Elämme merkillisiä aikoja.

Maailmalla vellovat globaalin poliittisen ja taloudellisen kriisin ainekset huolettavat kansalaisia, ja viime vuotta vietettiin monissa maissa kireissä tunnelmissa. Tuntuu olevan niin, että taloudellisen tilanteen kiristyessä tulilinjalle tapaavat joutua yhdenvertaisuutta ja inhimillisyyttä edistävät arvot.

Suomessakin vihapuhe on nostanut rumaa päätään.

Onneksi vihalle ja pelolle on myös vastavoimia. Viime vuoden aikana käytiin ilahduttavan aktiivisesti keskustelua tasa-arvosta, koskien niin työelämää kuin arjen sosiaalisia tilanteita. Suurimman sysäyksen keskusteluun antoi lokakuussa käynnistynyt #metoo-kampanja, joka avasi tasa-arvokeskustelua ennennäkemättömällä tavalla etenkin kulttuurialoilla. Suomessakin #metoo on puhuttanut eri aloilla ja instituutioissa, eduskuntaa myöten. Olen kuitenkin ollut hämmentynyt siitä, että suomalaisilta musiikkialan ammattilaisilta ei ole juuri kuulunut kannanottoja.

Syytä alan sisäiselle keskustelulle nimittäin olisi.

Music Finlandin julkaiseman selvityksen mukaan hieman yli 40 prosenttia Suomen musiikkialalla työskentelevistä ihmisistä on naisia. Selvitykseen ei ole luettu mukaan artisteja, vaan huomio kohdistuu nimenomaan taustaorganisaatioissa toimiviin musiikin ammattilaisiin.

Prosenttiluku tuntuu hämmentävän suurelta, kun katson ympärilleni. Tunnen toki useita lahjakkaita ja kunnianhimoisia naistekijöitä, mutta turhauttavan usein he jäävät mieskollegoidensa jalkoihin esimerkiksi mediarepresentaatiossa ja alan sisäisissä palkintoehdokkuuksissa. Naisia ei myöskään muutamaa virkistävää poikkeusta lukuunottamatta näy levy-yhtiöiden tai radioiden johtopaikoilla päättämässä siitä, minkälaista musiikkia julkaistaan ja esitellään suurelle yleisölle.

Mistä johtuu, että naiset eivät saa ääntään kuuluviin tai pääse esille musiikkialalla käytävässä keskustelussa?

Uskon syyn löytyvän alalla vallitsevasta maskuliinisesta työ- ja keskustelukulttuurista. Menestyksen ja vallan kahvasta tukevimman otteen saavat ne, jotka toimivat luontevimmin tämän kulttuurin luomissa raameissa. Kun perinteisesti musiikkibisnes on pyörinyt äijäporukoiden voimin, on selvää, kenen etuja ja ominaisuuksia silmällä pitäen alan toimintatavat ovat ajan saatossa muovautuneet. Jos keikkamuusikon työssä pärjäämisen sosiaalisena edellytyksenä on falloskeskeiselle huumorille naureskelu ja muu yleinen, usein jokseenkin seksuaalisesti sävyttynyt sikailu, monen osalta keikat jäävät tekemättä jo pelkästään niihin liittyvien sosiaalisten tilanteiden ahdistavuuden takia.

Musiikintekijäpuolella taas kirjoittajien ja tuottajien odotetaan olevan itsevarmoja ja väsymättömiä koneita, jotka jaksavat markkinoida itseään röyhkeästi mukaan jokaiseen projektiin ja ovat aina valmiita tekemään vielä vähän lisää töitä. Samanaikaisesti pitäisi kuitenkin pystyä ylläpitämään myös luovan työn edellyttämää herkkyyttä.

Jos tie arvostettuun ammattitekijän asemaan vaatii näitä tietylle ihmisryhmälle hyvin sopivia polkuja pitkin kulkemista, jää jäljelle hyvin vähän liikkumavaraa niille, jotka eivät näihin ahtaisiin lokeroihin mahdu. Kun soppaan lisätään vielä se fakta, että suomalaisten musiikkipiirien rajoittuneen koon vuoksi työt jakautuvat pienelle porukalle – jossa kaveri- ja ystävyyssuhteet vaikuttavat vääjäämättä siihen, keille keikkoja ja projekteja siunaantuu – vaihtoehdoiksi jäävät joko hyvä jätkä -kulttuuriin sopeutuminen ja ongelmakohdista vaikeneminen tai oman uran asettaminen tulilinjalle puuttumalla aktiivisesti rakenteisiin ja ongelmiin, joiden olemassaoloa suurin osa ei huomaa tai halua myöntää.

Rakenteelliset ongelmat eivät ratkea itsestään. Siksi suomalaisen musiikkikentän on tehtävä aktiivisesti töitä alan sisäisen diversiteetin lisäämiseksi. Tämä on mahdollista ainoastaan muuttamalla alan sisäistä keskustelukulttuuria avoimempaan suuntaan, kohti aidosti inklusiivista diskurssia, jonka ääniksi kelpaavat kaikki sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai muusta vähemmistöasemasta huolimatta. Voimme luoda naisille ja muille alalla vähemmistössä oleville ryhmille omia keskustelutiloja ja -paneeleja, mutta mitään oikeaa muutosta ei tapahdu ennen kuin kaikkia koskevat pelisäännöt saadaan uuteen uskoon.

Toimivia lääkkeitä vaivaan on ainakin kaksi.

Ensimmäinen niistä on se, että meidän täytyy pystyä kannustamaan ja puskemaan naisia nykyistä tehokkaammin tärkeille pelipaikoille luomaan ja ylläpitämään monipuolista keskustelua. Sama yli 40 prosentin sukupuoliedustus pitäisi saada näkymään kaikilla portailla johtajistosta rivimuusikoihin.

Toinen on se, että me kaikki musiikkialalla toimivat avaamme silmämme ja korvamme, ja pyrimme tunnistamaan etuoikeutemme suhteessa muihin.

Katso ympärillesi. Katso itseäsi. Mitä sinä voisit tehdä toisin?

Kirjoittaja on toiminut mm. Robinin, Vilma Alinan ja Nelli Matulan liveproduktioiden musiikillisena johtajana sekä laulunkirjoittajana ja tuottajana Kaiku Entertainmentilla. Hän on tehnyt musiikkia mm. Maija Vilkkumaalle, Jannalle, Teflon Brothersille, Roope Salminen & Koirille, Robinille, Vilma Alinalle ja Nelli Matulalle.