Lötjönen on uusi tulokas musiikin alalla. Aiemmin hän on opiskellut lähihoitajaksi ja työskennellyt pitkään nuorten kohtaamispaikassa Tampereella. Hän auttoi nuoria, joilla ei ollut turvallista paikkaa, johon mennä. Itseltään paljon vaativa Lötjönen myötäeli liiankin vahvasti nuorten vaikeuksia ja kulutti lopulta empatiavarastonsa loppuun. Niin pahasti, että päätyi sairauslomien jälkeen irtisanoutumaan.

Toimettomuus ei kuitenkaan käynyt Lötjösen kohtaloksi. Kitaristi Paavo Pekkonen oli kutsunut eräissä aamukänneissä hänet juuri perustetun Huora-yhtyeen laulajaksi, sanoittajaksi ja keulakuvaksi. Lötjösen kokemattomuus laulajana ei ollut este.

Nyt Tavastialla hän huutaa suvereenisti, rouhealla saundillaan: ”Kun katson tätä maailmaa, tekis mieli pommeja asentaa. Ihmiset on saatanan tyhmiä. Kadut täynnä sekasia ryhmiä.” On pakko suunnata moshpittiin.

Pari kuukautta Tavastian keikan jälkeen tapaan Lötjösen haastattelun merkeissä. Hän saapuu paikalle täsmällisesti lauantai-iltapäivällä ja kertoo olevansa hieman väsynyt ”perjantaisesta”. Hän puhuu paljon käsillään: käyttää lainausmerkkejä, punnitsee ja heiluttelee etusormeaan. Vastaillessaan hän hymyilee ja nauraa paljon. Hänen vasempaan keskisormeensa on tatuoitu: OLE HYVÄ.

Onko isoäitisi kuullut Huoraa?

– Kumpikin isoäideistäni kerkesi nukkua pois ennen kuin orkesteri aloitti. Äidin isä kuuli Huoraa viime kesänä. Äiti oli kertonut lasten kuulumisia. Että Annilla on tällainen bändi. Ei ukki ollut siihen mitään sanonut. Savonlinnassa on ollut tapana, että vaikeammatkin asiat saatetaan sivuuttaa. Kummitäti on mun Facebook-ystävä, ja hän tykkää aina kaikista Huora-aiheisista päivityksistä. Se ainakin tsemppaa.

– Mä en ole enää työelämässä, mutta edellisessä duunipaikassa kerroin jengille bänditreeneistä. Kukaan ei vuosiin kysynyt bändin nimeä. Sitä kysyttiin vasta, kun kerroin, että mennään nauhottelemaan. Työpaikkahan oli sellainen järjestö, että siellä oli vanhempia herras- ja rouvashenkilöitä kahvipöydän ympärillä. Kyllä he yskähtivät tai menivät vaikeaksi. Siinä sitten yritin pokkana jotain, että ”niin, se on ehkä vähän erilaista musiikkia kuin mitä te kuuntelette”.

– Ei ne ensimmäiset kerrat helppoja olleet. Joutui kestämään sen, että muut ei halua keskustella bändin nimestä tai avata sitä. Se jää siihen ensimmäiseen reaktioon. Vaivaannutaan, ja sitten ei puhuta.

Huora tuntuu olevan sellainen sana, jota vältetään käyttämästä normaalissa keskustelussa?

– Sehän ei ole millään tavalla luonteva sana. Ihmisten reaktio on yleensä hymynkare tai hämmennys.

– Kaksi asiaa, jotka kaikkien kannattaisi tehdä kuullessaan meidän bändin nimen on miettiä ja nauraa. Mä tykkään nimestä ihan älyttömästi. Mutta mä en ole niin cool, että pystyisin olemaan minkä tahansa nimen takana korvaa lotkauttamatta. Kun lähdettiin treenikseltä ulos, tajuttiin, että nyt olisi vielä mahkuja vaihtaa, jos haluaisi tehdä jonkun peliliikkeen. Palautetta oli tullut ystäviltä. Osa sanoi, että ihan vitun hyvä nimi, ja osa sanoi, että tosta ei tuu yhtään mitään. Että levyä ei voi myydä, ette pääse keikalle. Ei ole oikea aika tommoselle. Mutta se sopi meidän sielunmaisemaan, siihen miltä meistä yhdessä tuntui. Ei sitä tehnyt sitten mieli muuttaa. Ja vittu miten hienoa, se ei olekaan toiminut esteenä.

– Tulee mieleen tilanne, kun kävelin levykauppa Keltaisen jäänsärkijän ohi Urho Kekkosen kadulla ja oli monta levyä rivissä, joissa lukee: Huora, Huora, Huora, Huora ja Hukutaan paskaan, Hukutaan paskaan, Hukutaan paskaan, Hukutaan paskaan. Tuntui myös hullulta, kun levy pääsi viralliselle albumilistalle kahdeksanneksi. Katsoi sitä top kymppiä ja siellä oli Ed Sheeran, Haloo Helsinki!, Beyoncé ja Huora. Että voi vittu. Mahtavaa, miten moni ihminen joutui lukemaan sen sanan.

Mikä on sun mielestä Huoran tärkein viesti?

– Me ollaan bändin kanssa vielä niin alussa, eikä mulla ole laulajan identiteettiä, että en ole ehtinyt ajatella, mikä meidän sanoma olisi. Karsastan opettamista tai neuvomista. Mun tapa ei ole ainut oikea tapa. Mutta toivon, että tämä bändi saa ihmiset keskustelemaan.

Mitkä bändit tai artistit on olleet sulle merkittävimpiä innoittajia, ja mitä roolia kotikaupunkisi Tampereen musiikkikenttä näyttelee inspiraation lähteenä?

– Yläasteella rupesin kuuntelemaan punkkia ja räppiä, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Ne on mulle musiikkityyleinä rakkaita. Viime vuosina olen kuunnellut tosi paljon myös klassista. Musiikilliset vaikuttajat on yhtä lailla Cypress Hill, Misfits ja Bedřich Smetana.

– Tampereella on ihan järjettömän hyvä musiikkimeininki. Paljon bändejä ja musakulttuuria. Esimerkiksi Joni Ekman on hauska hahmo. Joni Ekman & Koiralta tuli levy viime keväänä kuten myös Lähteviltä kaukojunilta. Niistä mä olen tykännyt. Ja sit on tietenkin Mara Balls, sister-in-stupid, molemmat ollaan Stupido Recordsilla. Mutta en mä ole kerennyt hirveästi keskittymään tamperelaiseen musiikkiin. Kun on tehnyt omaa musiikkia, niin muut on jääneet taustalle.

Onko teillä bändinä yhteistä taustaa musiikin parissa?

– Rumpali Saku Sahlstedt ja kitaristi Paavo Pekkonen on soittaneet aiemmin samassa bändissä. Mä ja Mannisen Ere, siis basisti, ei olla soitettu ikinä missään. Paavolla ja Sakulla on aina ollut toimiva musayhteys, ja sitten ne vaan oli niin hölmöjä, että otti kaksi tämmöistä kokematonta tyyppiä mukaan. Mä en tajua, mitä vittua ne on ajatellu. Ekoissa treeneissä mulla ei ollut mitään hajua esimerkiksi biisin rakenteesta. Paavo nyökkäsi mulle, kun säkeistö alkaa. Saku ja Paavo joutuu vieläkin välillä opettamaan ja viemään eteenpäin. Ne on sanoneet, että se on virkistävää. Että he eivät ole ikinä soittaneet näin vajaiden tyyppien kanssa, ja tää on ollut erilainen kokemus.

Onko esiintyvän taiteilijan rooli tullut sinulle luonnostaan?

– Vielä 2016 mä sanoin jokaista keikkaa puolen tunnin paniikkikohtaukseksi. Siis että illalla on taas puolen tunnin paniikkikohtaus. Niin paljon ahdisti ja pelotti, että mietin, onko tässä mitään järkeä. Miksi ihmiset tekee tätä? Menee puoleksi tunniksi pelkäämään tuonne. Missä se nautinto silloin on? Vittu, mikä huijaus tämä musiikkitoiminta on! Sen tiesin, että rahaa siellä ei ole, mutta että se ei ole edes kivaa, vaan pelottavaa. Niin paljon jännitti mokaamista. En halua nolata itseäni. Edelleen jännittää, mutta kokemus on tuonut siihen ympärille rauhaa. Enää ei ole paniikkikohtauksia, ja hetkittäin jopa nautin. Pelon käsittelemisessä on ollut ihan vitusti tekemistä.

Onko sosiaali- ja terveysalalla työskentelyllä ollut vaikutusta siihen, että teet punkhenkistä ja vihaista musiikkia?

– Kun sä huolehdit jonkun toisen ihmisen asioista, sä otat sen ongelmat itselle. Monet ajautuu purkamaan sitä johonkin. Kirjoittaminen tai laulaminen on hyvä kanava. Väistämättä se kokemus etsii väylää tulla ulos.

Onko lyriikoiden kirjoittaminen sinulle vaikeaa?

– Totta kai on. Etenkin just nyt. Aiemmin, kun noita tehtiin, ei ollut mitään suunnitelmia tai tavoitteita, ja mitään ei tarvinnut tapahtua. Silloin kirjoitti omaksi ilokseen. Nyt on se vittumaisuus,  että oman ilon lisäksi jollain tulee olemaan mielipide tästä. Tuo ajatus on päässyt aivoihin. Tämä on tätä taiteilijan tuskaa, että käy itsensä kanssa keskustelua siitä, että kenelle kirjoittaa? Kaikki kliseet pitää paikkansa. Toinen levy on vaikea. Hetkellisesti en pystynyt kirjoittamaan mitään. Nyt on onneksi helpottanut ja kynä-ajatus-yhteistyö on ruvennut pikkuhiljaa aukeamaan.

– Mä uskon, että taide tulee sielusta. Jostain yhteisestä, kollektiivisesta universumin pulssista. Rakkausrunon voi osoittaa tietylle ihmiselle, mutta entä taulu, jota voi katsoa monet ihmiset tai kappale, jonka voi kuulla monet ihmiset? Kappale on jotenkin onnistunut, kun se tulee puhtaasti jostain. En osaa nimetä sitä paikkaa. Haluaisin kirjoittaa niin, että biisi tulisi puhtaasti sieltä, mistä se on tullut tähänkin asti. Sieltä jostain selittämättömästä paikasta.

Onko jotain tapaa, jolla saat yhteyden siihen?

– Kaikki tommoset perjantaiset reissut! Ei vaiskaan. Ei todellakaan tarvitse ryypätä itseään kamalaan kuntoon tai valvoa. Sanotaan, että elämäni on ollut niin vaiherikasta, että aika monta levyä saisi aikaseksi ihan omasta historiasta.

Mikä on paras neuvo, jonka olet saanut?

– Mä rakastan neuvoja. Vittu mä rakastan kaikkia kortteja, joissa lukee joku voimalause tai vastaava. Mä itse kirjoittelen muistilappuja itseeni [tatuointeja]. Tykkään amuleteistä ja toteemiasioista.

– Tällä hetkellä paras neuvo on: ”Ole armollinen itelles.” Se on hirmutärkeä neuvo. Ja toinen hyvä on: ”Älä vertaile.” Pitäisi aina keskittyä omaan olemiseen mahdollisimman hyvin. Ei sillä, että olisin kova vertailemaan, mutta musta tuntuu, että ihmiset on kauhean herkkiä kiinnittämään huomiota toisten asioihin. Hyvällä sanottuna mua ei kiinnosta vittuakaan kenenkään muun asiat. En koe, että jonkun toisen hyvä olisi multa pois.

– Mä olen kova vaatimaan itseltäni asioita. On pitänyt oikein opetella vähän löysyyttä. Se oli aika pysäyttävää, kun tajusi töissä, että nyt tarvitsee pitää huolta itsestä. Monet ihmiset vaatii itseltään enemmän kuin tarvitsisi. Meillä on kollektiivisesti punainen lanka hukassa. Ei ole vittu mitään järkeä jossain työajan pidennyksissä. Tämä maailma on hirveän kova varsinkin herkille ihmisille. Ei vaan pysy mukana. On surullista, kuinka äärille ihmiset puristetaan.

– Vitun hipisti sanottu, mutta mä haluan olla se muutos, minkä haluan maailmassa nähdä. Sosiaalialan asiat on itselle tärkeitä, ja haaveilen, että saataisiin muutosta aikaiseksi. Haaveilen, että voisin tehdä jonkinlaista politiikkaa, ihan oikeasti vaikuttaa asioihin.

Onko biiseissä jo sitä meininkiä?

– Ne on yhdistelmä kirjoittamisen aikana ympäristöstä imettyjä asioita. Ei ollut mitään ajatusta, että tästä tulee punkkia tai että sanoitukset noudattaisivat jotain tiettyä linjaa. Havainnoin kaikkea, yhtä lailla poliittisia tilanteita kuin vaikka kotibileitä. En pyri kirjoittamaan poliittisista asioista, mutta jos juuri sillä hetkellä kuplii siellä suunnalla, niin en jätä kirjoittamatta. Menen ympäristössä tapahtuvien asioiden ehdoilla ja annan niiden kanavoitua musta ulos.

Oletteko vakiinnuttaneet teidän saundin ja muotokielen bändinä vai tehdäänkö seuraava levy aivan puhtaalta pöydältä?

– Nyt kun pöytä on vasta rakennettu, niin pidetään se silleen. Sieltä on taas tulossa kaikenlaista, mutta kyllä mä luulen, että tietynlainen Huoran linja on löytynyt. Yhdenkin biisin nimi on Kyrpäajo. Siitä voi päätellä, onko biisi hidas vai nopea.

– Huutamista olen tutkinut. Oon kokeillut, mikä tuntuu hyvältä. Muutamat mimmit on tulleet keikan jälkeen sanomaan, että ”mä en ikinä uskaltais” ja ”miten sie osaat?”. En tiedä vielä osaanko vai en, mutta kokeilemalla, mimmit! Ruvetkaa huutamaan vaan! Ei voi tietää, miten kova tai millainen ääni keneltäkin löytyy ennen kuin testaa. Se on aika hauskaa, parhaimmillaan todella hauskaa. Milloin sä saat elämässä huutaa vapaasti? Missä saa huutaa rauhassa häiritsemättä ketään?

Milloin vedit viimeksi kovia ja kiljua?

– Kiljua saatiin pönikkä lahjaksi Lepakkomiehen keikalla. Silloin olen viimeksi maistanut sitä. Silloin oli myös Jallua, joten piti päättää, että kumpaa tästä nyt lähtisi tirpomaan. Mutta 2011 rokkifutiksissa oli eväänä kiljua. Silloin join sitä kunnolla viimeksi. Ja noihin koviin olen päättänyt treenata tällaisen poliittisen vastauksen, että en kommentoi ja palaan asiaan Arto Nybergissä vuonna 2040.

Mitä Huora on opettanut sinulle?

– Se on opettanut mulle, kuinka tietämättäni itsekäs olen ollut joissain asioissa. Autossa kiertää tosiaan muitakin ihmisiä. Kun vietät aikaa porukan kanssa yhtä tiiviisti kuin bändin kanssa, se opettaa sua siitä, minkälainen olet muiden kanssa.

– Se on opettanut myös rohkeudesta. Tiedän kuinka rohkea olen, kun uskallan tehdä näitä juttuja. Se on ollut positiivinen yllätys. Kun on ollut 15 vuotta sossun täti, niin on oppinut paljon. Nyt on meneillään tosi erilainen ja erikoinen elämänvaihe. Jokainen keikka on uusi tilanne, ja se opettaa kaikenlaisia selviytymistaitoja. Kun olen tämmöinen, että on aina enemmän tai vähemmän tekemistä oman pääkopan kanssa, niin erilaiset, vaihtelevat ja hauskat kokemukset tekee tosi hyvää.

Miltä menestys on tuntunut?

– Ihan vammaselta. Toisaalta se riippuu päivästä. Se on omituista, ihan helvetin omituista. Ennen olin tunnettu siten, että joku teini saattoi huutaa kadulla, että toi kävi meidän luokassa viime viikolla opettamassa kaveritaitotunteja. Se on aika eri juttu.

– Mutta se on kaunista, kun ihmiset on tulleet antamaan ihanaa palautetta. On hienoa, että joku reagoi siihen, mitä olen tehnyt. Suhtaudun menestykseen suunnattomalla kunnioituksella. Keikoilla mä tajuan, että ehkä me ollaan menestyneitä, mutta en mä sitä kotona tai arjessa ajattele. Se on ihan normaalia elämää ja olemista.

Minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on musiikin suhteen?

– Yläasteella tartuin siihen ajatukseen, että mä haluan tehdä ihmisten parissa duunia. Siihen mulla oli suunnitelmia ja näkemys, mutta nyt kun olen tavallaan myöhäisherännäinen ja uudelleen alkanut, niin en mä ole edes uskaltanut miettiä pidemmälle. Ei, ”uskaltaa” on väärä sana. Ei ole ehtinyt miettiä yhtään pidemmälle, kun ei ole ehtinyt miettiä edes jo julkaistua levyä eikä kaikkea tätä, mitä bändin kanssa on nyt tapahtunut.

– Yritän pitää kiinni siitä, että voisin elää päivä kerrallaan. Elämä on siinä pisteessä, että nyt ei ole aika tehdä suunnitelmia. On aika elää hetkessä.

Huora keikoilla:
17.02. Olympia, Tampere
21.02. 45 Special, Oulu (w/ Honningbarna)
22.02. Lutakko, Jyväskylä (w/ Honningbarna)
23.02. Tavastia, Helsinki (w/ Honningbarna)
24.02. Gong, Turku (w/ Honningbarna)