua, eikä se toisaalta edes kuulu minulle.

En ylipäätään diggaa siitä, että bändeistä on nykyään kaikki mahdollinen tieto saatavilla. Rakkaus on kuitenkin jotain, mitä ei pysty selittämään. Ainakin omia fiiliksiäni liiallinen informaatio ainoastaan vesittäisi.

Tässä mielessä en samaistu lainkaan Freddieen: vaikka olen itsekin ammatiltani rockmuusikko, en koe olevani samalla tavalla idoli kenellekään. Toivoisin, että olisin pikemminkin kaikkien veli ja sellainen ihan tavallinen jätkä. En missään nimessä halua, että fanit pitävät minua minään myyttisenä hahmona.

Toisaalta en tiedä halusiko Freddiekään.”

Freddie Mercuryn kuolemasta tuli kuluneeksi 26 vuotta marraskuussa 2017.
Von Hertzen Brothersin uusi albumi War Is Over julkaistiin marraskuussa 2017.