Lähdimme keskusteluun musiikillisen heräämisen alkutaipaleelta. PK palaa niihin hetkiin, jotka olivat kriittisiä kitaraan tarttumisen kannalta.

Pistepirkkojen alkukotina pidetään yleensä Utajärveä, mutta ensimmäinen musiikillinen muisto sijoittuu noin sata kilometriä pohjoisemmaksi, 60-luvun loppuvuosiin. Tuolloin Keränen asui perheensä kanssa Pahkakosken voimalaitospitäjässä, joka kuntaliitoksissa on siirtynyt osaksi nykyistä Oulua.

– Olin silloin jotain neljä- tai viisivuotias. Siellä oli kylän yhdellä miehellä kitara – nimenomaan sähkökitara. Olin hänen luonaan alituisesti kyläilemässä ja pyytämässä: ”Soita Bonanzaa!” – lännensarjan tunnusmusiikkia. Muistan edelleen erittäin selkeästi, kun hän laittoi vahvistimen päälle, siihen syttyi se taianomainen punainen valo ja vähän alkoi hurina kuulumaan. Ai vittu, se tuntui hienolta!

Kun PK oli kuusivuotias, Keräset muuttivat Utajärvelle. Muutama vuosi sen jälkeen PK:n isä rakensi hänelle sähkökitaran, ja talon putkiradiosta tuli vahvistin.

Vaikutteita tuli myös naapurista, jossa asuneet Kokon veljekset kantoivat kesäisin stereonsa ulos. He huudattivat pitkin kesää Beatlesin, Rolling Stonesin, Black Sabbathin ja Sladen levyjä. Varsinaiseen herätykseen tarvittiin viimeiseksi mainitun yhtyeen vuonna 1972 ilmestynyt Slayed?-albumi – sekä enon nuorikko.

– Lopullinen kohtalokas päivä oli 70-luvun alussa, kun äitini veli tuli meille kylään nuoren vaimonsa kanssa. Hänellä oli pieni kasettimankka, jolta jäi mieleen Sladen Move Over -kappale. Siinä biisissä on himmailukohta, jonka jälkeen aletaan taas soittaa kovempaa. Juuri se kohta kuulosti ja kuulostaa edelleen aivan vitun hyvältä. Siitä nimenomaisesta hetkestä mä aloitin.

PK:n mainitsema ”himmailukohta” alkaa ajassa 2:05

Bändin perustaminen ei ollut heti PK:n mielessä. Alkuun utajärveläispoika oli kiinnostunut vain siitä primitiivisestä mekkalasta, jota sähkökitaralla sai aikaan. Nopeasti hän kuitenkin ymmärsi, että olisi kivaa osata soittaa joitain kappaleitakin.

Bändikuviot lähtivät 70-luvun lopulla punkrockista. Vuonna 1977 radiossa viikon pop-albumiksi oli valittu Ramonesin Leave home. Samaan aikaan muukin punk-musiikki nosti päätään ja sai nuorissa utajärveläiskosseissa kummia värähtelyjä aikaan.

Vuonna 1979 syntyi Matti Mätä & SS, jossa soittivat PK:n lisäksi veli Asko ja rumpali Espe. Tuolloin Asko oli vielä yhtyeen laulaja, ja basistin tontilla kävi muita henkilöitä, jotka eivät kuulu myöhempään Pirkko-historiaan.

– Kun ensimmäinen bändi saatiin kasaan, omia biisejä alettiin tehdä jo aika varhaisessa vaiheessa. Niitä tehtiin niin kuin kaikki muutkin tekevät, eli pummaamalla kylmästi sointukiertoja ja sitten väittämällä, että ne ovat omakeksimiä. Ja sitten jotain tekstiä siihen, että voi ikään kuin laulaa mukana.

Pienessä Utajärven kunnassa ei juuri rokkareita nähty, ja PK muistaa ensimmäisen yhtyeensä lisäksi vain yhden toisen orkesterin. Yhtyeet tulivat hyvin toimeen, mutta toisin kuin Kerästen orkesteri, tämä toinen bändi osasi soittaa.

– Ne ehkä vähän ihmettelivät sitä meidän punkkihommaa, kun me emme osanneet soittaa. Alkuaikoihin liittyi sellaiset kotihipat, joissa nämä toiset soittivat jotain Hurriganesin biisejä. Mua vitutti, kun mä en osannut. Mä en saanut edes kitaraa vireeseen. Siellä oli bileet, vahvistimia ja kitaroita – kaikki mitä tarvitsen, mutta mä en saa sitä helvetin kitaraa vireeseen.

Keräsen veljekset olivatkin outoja lintuja, joita katsottiin nenänvartta pitkin. Vaikka paikkakuntalaiset ihmettelivät rokkareita, perhe tuki heitä – joskin omalla tavallaan.

– Se oli täydellinen kasvuympäristö olla rokkibändissä, koska se kysyi kanttia. Ihmisistä oli erikoista puuhaa, kun me haluttiin näyttää punkkareilta. Sai sitten juosta koviksia karkuun ja muuta perushommaa. Se ei ollut kivaa, mutta siellä ei ollut muuta tekemistä. Siitä on myös hyötyä, jos selviää jotenkin hengissä. Kun ympäristö ei välttämättä ole niin suopea, se on yhdistävä voima.

– Vanhemmat oli vähän huolissaan. Yleinen ajattelutapa oli, että jos joku alkaa rokkariksi, niin se on hulttio. Ja sitten se vetää viinaa, ehkä huumeitakin, ja sortuu huonoille teille. Mutsi oli siitä varsinkin pahoillaan: “Ihmiset luulevat, että te olette rötöstelijöitä, vaikka ettehän te ole.” Hänestä se oli surullista, koska muut luulivat, että me ollaan hirveitä koko porukka. Faija taas oli rauhallinen Kainuun mies. “Jos te käyttäydytte kunnolla, niin soittakaa vaan”, se sanoi. Sosiaalinen leimaantuminen ikään kuin kuului kuvioon.

Isän tullessa puheeksi PK haluaa vielä kertoa ”klassisen” tarinan siitä, kuinka tämä reagoi poikiensa päätökseen ryhtyä muusikoiksi.

– Kun isä tuli neljän jälkeen töistä, mun ja Askon homma oli skideinä olla kotona ja lämmittää ruoka. Me syötiin silloin perheen kanssa keittoa. Broidi sanoi, että me ollaan päätetty, että meistä tulee ammattilaismuusikoita. Eikä meillä ollut mitään hajua mistään.

– Faija oli erinomainen. Se oli sen bravuuri, kun se laski teatraalisen hitaasti lusikan lautaselle ja sanoi että: ”Mikäs siinä. Mutta mä en maksa teidän laskuja, enkä aio katsoa sitä, jos te alatte rötöstelemään. Jotain teidän pitää tehdä. Jos te haluatte tehdä tota, niin tehkää, mutta näillä puheilla.” Se oli musta vitun hienosti sanottu.

Tarve tehdä musiikkia oli sisäsyntyinen. Koulussa PK kertoo viihtyneensä, mutta olleensa aika huono. Ehkä kyse oli motivaation suuntautumisesta muualle.

– Soittaminen vain kiinnosti minua aivan helvetisti. Jotenkin tuli sellainen tunne, että tätä mun täytyy alkaa tekemään.

– Mitä enemmän sitä teki, niin sitä enemmän tajusi, että tämähän on jumalauta mahtavaa puuhaa. Ja mitä enemmän sitä vielä jatkoi, niin tajusi, että vittu, tätä ei saa koskaan liikaa! Ja sitten kun aikaa kuluu ja tulee onnistumisia; soitat vaikkapa hyvän keikan tai teet oikeasti hyvän laulun, jonka ihmiset tunnistavat, tai hyvillä keikoilla tapahtuu jotain ihmeellistä… Se on vitun hienoa. Se on parasta, mitä tiedän.

Kun punkviritykset hyytyivät, PK, Asko ja Espe päättivät jatkaa soittamista kolmestaan. 22-Pistepirkko perustettiin keväällä 1981. Pojat kun eivät vielä tuolloinkaan kovin kummoisia soittajia olleet, päättivät he alkaa tekemään niin yksinkertaista musiikkia, että se heiltäkin taittuisi.

Bändin toiminta perustui edelleen intuitioon, mutta nyt vanhat säännöt hylättiin: biisien ei tarvitsisi olla nopeita eikä punkkia. PK:sta tuli yhtyeen laulaja ja Askosta basisti. Esikoisalbumi Piano, rumpu ja kukka ilmestyi vuonna 1984. Lisää varmuutta tuli toisen levyn aikaan, jolloin laulukieli vaihtui englanniksi.

– Me päätettiin, ettei tehdä mitään muuta kuin soitetaan. Me oltiin ääliömäisyyteen asti tosissamme. Sitten harjoiteltiinkin aivan reikäpäisesti. Oltiin erittäin fanaattisia ja aika ahkeria. Siinä touhussa ei ollut mitään järkeä. Ei ollut mitään todennäköisyyttä onnistumiseen, oli vain meidän luupäiden päätös.

– Kun Kings of Hong Kong (1987) oli tehty, ja sain ensimmäisen kerran Teosto-rahaa, ajattelin lopullisesti, että tästä voisi tulla oikea ura. Fyrkkaa ei tullut paljon, mutta se tuntui merkilliseltä. Silloin alkoi tuntua, että en ollut luuloni kanssa täysin hakoteillä – ehkä joskus tämä voisi jopa onnistua.

Tuossa vaiheessa bändin jäsenet olivat jo ehtineet vaihtaa maisemaa. Vuoden 1985 vappuaattona 22-Pistepirkko muutti Helsinkiin. Lähtöpäivänä yhtyeellä oli keikka Oulussa ja samana iltana toinen Kouvolassa. Vuokratussa pakettiautossa oli soittimet ja vähät muuttotavarat. Seuraavana aamuna bändi olikin jo uudella kotipaikkakunnallaan treenaamassa.

– Kun me tultiin Helsinkiin, jotkut pelkäsivät, että tämä meidän hento hippihattivattibändi tuhoutuu. Ihmiset ajattelivat, että me mennään siellä ihan pilalle. Ne ei tienneet mistä ne puhuivat. Jos haluaa pyörittää bändiä, ja varsinkin jos haluaa soittaa muualla kuin Suomessa, pitää muuttaa tänne. Helsingistä lähtee lentokoneet – sinne siis!

Helsingin musiikkiskenessä 22-Pistepirkko sai jakaantuneen vastaanoton. Yhtyeen jäsenet olivat PK:n mukaan vielä tuolloinkin varsin kömpelöitä soittajia ja omalla rauhallisella tavallaan myös provokatiivisia.

– Bändihän oli meidän mielestämme vitun hyvä, ja ajateltiin, että meistä tulee parempi kuin juuri kenestäkään – tai ainakin yksi hyvistä. Olimme ujoja maalaispoikia heinätuppo suussa emmekä osanneet läheskään kaikkia sosiaalisen kanssakäymisen juttuja, mutta me emme tulleetkaan tänne hengaamaan rokkiskeneen. Me tultiin treenaamaan ja rakentamaan bändiä eteenpäin. Se oli selkeä päätös.

– Jo siihen aikaan me oltiin seurattu hyvin tarkkaan, mitä helsinkiläisille tai tänne muuttaneille bändeille tapahtuu helposti: ne ovat vähän aikaa olemassa ja sitten yhtäkkiä niitä ei enää olekaan. Tuota virhettä me ei haluttu missään tapauksessa tehdä.

Ilman Helsinkiin muuttamista 22-Pistepirkko ei PK:n mukaan olisi ollutkaan pitkään olemassa. Myöhempi ulkomailla soittaminen antoi pojille perspektiiviä ja auttoi heitä ymmärtämään, että homma toimii. Keränen arvioi, että se rohkaisi heitä jatkamaan ja yrittämään entistä kovemmin.

Kuinka paljon muiden mielipiteet bändistä sitten ovat vaikuttaneet omaan tekemiseen?

PK kertoo suhtautumisensa kritiikkiin olevan inhimillinen. Välillä olo oli herkkä ja haavoittuvainen, vaikkei sitä aina haluaisi myöntää. Toisaalta muiden mielipiteillä ei ollut yhtyeelle juuri merkitystä: he tiesivät, mitä haluaisivat olla ja ymmärsivät, että parannettavaa oli vielä paljon.

PK arvelee todellisuuden 22-Pistepirkon alkuvuosien tasosta sijainneen jossain paskuuden ja maagisuuden välissä: epäonnistumisten vastapainoksi tuli kiistattomia onnistumisia ja maagisia keikkoja. Pahin kriitikko löytyy kuitenkin peilistä.

– Me oltiin itsekriittisiä tukahtumiseen asti. Me oltiin aivan kohtuuttomia itsellemme. Esimerkiksi levyihin me olimme hyvin harvoin tyytyväisiä. Ainoastaan kerran levyn valmistumisen jälkeen, vuonna 1997, mentiin broidin ja Espen kanssa lähibaariin ja juotiin kaksi olutta. Siinä kaikki. Me ollaan oltu ihan romuna aina, kun levy on saatu valmiiksi. Keikoistakin ollaan äärimmäisen harvoin oltu sitä mieltä, että nyt on onnistuttu. Meille veljeksille ei varsinkaan mikään riittänyt. Se oli ihan pöhköä.

22-Pistepirkon seitsemäs albumi Eleven ilmestyi vuonna 1998.

Inspiraation lähde musiikin tekemiseen ei PK:lla ole vuosien varrella muuttunut mihinkään. Hänen mielestään musiikki, ja taide ylipäätään, on mahtavaa.

– Mulla on sellainen fiilis, että olen etuoikeutettu. Inspiraatio on musiikki itsessään ja se mahdollisuus, että voi mennä työhuoneelle säveltämään lauluja. Pääsen mukaan uimaan sinne, saan sieltä läjästä ryöpättyä tarpeeksi matskua ja tehtyä siitä jonkun laulun. Soittaminen ja työn tekeminen on pääsääntöisesti inspiroivaa, vaikka hyötyprosentti onkin huono. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä. Tai on sillä jotain väliä. Joskus vituttaa, kun menee viikkokausia niin, ettei saa mitään järkevää aikaiseksi.

Muutettuaan Helsinkiin PK alkoi kuulla musiikkia laajemmin. Hän kulki korvat jatkuvasti höröllä miettien ja tutkien, kuinka erilaiset jipot oli toteutettu, eikä hän nykyäänkään voi kuunnella musiikkia vain taustamusiikkina.

– Mun kappaleet syntyvät niin, että rämpytän kitaraa. Tykkään soittaa nimenomaan sähkökitaraa. Alan laulaa jotain höpöhöpöä ja suunnittelen melodiaa mielessä. Laitan näitä juttuja peräkkäin, ja sen jälkeen pitää keksiä, mistä tämä kertoo. Tämähän on hauska laini, tässä on hyvänkuuloinen rytmitys, tämä kuulostaa hyvältä foneettisesti. Sitten alan survoa matskua siihen sabluunaan, jonka olen kehittänyt. Se kestää joitakin viikkoja, kuukausia tai vuosia. Inspiraatiota perinteisessä mielessä ei tapahdu, vaan biisit syntyvät tekemällä. Mä en kaipaa inspiraatiota musiikkiin. Se ei ole laadun tae. Ainoat asiat, mitä kaipaan, ovat aika ja rauha.

– En pysty kuuntelemaan musiikkia noin vain ollessani kotona. Haluan keskittyä siihen, ammentaa siitä erilaisia näkökulmia.

Vaikka PK toistuvasti muistuttaa pitävänsä nimenomaan sähkökitaran soundista ja soittamisesta, on 22-Pistepirkon musiikissa ollut mukana koneita jo 80-luvun puolivälistä alkaen. Muusikon mukaan myös elektroniset kappaleet syntyvät samalla tavalla, joskin kokeillen. Esimerkiksi vuonna 2001 ilmestyneellä Rally of Love -albumilla on runsaasti sekvenssi- ja rytmikonekokeiluita, joista osa oli studioon mennessä hyvinkin keskeneräisiä.

Waiting for the Train

Erityisen kiinnostavaksi Keränen kuvaa beatboxausta ja sämpläämistä. Jälkimmäiseen hän tutustui vuonna 1992 ilmestyneen läpimurtolevy Big Lupun studiosessioissa.

– Siellä oli sämpleri. Me oltiin kuultu, että hiphoppareilla on sämplerit, ja haluttiin heti tietää, miten ne toimii. Mä muistan sen turhautumisen… Ei jumalauta… Tossa on se vehje, mutta me ei osata käyttää sitä. Siellä kuuntelin ensimmäisen kerran hiphop-juttuja.

– Kun sävellän kotona, mulla jauhaa melkein aina jokin rytmipulssi. Musta on kiva soittaa rytmitaustan kanssa. Kun tehtiin bändin kanssa, sanoin monesti Espelle, että soittaa jotain, ja aloin soittamaan siihen päälle.

Kun 22-Pistepirkko jäi telakalle, PK:n ajatukset olivat kaksijakoiset. Tilanne tuntui toisaalta ahdistavalta, toisaalta hyvin vapauttavalta. Viimeisiä keikkoja oli ollut erittäin mukava soittaa, mutta viimeisen jälkeisenä aamuna PK:lla oli outo fiilis. Ensimmäistä kertaa 35 vuoteen päivän ensimmäinen ajatus ei liittynyt orkesteritoimintaan. Pian pinnalle kuitenkin nousi ajatus soololevystä.

– Tiesin, että siitä matkasta tulee pitkä, koska kaikki musiikin tekemisestä oppimani on tullut orkesterin kautta. Kun se on ryhmätyötä, sä et joudu vastaamaan kaikesta.

– Soololevyn tekeminen on jo vanha haave. Oli mahtavaa alkaa tekemään sitä, mutta toisaalta mulla ei ollut hajuakaan, miten se tulee tapahtumaan. Tai hajua oli, mutta siinä oli henkilökohtaisen arvioinnin ja kasvamisen paikka.

Uusi levy etenee PK:n mukaan välillä nopeasti ja välillä takapakkia ottaen. Kappaleita on syntynyt, mutta hän ei osaa ottaa kantaa siihen, milloin levy ilmestyy. Kappaleet Keränen tekee itse, mutta toista näkökulmaa on antamassa Valtteri Laurell Pöyhönen, muun muassa Dalindèon ja Ricky-Tick Big Bandin nokkamiehenä tunnettu jazz-muusikko. Yhteistyö otti PK:n mukaan tulta alleen jo heti ensiyrittämällä.

– Päätin jo alusta lähtien, etten halua tehdä kaikkea itse. Mun homma on ensin säveltää kappaleet ja mielellään kirjoittaa tekstit. Sitten voisin soittaa jollekin, että hei, mulla on tämmösiä.

– Tein biisejä jonkin verran, ja sitten mulle tuli mieleen Valtteri Pöyhönen. Tiesin, että hän on musikaalinen. Laitoin hänelle tekstaria, että voitaisko tavata, haluaisin jutella. Tavattiin ja sovittiin, että kokeillaan. Olin virittänyt sille kitaran, kun tiesin, että se on kitaransoittaja. Se soitti puoli minuuttia ja sanoi, ettei soita kitaraa. “Mä soitan pianoa”. No soita, ole hyvä. Kun oltiin soitettu viisi minuuttia, selvisi, että aletaan tekemään yhdessä.

Tulevan soololevynsä sisällöstä PK on hieman kryptinen. Pistepirkkojen kaiuista hän yrittää päästä eroon.

– Jos jonkin tyyppistä se ei ole, niin studioon ei kasata bändiä soittamaan. Mä oon soittanut bändissä ihan tarpeeksi. Välillä se on kitaransoittoa ja laulua, välillä mukana on Valtterin piano. Välillä on helvetisti matskua – saa olla vaikka sinfoniaorkesteri.

– Sen ei tarvitse olla sillä tavalla soololevy, että olisi koko ajan simppeliä. Mutta kappaleiden pitää olla sellaisia, että mun pitää klaarata ne yksin livenä. Nämä ovat reunaehdot.

– Hirveästi olen pohtinut, mitä teen, ettei musiikkini kuulostaisi Pistepirkoilta. Mutta en mä sille loputtomasti voi tehdä. Mä en soita rumpuja niin kuin Espe soittaa, eikä siinä soita rumpuja kukaan muukaan. Broidi ei ole around, eikä se ole soittamassa bassoa tai muutakaan – sekin on pois laskuista. Mitä siihen jää jäljelle? Mun kitaransoitto ja laulu. Niistä mä en pääse eroon, vaikka mitä tekisin. Osan sävellysmaneereista olen onnistunut karistamaan pois, mutta osa vain kuuluu mun tapaan säveltää. Jos se pelaa ja kappale on hyvä, niin se on siinä.

PK:n tavoitteena on aloittaa runsas keikkailu mahdollisuuksien mukaan levyn valmistuttua. Ajatuksena on saada mahdollisimman paljon keikkoja Suomeen ja muualle maailmaan. Kiertueen kokoluokka on vielä auki.

– Ei mittakaavan tarvitse kovin iso ollakaan, että sillä tulee toimeen, jos olen kiertueella itsekseni tai kahdestaan. Esityskokoonpano on korkeintaan kaksi ihmistä, olettaen, että Valtteri lähtisi mukaan. Valtsu soittaa pianoa, mä soitan kitaraa ja laulan, ja mukana on mahdollisesti rumpukone. Toinen tapa on, että olen ihan itsekseen.

– Toivottavasti päästään kiertueelle. Sanotaan vaikka esimerkiksi 15 keikkaa putkeen. Sillä tulee toimeen. Siihen lisäksi merkkarimyynti, joka kannattaa aina. Siinä on se, mitä pyrin päästä tekemään. Pääsenkö minä? Aika näyttää.

Keskustelu kääntyy kuin huomaamatta siihen kuinka musiikkielämä on muuttunut viime vuosikymmeninä. Rockmusiikista on tullut PK:n mielestä yksi historian alaviitteistä siinä missä jazz, blues ja jossain määrin myös folk ovat sitä jo.

Keräsen mukaan rock on menettänyt sen yhteiskunnallisen aseman, mikä sillä joskus on ollut esimerkiksi nuorison kanavana itsensäilmaisuun ja identiteetin rakentamiseen. Tilalle on tullut hip hop – ja hyvä niin.

– Hip hop ja rap ovat nykyajan punk, ovat olleet sitä jo pitkän aikaa. Se on mun mielestä mahtavaa. Rockista on tullut AOR:ää. Se ei paistattele ulkomusikillisessa merkityksessä, niin kuin aikanaan tekivät rock’n’roll ja rock, joilla oli muutakin merkitystä kuin se, miltä ne kuulostivat. Se oli nuorison vapautumisen kanava ja itseilmaisun muoto, mutta se ei ole sitä enää – ainakaan siinä määrin, mitä se oli ennen. Samaan aikaan genretkin pirstaloituvat ja tieto on nopeaa.

PK huomauttaa, että bändin perustaminen vaati aikanaan paljon vaivaa. Alkujärjestelyt vaativat väkisinkin jonkin verran pääomaa, paikan sekä useamman henkilön läsnäolon ja sitoutumisen. Suurin muutos musiikkikentällä liittyy Keräsen mielestä siihen, kuka tienaa työllään. Olosuhteiden pakko pienentää erityisesti kiertäviä kokoonpanoja.

– Nykyään homma kulkee aika lailla sulavammin. “Aletaanks tehdä biittejä? Kenen luo mennään koodaamaan?”. Kevyt kotistudio kulkee useimmilla läppärissä mukana. Jo tästä syystä ymmärrän, että hip hop on paljon notkeampaa ja nopeampiliikkeistä. Puhumattakaan siitä, että se on ekologista. Jos räppistaroilla on big production, niillä on lavalla muutama heebo. Mutta jos produktio on pienempi, niitä on kaksi: toinen läppärin kanssa ja toinen räppää. Show kulkee henkilöautolla ja parilla hotellihuoneella. Järjestelyt ei maksa paljon mitään, keikkaliksat jää puhtaasti taskuun. Hienoa! Ketterää!

– Rakenteet ovat räjähtäneet sirpaleiksi. Nykyään on superstaroja ja super-underground. Siinä välissä ei ole välttämättä läheskään yhtä paljon staffia kuin aikaisemmin. Sitten on vaikea toimia, kun taloudelliset edellytykset on vain muutamilla. Undergroundissa sen vähäisenkin euron jakaminen on tavallaan ajantuhlausta, koska ei ole mistä jakaa.

– Ansaintalogiikka pitää miettiä toisella lailla, jos haluaa olla ammattimainen esiintyvä taiteilija. Sen takia on pieniä kokoonpanoja ja artistit soittavat helvetisti keikkoja. Ei ole sattumaa, että Ed Sheeran on Wembleyllä yksin. Duoja on vaikka kuinka paljon. Nykyteknologian avittamana saat aikaiseksi helvetinmoisen hässäkän, jos sulla vain on jotain tarjottavaa.

Keränen uskoo suurien, perinteisillä bändisoittimilla soittavien orkesterien paluuseen, mutta samalla hän yrittää ymmärtää nykytilannetta.

– Aina jossain vaiheessa tulee backflash, ja tajutaan, että pitääkin olla bändi. Näinhän se on aina mennyt.

– Musta on kiva kuunnella hittibiisejä. Tapanani on mennä Youtubeen jonkin tietämäni kappaleen ääreen ja sieltä ehdotusten kautta eteenpäin. Sitten katson, että jollakin on vaikka satoja miljoonia tai miljardeja klikkauksia: on pakko katsoa, minkälainen se on. Jos jollain on 100 miljoonaa kuuntelijaa, siinä on pakko olla jotain, vaikka se ei itselle uppoaisikaan. Jos joku on menestynyt suuressa mittakaavassa, siinä täytyy olla jotain, joka resonoi ihmisissä. Jos siitä ei tykkää, niin ei tykkää. Mutta yleensä kaikissa jättisuosituissa on jotain. Siihen on jokin syy.

– Jos jotain olen oppinut jo vuosikymmeniä sitten, niin osaan pitää suuni kiinni, jos en pidä jostain asiasta, joka voi olla valtavan suosittu ja joillekin elämää tärkeämpi. Olen vain hiljaa ja onnellinen, että ihmiset ovat löytäneet jotain sellaista, mikä on heille merkityksellistä.

Muusikkona toimimisenkin edellytykset ovat PK:n kokemuksen mukaan muuttuneet parinkymmenen vuoden huomattavasti:

– Puitteet ja ymmärrys konserttien ammattimaiseen järjestämiseen ovat parantuneet, vaikka kukaan ei odota, että artistia hyysättäisiin. Keikkapaikkoja on vähemmän, mutta homma toimii niissä paremmin.

Suomessa voi nykyään olla massiivisia staroja. Jotkut suomalaiset ovat jo soittaneet stadionilla, ja yhä useammat kotimaiset starat vetävät keikkoja Hartwall-areenalla. Mittakaava on kasvanut, mutta ei levymyynnillisesti. Artistien ja levy-yhtiöiden pitää nykyään ottaa iso osa tuloistaan keikoista.

Musiikkielämän muutoksen lisäksi ihmettelemme PK:n kanssa ympärillämme tapahtuvaa yleistä yhteiskunnallista muutosta. Hänen mielestään maailma on tällä hetkellä täysin käsittämätön, ja moni asia tapahtuu yhtäaikaisesti.

– Hallitus on mikä se on. Katsontakannasta riippuen…

– Hehän myönsivät itsekin sen, että tuloerot ovat kasvaneet. Heidän agendansa ei ole pienituloisten puolustaminen. Vasemmistolitto yrittää puolustaa heitä ja toivottavasti onnistuu. On surkeaa ja äärimmäisen mielenkiintoista, kun on ajateltu, että internet keskimäärin demokratisoisi yhteiskuntaa. Sana on ikään kuin vapaa. Mitä siitä seuraa? Minun järkeni ei riitä ymmärtämään sitä mekanismia, joka nostaa esimerkiksi keskustelupalstoilla silmitöntä vittuilua ilman syytä. Johtuuko se siitä, että sana on vapaa? Ovatko ihmiset niin helvetin tyhmiä, että kun sana on vapaa, niin he alkavat puhua mitä sattuu? Miksi netissä on niin hirveetä kuin siellä on? Sen takia mä en siellä ole.

– Tämä on helvetinmoinen sekasotku, tämä paikka, jota maailmaksi kutsutaan. Köyhät ovat toistensa kimpussa, ja rikkaat voivat katsoa vierestä. Se on surullista. Miksi näin on käynyt? Jos Trump on pahis, niin ei tämä hyviskään kovin häävi ole: korporaation kukkanen, rouva Clinton. Jos tässä ovat nämä ääripäät, niin sillä maalla on asiat huonosti. No, se ei olekaan minun kotimaani.

– Katselen pää kallellaan tätä menoa ja yritän ymmärtää. Enkä ymmärrä läheskään kaikkea. Mun mielestä tästä ei tule yhtään mitään.

– Kysymys on, ehtivätkö lapseni lopullisen hässäkän alta pois. En ole optimisti enkä kauhean pessimisti – ehkä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän tykkään asua Suomessa. Kaikkine karvoine päivineen, vaikka täällä on monet asiat päin helvettiä, mutta voisi olla aika paljon huonomminkin. Täällä me vain istuskellaan ja jutellaan taiteesta, ja tästä kun mennään kotiin, niin meillä molemmilla on ruokaa. Aika monella ei ole. Keskimääräiset olemisen edellytykset on ihan ok. Ei mulla ole sydäntä valittaa tästä asiasta, Suomi 100:n kunniaksi. Mun mielestä tämä on huomattavasti enemmän onnistunut kuin epäonnistunut juttu. Se on kaukana täydellisestä, moni asia voisi olla paremmin. Mutta aika moni asia voisi olla huonomminkin.

– Yleisen kuvan hahmottaminen on mulle vaikeaa. Katson suurella mielenkiinnolla, kauhuissani ja täysin ymmärtämättömänä suurinta osaa asioista, jotka tapahtuvat. Yritän olla ahdistumatta maailman menosta. Se ei toivottavasti kuitenkaan tarkoita sitä, että työnnän pääni pensaaseen. Ponnistelen, ettei se lamauta mua: tämä ihmeelllinen, helvetinmoinen hässäkkä, jota elämäksi kutsutaan. Monet asiat on minusta riippumattomia. En voi niille mitään. Aika monellekin voin, mutta esimerkiksi Trumpille ei voi yhtään mitään.

– Lopputulema: yritä ahkeroida. Jos on mahdollisuus mennä työhuoneelle, niin yritä tehdä kappaleesi valmiiksi. Yritä hoitaa ne lapset ja saada niille päähän, että hommaan kuuluu ahkerointi, niin voitte tehdä mitä haluatte. Pidä niistä ja vaimostasi huoli. Pidä huoli niistä asioista, mistä pystyt pitämään. Yritä olla umpioimatta elämääsi liikaa ja yritä hallita hallitsemattomuuden vaikutus. Välillä se pääsee otteestaan, ja se masentaa. Välillä sen saa työnnettyä jonnekin niin, että se rouskuttaa jossain takatajunnassa, mutta lähempänä itseä olevat asiat saa hoidettua.

Puhuttaessa maailman puristuksesta ja paineesta, sivulauseessa vilahtaa pohjoinen ahdistus, josta Terveiden Käsien Läjä Äijälä silloin tällöin puhuu. Kokeeko PK sitä?

– Mä tiedän sen. Se on jollain lailla tuttu. On se tavallaan kaverikin. Voihan se olla että mä suorastaan ryven siinä, mutten itse tajua sitä. Olenko sitten pohjoisen ahdistuksen marinoima juntti, joka ei edes ymmärrä että näin on?

– Se ei ole eteenpäin ajava voima, mutta ei myöskään aja alas tai estä minua tekemästä. Ainakin tietoinen minäni on tätä mieltä. Epätoivon hetkiä toki liittyy oman ja äärimmäisen rajallisen lahjakkuuden kanssa toimimiseen. Miten vitussa mä saan tämän ikinä tehtyä? Miten tän pitäisi mennä? Välillä se vie mennessään, mutta välillä oikeat ratkaisut tuovat hyvän olon tunteen. Se kuuluu kuvioon. Myös kaikki kollegat sanovat, että se on peruskamaa.

– Itsekriittisyys omaan työhön on tärkeää, mutta erittäin tärkeää on se, että se on oikeassa paikassa. Jos se tulee pintaan siinä vaiheessa, kun alat etsimään ituja ennen kuin ne ovat edes nousseet mullan yläpuolelle, silloin ei tapahdu koskaan mitään. Sitten kun sulla on 20 biisiä, voit alkaa raakkaamaan pois; “Tää numero 8, oon kaksi vuotta tässä sua kuunnellut, mutten ole ihan varma.” Itsekritiikki on murhaava kaveri, jos se on väärällä tontilla. On järjetöntä olla itsekriittinen siinä vaiheessa, kun olet heruttelemassa.

Työnteko on selviytymismekanismi, mutta tärkeimpänä asiana säilyy perhe. PK alkaa ajatella peruspilareita ääneen.

– Musta on kiva katsoa, kun lapset kasvavat ja perhe voi hyvin. Haluan tehdä perheasiat niin hyvin kuin pystyn, haluan auttaa niitä niin kauan kun olen olemassa. Kotiasiat yritän pitää sellaisina, että siellä on ihmisillä hyvä olla. Mulla ei paljon muuta elämässä ole, ja se on täysin tietoinen valinta.

– Broidi on irvaillut mulle jo vuosikymmeniä sitten, että sä olet munkki, sä et mitään muuta teekään. Mutta en ole ennen perhettäkään tehnyt mitään muuta kuin työtä.

– Taiteeseen kuuluvat ammatit ei mun mielestä ole sen vähempiarvoisia kuin muutkaan. Bullshit! Kaikki ponnistelee omilla tavoillaan, ja niihin on omat syynsä. Kuittailu siitä, että joku on esimerkiksi porvarillisessa työssä, on mun mielestä niin alkeellista kuin voi ikinä olla. Ihmiset tekee erilaisia asioita. Mun elämä on erittäin yksinkertaista, ja se on tietoinen valinta.

– Mun elämänvoimaa syö se, jos koen, etten onnistu siinä mitä teen. Ahkera työnteko on oiva väline eteenpäin pääsemisessä. Ei kuitenkaan kannata urpona lyödä päätään seinään. Ahkeruus ei tarkoita idiotismia ja fatalismia.

– Pistepirkoilla oli luterilainen työmoraali. Kun me lähdettiin treenaamaan, me sanottiin aina, että me lähdetään töihin. Me haluttiin tehdä niin ihan alusta alkaen. Uskon myös joutilaisuuteen, että aivojen antaa välillä olla. Minun tapauksessani se ei kuitenkaan toimisi kestävänä olotilana. Ehkä se on se luterilainen opetus, mikä faijalta on tullut: jos teette jotain, niin tehkää se myös kunnolla. Jotain pitää tehdä.