Mikko Sarvanne Hip Companyn ja Jussi “Beibi P” Pelkosen Muovibabylon-tupla-albumin nimikkokappale on aikalaisdiagnoosi post-modernin kynnykselle saapuneesta, oman likaisuutensa tajunneesta myöhäismodernista. Kertoja on viimeinen hedonisti, jota nyt pelottavat mässäilynsä hedelmät. Hän ei viitsi ajatella sotien uhreja, hän ei jaksa tuntea myötätuntoa; tarpeen vaatiessa hän myy ystävänsäkin. Hän elää yltäkylläisyydessä eivätkä hänen palvelijoidensa vaivat kosketa häntä.

Muovibabylonin musiikkivideo ei päästä katsojaansa helpolla: silmiemme eteen vyöryvät kiivaasti vaihtuvat kuvat eräistä internetin ja viihdeteollisuuden sairaimmista ilmiöistä, jotka sekoittuvat arkistokuviin ydinonnettomuuksista, pommituksista ja hätää kärsivistä. Pornoteollisuus, ympärileikkaus, Juha Sipilän puhe, maantasalle räjäytettävä kerrostalo ja pienet hymyilevät lapset McDonaldsissa kertovat inhorealistista tarinaa ajastamme. Ajassa, jossa “vapaus” on korkein arvoista, näemmekin yltäkylläisyydessä irstailevien, olutta suuhunsa ampuvien ja pesusieniä suuhunsa tunkevien internet-ikonien ja orjiemme kärsimyksen ristiriidassa irvikuvan tuosta vapaudesta. Miten meistä tuli tällaisia vai olimmeko aina?

Jos me emme liitä vapauteen velvollisuutta, me emme ole mikään sivilisaatio, vain mielihalun tyrannian uhreja. Me olemme saaneet vapauden – emmekö nyt tiedäkään, mitä sillä pitäisi tehdä? Muovibabylon kutsuu meidät miettimään, tunnemmeko intuitiivisen moraalin, kun nyt katsomme näitä kuvia rinnakkain? Muovibabylon on myös dystopia siitä, kuinka käy, jos emme vaivaudu etsimään myötätuntoa ja vaalimaan sitä aina kun tunnemme sen.

Olen saanut haltuuni mitä erikoisimmat ohjeet, joita seurattuani seison viattoman oloisen oven edessä Helsingin ydinkeskustassa. Ovikoodi täsmää ja maan alla, pitkän käytävän viidennen oven takaa, heikosti loistavin loisteputkin valaistusta huoneesta löydän Jussi Pelkosen, jonka käsialaa ovat kaikki Muovibabylonin tekstit.

Olen saapunut Mikko Sarvanne Hip Company & Beibi P:n tupla-albumin nimikkokappaleen ja sen musiikkivideon julkaisuun liittyvään lehdistötilaisuuteen.

Paikalla ei ole lainkaan muuta yleisöä ja tyhjiä tuoleja vain yksi, sillä täällä noudatetaan yleistä tapaa: lehdistötilaisuuteen kutsutaan vain sellaisia toimittajia, joiden julkaisutyyli on miellyttävä. Itse julkaisukin on todennäköisesti valmiiksi kirjoitettu. Syystä, jota voin vain arvailla, minut on päästetty sisään.

– Rahaliskot laittaa ajatukset sun päähän ja sanat sun suuhun. Sähän puhutkin kuin olisit Dna:n mainoksesta, Jussi Pelkonen alias Beibi P sanoo.

Miksi Pelkonen ei halua tehdä sitä, mitä ihmiset kuitenkin haluavat, eli hyvää viihdettä?

Hän kertoo sisäistäneensä Theodor Adornon populaarikulttuurin kritiikistä sen, kuinka viihde turruttaa mielen markkinoiden orjaksi. Kaikki on propagandaa, myös tämä teksti. Huomiomme kiinnitetään toisaalle, luodaan kuluttamisen tarpeita, Pelkonen kuvaa.

– Olin tos hakkaamassa säkkiä ja Radio Rockista tuli seksimessujen mainos, sit joku 020202-mainos ja sit joku ”Auta Syyrian lapsii”, taustalla semmonen koskettava saundi, niin kyl siinä jää silleen, että mitä vittuu.

– Jengi vaa tyyliin pelaa Pokemonii kunnes pommit tippuu.

Kansainvälisten situationistien mukaan spektaakkeli on yhteiskunnan alue, johon keskittyy kaikkien katse ja kaikkien tietoisuus. Se on väkivallan kohteeksi joutuneen katseen ja väärän tietoisuuden keskipiste. Spektaakkeli on samaan aikaan sekä nykyisen tuotantotavan tulos että sen tavoite. Myös Muovibabylon on osa sitä, mutta pystyykö se pakenemaan kaiken viihteellistymistä?

– Moraalikin pitää myydä meille, Pelkonen toteaa.

Intuitiivisen moraalin ajatus miellyttää Pelkosta. Se on moraali, jota meille ei voida myydä, koska intuitiivinen moraali määritelmällisesti syntyy sisällämme.

Muovibabylon ei kerro vastaanottajalleen, mikä on totuus, vaan pakottaa meidät keskittymään siihen, kuinka sisäisesti ristiriitaisia olemmekaan, kuinka sisäisesti ristiriitainen yhteiskuntamme onkaan tai sen virallinen narratiivi.

Jos me emme olekaan vapaita?

Pelkonen katsoo minua aurinkolasiensa takaa, pienellä pöydällä on melkein tyhjä lasi.

Guy Debord kirjoittaa, että “jos ajattelemme spektaakkelia yleisesti, konkreettisena elämän vastakohtana, se on ei-elävän autonomista liikettä”.

Puhuimme aiemmin vapaudesta, enkä voinut olla ajattelematta, että vapauteen kuuluu aina velvollisuus. Vähemmän tunteisiin vetoavasti todettuna vapautta ei ole, jos ei sitä myöskin tietoisesti käytetä ja kohdisteta. Vapauteen kuuluu siis aina pikemminkin tietoisuus. Me voimme luopua siitä, ja niin meistä tulee ei-elävän autonomista liikettä.

– Onko ”vapaat länsimaalaiset” oikeesti vain rahavallan vankeja? Ylikaupallisuutta, viihteen ja korporaatioiden ylivaltaa, kapitalismii, silmien sulkemista, selittelyä, ongelmien pakoa…

Aurinkolasit ovat nyt pöydällä ja lasikin tyhjentynyt.

– On myös hyvää, on ratkaisuja, mut ne on…

Ajastin pöydällä kilahtaa sen merkiksi, että lehdistötilaisuus on päättynyt. Pelkonen ei puhu tänään enempää.

Minua tullaan kiittämään vierailustani ja minut ohjataan kohteliaasti ovelle. Minua muistutetaan vielä, että teksti tarkistetaan ennen julkaisua.

Käytävän valot ovat paljon kirkkaammat kuin huoneen. Kadulla ihmiset kävelevät aivan kuin normaalisti, kuin lumottuina. Alennusmyyntien ensiluokkaiset myyntiartikkelit muovipusseissaan he keskustelevat niitä näitä ja nauravat suuret suunsa ammollaan niin, että hampaat näkyvät.

Muovibabylon on halkeama tässä monivärisessä ja kirkkaassa, ihmeen eläväisessä kankaassa. Polttomoottoriautotkin jyristävät mukulakivettyjä katuja kuin jokin mystinen voima noin vain voisi pitää ne liikkeessä. Pommi räjähtää yhtäkkiä, valtava ääni. Ei kun se olikin toinen kaupunki. Ihmettelen toisinaan kuinka voikukan lehdet kykenevät kasvamaan betonin läpi ja joka välistä aivan käsittämättömissä paikoissa.

Keskity 12 minuuttia ja 30 sekuntia, niin saat palkinnon.