Poptähti Ellinoora rehellisimmillään

Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017

Teksti:
Pietari Pyykönen

Kuvat:
Sofia Mänttäri

Jaa artikkeli

Kun on matkalla maan popkentän kärkikastiin, korostuu kummasti kenelle voi soittaa aamuyöstä, kun itkettää ja on paska olla. Kahdessa osassa tehty syvähaastattelu avaa syttyvän poptähden mielenmaisemaa ainutkertaisella tavalla.

 

23. syyskuuta 2016 klo 11:13—

Viikko debyyttialbumin julkaisusta

– Jos miettii normaalielämää, mitä tää harvoin on, niin ensimmäistä kertaa on puhtaasti onnellinen fiilis. Mä kävin just pari päivää sitten keskustelun siitä, kuinka hyvää arviota tai positiivista palautetta ei jotenkin osaa ottaa vastaan. Siitä löytää aina jotain negatiivista, mikä on tosi outoa. On ollut vähän alakuloinen fiilis viime aikoina ja oon miettinyt, mikä on. Se alkaa nyt mennä, kun hyväksyy, ettei koko ajan tarvitse olla onnensa kukkuloilla. Esimerkiksi äsken, kun käveli tosta Karhupuiston läpi, niin mietti vaan et ”ei vitsi, elämä on aika jees”! Tulee semmoisia puhtaan onnen pirskahduksia.

Istumme Torkkelinmäen kupeessa kahvila Taikalampussa, jonka herttainen pitäjä vaihtaa kuulumisia kahvilan toisella puolella istuvien kanssa.

Ellinooran debyyttialbumi Villi lapsi on julkaistu viikkoa aikaisemmin. Se striimasi kultaa ennakkoon.

Tuore single Elefantin paino on noussut vastikään Spotifyn kuunnelluimpien kärkeen. Ensimmäinen Spotify-listaykkönen on popmaailmassa tärkeä virstanpylväs.

Laulaja-lauluntekijän suosio on ollut kiidossa lokakuussa 2015 julkaistusta Carrie-kappaleesta lähtien. Helmikuussa ilmestynyt läpimurtosingle Leijonakuningas avasi ovet kesän suurimmille festareille, joilla Ellinooralla oli onnekas tilanne: kaikki tiesivät hitit, hänet haluttiin nähdä. Kukaan ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että lavalla olisi niin aseistariisuva esiintyjä.

Jokainen saavutus on johtanut luontevasti toiseen ja kasvattanut artistin suosiota sopivasti kerrallaan. Kuulostaa miltei täydelliseltä?

Todellisuudessa ensimmäinen single julkaistiin jo neljä vuotta sitten. Se vedettiin Ellinooran vaatimuksesta pois markkinoilta vain kahden viikon jälkeen.

Vastoin odotuksia levy-yhtiö Warner antoi murtuneen artistin kasvaa.

Onko sulla tyhjä olo nyt, kun levy on vihdoin valmis?

– On. Se on toisaalta ollut vasta niin vähän aikaa ulkona, ettei voi vielä tietää miten sen tulee käymään. Joutuu koko ajan olemaan, että ”aivot, älkää menkö tulevaisuuteen, nyt pysytään täs hetkessä”. Mun koko elämä on perustunut tähän levyyn viime vuodet. Kaikki tekemiset ovat liittyneet sen tekoon ja oma identiteetti on rakentunut sen kautta. Nyt miettii, että miten tässä pitäis olla ja mitäs sitä seuraavaksi alkaisi tehdä.

Villi lapsi on myynyt tähän mennessä reilusti platinaa.

I

– Laulunkirjoittaminen on suurin ilmaisukeino, mitä mä oon omille tunteilleni, yllättäen, löytänyt. Vaikka omassa elämässä ja musahommassa on muuten tiettyjä ulkokohtaisia paineita, niin laulunkirjoittamiseen se ei oo vielä heijastunut. En mieti kirjoittaessa ”kenelle mä tätä kirjoitan” tai ”kuka tästä diggaa”. Ylipäätään on ollut hirveän mielenkiintoista, kun on saanut avattua omaa persoonaa ja sitä, mistä asioista haluaa ihmisille kertoa. Mulla on mennyt käsitys itsestäni uusiksi.

– Olin aiemmin sellainen pää edellä joka paikkaan -menijä ja super, super spontaani tyyppi. Kirjoittamisen ja monien viime vuosina tapahtuneiden asioiden myötä en enää ole se sama huomionhakuinen ihminen. Tarkkailijan rooli sopii mulle paremmin. Ulkopuolinen ei välttämättä ajattelisi musta, että ”hänpä on tuollainen tarkkailija-seinäruusunen”, mut oon itse huomannut omassa päässä tapahtuneen muutoksen. Ja se on mun mielestä ihan tervettä: kehittyä ja muuttua ihmisenä. Varsinkin kun on päättänyt tässä herkässä vaiheessa näitä biisejä julkaista ja tätä hommaa tehdä.

Jos ulkokohtaiset paineet eivät ole heijastuneet laulunkirjoittamiseen, tarkoitatko, ettet kirjoittaessa kamppaile kovan itsekritiikin kanssa?

– Tiettyyn pisteeseen asti en. Mä en oo mikään maailman paras soittaja, ja kun itsekseni teen, sitä vakuuttelee itselleen, että ”kyl sä pystyt tuottamaan ne asiat ulos, mitä haluat”, mutta kun se pitää esitellä toiselle – tässä tapauksessa Samulille [Sirviö, tuottaja] – niin aina tulee pieni pala kurkkuun. Onkohan tää nyt ihan paska? Ymmärtääköhän toi toinen? Sen peilaa aina sen toisen ihmisen kautta.

Käykö sulla tosiaan Samulinkin kanssa noin?

– Ei ehkä enää… Mutta kyllä musta tuntui tuolta vielä esimerkiksi Leijonakuningasta tehdessä. En tiedä, miksi se pelottaa, että ”apua, jos toi ei tajua, niin ei kyllä kukaan muukaan”. Jossain vaiheessa huomasin sen ajattelun menevän noinkin pitkälle. On ihanaa, että mitä enemmän tekee, sitä enemmän luottaa itseensä ja omaan soittotaitoonsa eikä välttämättä tarvitse toista sanomaan, että ”hei tää on vitun hyvä”.

Millainen on hyvä laulu?

– Kaikkihan aina lähtee aina hyvästä biisistä, kaikki perustuu siihen. Mun mielestä hyvässä biisissä esitellään joku x tunne, siinä on joku juttu. Joku, et kun sä puhut siitä biisistä, sä voit käyttää vain yhtä sanaa ja kaikki tietää, mistä siinä puhutaan – joku mihin se tiivistyy. Hyvässä biisissä on luonnetta, jotain tuttua ja jotain uutta. Siinä ei oo liikaa asioita. Palikat on kohdallaan, se on selkeä ja se tuntuu jossain.

– Jotenkin aina silloin, kun oon luovan työskentelyn parissa kokenut ”vitsi tää on siistiä” tai ”onks noloa itkee omalle biisille” -fiiliksiä, niin kyllä se on vahvasti tunteisiin liittynyt. Mietiskelin just, että aika harvoin mikään täysin uus musa puhuttelee enää, ainakaan heti. Sen vuoksi on ehkä itselle niin tärkeää yrittää raaputtaa jotain pintaa. Siinä on kyllä perää, kun sanotaan, et kun on vähän… ei nyt nolo olo, mut vähän sellainen…

”Kehtaaks”?

– Niin! Siitä tietää, että on tosissaan jonkun äärellä. Ei mua sillä tavalla hävetä kuitenkaan. Häpeä on mun mielestä hassu tunne, sen kanssa on itse paininut niin paljon. Nykyään, jos mä oikeasti pysähdyn miettimään lauluja, joita mä oon kirjoittanut, niin saattaa tulla syvä huokaus, kun en todellakaan oo ajatellut liikaa! Tosin sen takia niille tietyille biiseille on käynyt miten on käynyt.

– Jos alkaa liikaa filtteröimään itseään tai miettimään, että ”kun mä teen näin niin musta tulee jotain”, niin silloin mennään automaattisesti ihan metsään. Mitä rohkeammin ja mitä kipeämmistä aiheista sä kehtaat laulaa sitä kovemmin se uppoaa.

– Ja kun mulla ei oo mitään sellaista imagoa, jotain Lady Gaga -artistityyppiä, jonka taakse mennä piiloon, jos asiat meneekin päin persettä, niin on tajunnut, et tässä ollaan oikeasti aika alasti ihmisten edessä.

On juttuja, jotka jäävät elämään ja on juttuja, jotka on vitun kovia juttuja vuoden ja sit kaikki unohtaa ne.

II

– Me väännettiin Samulin kanssa tosi paljon levyn soundimaailmasta ja siitä, mitä se voisi olla. Mulla oli selkeä näkemys siitä, mitä mä haluan olla ja Samuli joutui sanomaan, ettei jokainen biisi voi, tietenkään, kuulostaa samalta. Oli virkistävää, kun oli toinen ihminen sanomassa suoraan, ettei joka toisessa biisissä, YLLÄTTÄEN, voi olla akustista kitaraa ja ukulelee. Mutta sillä tavalla sitä on tottunut tekemään biisejä!

– Jossain vaiheessa mä kuuntelin tosi paljon First Aid Kittiä, Bon Iveriä ja Mumford & Sonsia ja olin jyrkkänä, etten halua mitään elektronisia elementtejä levylle. Onneksi me lopulta löydettiin meidän oma maailma tekemällä, kokeilemalla ja kuuntelemalla vaan ihan superpaljon musaa. Kun miettii tän maailman ja tän ajan musiikkia, niin kyllä mä uskon ihmisille jäävän mun musasta päällimmäisenä mieleen, että siinä on oikeita soittimia. On se enemmän orgaanista kuin moni muu.

Ja nimenomaan tässä ajassa.

– Ja se on – no, ei voi sanoa surullista, koska näin se on aina mennyt. Ajalla on omat kuvansa. On juttuja, jotka jäävät elämään ja on juttuja, jotka on vitun kovia juttuja vuoden ja sit kaikki unohtaa ne.

– Mulla on ollut aika sairaita tavoitteita vain sillä perusteella, että oon kaiken epävarmuuden keskellä niin sokeasti luottanut omaan musaan ja siihen, että jossain vaiheessa joku tajuu. Mä sanoin tammikuussa, että mä tulen olemaan tänä vuonna Spotifyn ykkönen – ja se tapahtui. Mä sanoin myös, että mun biisi tulee menemään radiokanavalle, joka ei ollut vielä aikaisemmin soittanut mun musaa perustellen ystävällisesti, ettei se vastaa heidän linjaansa. Päätin, etten ala muuttamaan mun musaa sen tyyliseksi, että se voisi mennä siellä, vaan tehdään vaan, kyllä joku biisi sinne pääsee. Nyt sekin tapahtui!

– Me oltiin kavereiden kanssa katsomassa Kaija Koon keikkaa Ruisrockin Rantalavalla viime vuoden kesällä. Mä sanoin, et ”mä vedän täällä ens vuonna”. Multa oltiin julkaistu pari sinkkua, jotka soi jonkun verran radiossa – sitä kautta peilasi tosi paljon, meneekö hyvin vai ei – hommat oli käynnissä ja sai julkaista musaa, mikä jo ylipäätään oli todella siistiä. Silti mä huomasin kavereissa, kun mä sanoin sen ääneen, ettei kaikki ihan… Se oli ehkä ekoja juttuja, joista ymmärsi, että niin ystävyyskin muuttuu, kun tehdään erilaisia juttuja. Mun elämä on aika paljon ajelehtimista, haahuilua ja aikatauluttomuutta, mutta samaan aikaan saan tehdä omaa taidetta jo 22-vuotiaana. Ja työtä, josta saa rahaa, mikä on siistiä!

Sekin on oikea työ!

– Niin! Monet mun ystävät ei ymmärrä sitä. Se on aiheuttanut myös sen, että jengi reagoi eri tavalla kuin ennen. On myös korostunut enemmän keitä ovat ne, joille voi soittaa kahdelta aamuyöllä, että mua itkettää ja mulla on paska olo. Tää on aika riisuva ammatti, ja heijastuu niin vahvasti siihen, miten muut suhun suhtautuu.

– Yksi radiotoimittaja kysyi viime viikolla, että ”etkö sä oo itse ollut siellä omalla keikallas, kun sä aina mietit, tuleeko sinne ihmisiä ja ootsä ihan paska?”. Mä mietin, että niin, sitä katsoo niin eri tavalla! Joo, mä oon alussa ja mä oon pieni, mutta jotenkin vois ehkä jo vähän enemmän olla ylpeä itsestään eikä aina tuijotella niitä kenkiä. Mutta tässä mä opettelen kokoajan! On niin ristiriitaista, miten mulla on aina ollut tosi vahva usko omaan juttuun – ja nyt vielä enemmän, kun eka todistusaineisto on pihalla – mut silti aina tulee se pieni mörkö sanomaan, et ”no, et sä nyt oo mitään”.

Oletko kuullut läheisten suusta, että ”sullapa meneekin hyvin, mulla menee ihan paskasti”?

– Joo! Toi on niin outoa! Ja tota kohtaa niin paljon. On ihanaa, että jotkut pystyy olemaan vilpittömän onnellisia toisen puolesta, mut onko toi sitten suomalaisuutta vai pelkästään sielun pienuutta, en tiedä. Ihmiset, omat kaverit ja tuttavatkin, näkee aina vain sen siistin puolen. Ne ei nää sitä duunia, mitä kaiken takana on, ja sitä mä oon aina yrittänyt sanoa itselleni, kun joku vähän kyseenalaistaa tai katsoo nenänvarttaan pitkin mun tekemisiä. Että ”no, mä olen tehnyt aivan sairaasti töitä sen eteen, että mä olen tässä”. Se on myös ollut outoa, miten jotkut ovat ajatelleet, että mulla on mennyt tosi nopeesti tämä. Mut on kuitenkin signattu jo vuonna 2011. Se sykli, mikä siitä on lähtenyt ja vuosi 2013, kun eka sinkku tuli – kolme vuotta on lyhyt aika ihmisen elämässä, mutta se, ettet sä tee mitään muuta ja sä tuut suoraan lukiosta. Siinä on ollut selkeä rytmi ja aikataulu.

Ja musamaailmassa kolme vuotta onkin aika pitkä aika.

– Juuri näin. Asko Kallonen [Warnerin A&R] sanoi, että mulla meni puoli vuotta keskimääräistä pidempään. Yleensä kaksi ja puoli vuotta on se, mikä monilla, jotka aloittavat tekemään täysipainoisesti musauran eteen hommia, menee siihen, että levy on valmis tai ulkona. Hän sanoi mulle pari päivää sitten, että on OK tuntea myös niitä ikäviä asioita. Että suuret taiteilijathan menee sekaisin, kun niillä ei oo sitä tuskaa, mistä ammentaa. Ei oo sitä polttoainetta.

Vuotesi on ollut aika haipakkaa. Onko isoja saavutuksia vaikea hahmottaa? Onko niihin hankala suhtautua?

– Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että mä oon tosi kova jännittämään asioita. Varsinkin jos miettii noita kesän keikkoja, kun oli ensimmäistä kertaa oikeasti ison yleisön edessä. Provinssissa mua kuumotti niin paljon, et se vaan meni, mut Ruississa mä nautin, oikeesti. Mulla tulee aina vasta niiden tilanteiden jälkeen fiilis, että ”mitä just tapahtui”. Siinä itse hetkessä ei oikein osaa reagoida.

– Tai kun sai tietää olevansa Spotifyn ykkönen: mä olin kampaajalla, Elias Kaskiselta tuli viesti ”vittu” ja sit mun puhelin jumitti. Mä muistan miettineeni, et joko se tippui top-kympistä tai sit se nousi sinne, mikä olisi aivan siis luonnonoikku. Sit tuli viesti: ”Sä oot Spotifyn ykkönen”. Mä aloin itkemään, halasin mun kampaajaa, laitoin vaan pääni hänen rinnalleen kuin se ois mun äiti, hävetti ihan hulluna… Mut se oli ihana hetki! Kun se oli asia, jonka oli päättänyt, mut joka on kuitenkin aika epätodennäköistä, niin siinä tuli vahvasti olo, että ”fuck yes, kyl on kannattanut”. Vaikka noi listat vaihtuukin tosi nopeesti: postaat kuvan sijotuksesta ja huomenna ootkin jo alemmalla sijalla. Siihen jää helposti koukkuun! Mä oon jo aiemmin tehnyt päätöksen, etten seuraa listaa kuin vain sen pari päivää, kun sinkku tulee, mut nyt kun se on ekaa kertaa mennyt noin korkealle, niin totta kai se kiinnostaa. Et paljonko levy striimaa, mitkä biisit – ja se on ihan normaalia!

 

III

– Joskus mä toivon, että pystyisin nauttimaan vähän enemmän. Toisaalta mun tapa käsitellä asioita on aika sellainen kriisailusta helpotukseen, ja silloin ne asiat myöskin tuntuvat joltakin. Mä en koskaan oo turta tai varma, että ”no totta kai tää asia tapahtuu”. Tuntuu, että kriiseilyn jälkeen saavutuksia osaa arvostaa vielä sata kertaa enemmän. Kyl mä pyrin nauttimaan, mutta omat vertailukohdat ovat aina olleet niin korkeissa tavoitteissa, ettei sitä oo tyytyväinen oikein mihinkään. Mä oon vasta ymmärtänyt, että ehkä joskus voisi olla. Voin olla iloinen! Omaa mielialaa peilaa paljon musan kautta, joka täytyy loppupeleissä erottaa omasta elämästä, koska muuten kuolee eikä mistään tuu mitään.

Miten sä olet oppinut olemaan tyytyväinen?

– Ehkä just siten, että ne itse asetetut tavoitteet ovatkin sitten toteutuneet. Se on rumasti sanottu, mutta niin se on. Nyt kun toi iso urakka on takana, niin sitä nauttii jopa tosi pienistäkin asioista. Tiedätkö, että on joku kenen kanssa olla, et on hyvä olla, voi mennä syömään hampurilaista ilman, että täytyy miettiä, että ”apua, mul on huomenna kuvaukset”. Voi mennä kattoo Bridget Jonesia, nauraa ja itkeä siellä. Alkaa herätä sellaiseen normaaliin eloon, mistä tulee tosi hyvä mieli.

– Musahommassa kyltymättömyys on aina läsnä, mut onneksi se myös ajaa eteenpäin. On halu kehittyä ja olla parempi kuin edellinen versio itsestä – tai edellinen biisi, keikka. Sen vuoksi se on itsetunnolle ja henkiselle jaksamiselle raskasta. Täytyy olla aika kasassa. Ikinä sä et oo valmis. Toisaalta, kun miettii noita oikeasti isoja staroja, niin niillä on myös omat ongelmansa. Ongelmat ei koskaan lopu, niitä pitää vain opetella käsittelemään ja miettiä, mikä on oikeasti tärkeää. Kaikkia ei voi miellyttää, ja se on asia, jossa mä toivoisin edelleen olevani parempi. Samoin se, että olisi tyytyväinen siihen, että on omana itsenään päässyt näinkin pitkälle. Samulin kanssa on ollut paljon puhetta siitä, että milloin mä oon tyytyväinen. Monet ihmiset hyppisivät innosta ja onnesta, jos ne olisivat päässeet tekemään niitä asioita, joita mä oon tehnyt – mut mulla on aina se seuraava tavoite.

– Jos mä olisin tehnyt yhden biisin, joka olisi ollut ihan törkeän iso hitti, ja alkanut sitten tehdä paskempia biisejä, niin siinähän vasta oiskin mennyt rikki! Mä oon saanut mennä askel askeleelta eteenpäin, ja se on sopinut mulle tosi hyvin. Ei oo tullut sitä Seiska-rakettijulkisuutta, mikä olisi ollut omalle itsetunnolle tosi vahingollista.

Aika sellaista itsetutkiskelun tuskaa tuli käytyä läpi: etten mä olekaan sellainen tyyppi, mitä olin ajatellut.

IV

”Sielukasta soulvivahteista popmusiikkia suurella sydämellä.”

Näin Warner markkinoi Ellinooran ensimmäistä singleä. Tanskasta Suomen Adelelle tilattu Sellainen mies -kappale julkaistiin elokuussa 2013 yhdessä Berliinissä kuvatun musiikkivideon kanssa. Laulun sanoitti Iisa.

Nopeatempoisessa iskelmäkappaleessa oli retro jousisovitus, Ellinoora fraseerasi tyystin eri tavalla kuin nykyisin eikä biisin perusteella olisi voinut mitenkään odottaa julkaistavaksi vaikkapa Leijonakuninkaan kaltaista kappaletta kolmea vuotta myöhemmin.

Luin, että sun itsetunto koki kovan kolauksen ensimmäisen singlen jälkeen. Miten se vaikutti sun laulunkirjoittamiseen?

– Ihana kysymys, kiitos! Ja että sä asettelit sen noin! Se vaikutti tosi paljon, pisti palasiksi koko homman.

– Mun perusluonne on tosi spontaani ja mulla oli aika vaikea teini-ikä, tuli tehtyä monenlaisia asioita. Totta kai, kuten kelle tahansa 15-vuotiaalle, se oli sellaista aaltoilua ja sen hakemista, mitä oikeasti haluaa tehdä ja kuka on. Mut toi oli vaan slap in the face, et ei vittu, ei näin. Toisaalta sen piti tapahtua, ja onneksi se tapahtui jo silloin.

– Oulusta kun olen lähtöisin ja piirit ovat siellä aika pienet – on toki täälläkin – niin ihmisillä on aina ollut musta jokin mielipide, vaikka eivät olisi tunteneet mua. Mä oon monesti törmännyt siihen, et ”ai, sä ootkin tosi kiva tyyppi”, ja mä oon aina, että mitä, en mä todellakaan halua välittää tuollaista kuvaa. Monesti kuitenkin mielletään, että äänekäs tyttö, joka haluaa esiintyä joka paikassa, on joko asshole tai sillä on itsetunto-ongelma.

– Kun mä lopulta päätin ottaa kirjoittamisen vakavissani, sysäsin kaiken muun pois ja päätin oikeasti tutustua itseeni. Mietin, mitä mä oon ja mistä mä haluan kirjoittaa, ja kyllä sieltä nousi paljon sellaisia aiheita, jotka saivat ajattelemaan, etten ole tuntenut itseäni. En tiedä päätyikö niistä biiseistä lopulta mikään levylle. Aika sellaista itsetutkiskelun tuskaa tuli käytyä läpi: etten mä olekaan sellainen tyyppi, mitä olin ajatellut. Olin juuri muuttanut Helsinkiin enkä tuntenut ketään, oli vain hirveä halu kirjoittaa ja tehdä. Kesti tosi kauan ennen kuin sen kanavan sai auki.

– Musta tuntuu, ettei kukaan mun ympärillä – edes minä – tiennyt, mitä mun homman tulisi olla. Se oli kokeilu, jonka myötä tajusi, ettei mikään tapahdu itsestään tai ainakaan niin, että oot ihan pihalla siitä, mitä haluat. Olin uus tyyppi vieraassa maailmassa, oma kirjoittaminen oli silloin vielä tosi lapsenkengissä. Siinä oli kaikilla myös painetta, että ”meillä on nyt tällainen upea laulaja, joka pitäisi pian saada esiteltyä”.

– Siinä ei oo mitään pahaa, jos ei onnistu heti ensimmäisellä yrittämällä. On eri tapoja löytää oma polku. Toiset käy laulukilpailuissa, toiset istuu treenikämpillä, toiset saa ison mahiksen eivätkä osaa käyttää sitä, toiset kokeilee kaikkea eivätkä silti tiedä, mikä oma juttu ois. On enemmän kuin normaalia etsiä omaa ääntään: en mä olisi tässä ilman niitä ekoja harhaisia askelia.

– Tää on pala mun historiaa, jonka oon kertaalleen käsitellyt ja jonka kanssa oon nykyään jo sinut. Ei se ollut mikään maailmanloppu, maailmassa tapahtuu paljon isompiakin asioita, mutta omassa elämässä se oli tosi jyrkkä kohta. Siinä ajatteli, että mä oon tehnyt virheen ja mä oon tehnyt sen julkisesti. Ja kun sä haluat olla vakavasti otettava laulunkirjoittaja, niin ei se nyt vittu toimi niin, että…

Joku toinen kirjoittaa sun biisit?

Ellinoora huokaisee.

– Niin. Eikä se toimi niin, että sä olisit yhtäkkiä muiden mielestä mielettömän hyvä, jos sä olet omasta mielestäsi tehnyt jotain huonoa. Kyllä se muutti paljon, mukaan lukien asennoitumisen. Asiat eivät järjesty itsestään. ”Kyllä se siitä” on mun motto edelleenkin, mutta sun täytyy itse tehdä aivan hulluna töitä asioiden eteen, jos sä haluat, että homma toimii ja saat oman äänesi kuuluviin.

Mitä sitten tapahtui, kun olit saanut ekan singlen pois markkinoilta? Oliko Samuli mukana jo silloin?

– Mua ymmärrettiin, otettiin aikalisä. Samuli oli ekoja tyyppejä, kenet mä tapasin täällä. Oltiin puhuttu Facebookissa, että voisi pitää jonkun co-write-session.

– Ehti mennä kaksi viikkoa julkaisusta, kun homma lyötiin seis. Mä oon totta kai niin sekava puhuja, että voi tulla virheellisiä kuvia, mutta on hassua, kun monissa haastatteluissa halutaan maalata kuva jostain isosta pahasta levy-yhtiöstä. Ei sellaista ole. On ihana julkaisija, joka antoi mulle aikaa ja uskoi, että musta tulee vielä jotain.

– Konkreettisesti se lähti rakentumaan sen jälkeen, kun kerroin Samulille noista fiiliksistä. Se oli ensimmäinen ihminen alalta, johon mä tutustuin kunnolla, enkä vain pintapuolisesti. Tai niin, että näkee bileissä kännissä ihmisiä, joita on aina ihaillut… Mua niin hävettää, että menin kehumaan Egotripin biisejä ja Jenni Vartiaisen Tunnotonta Knipille joskus 2013. Mä toivon, että se ei muista. Nykyään on ihanaa, kun voi olla normaalisti eikä oo niin starstruck. Kaikki me ollaan ihmisiä.

– Mä vietin Samulin kanssa tosi paljon aikaa, tuli keskusteltua paljon kaikesta ja tutustuttua. Jossain vaiheessa mietittiin, että pitäisikö se sessio nyt vihdoin pitää, mistä oli alun perin ollut puhetta.  Mä sanoin, että mulla on biisejä, joista joku tuottaja oli joskus aiemmin sanonut, että ”no, tää on tällaista musalukioprogee”. Mä olin ollut, että ”mitä ihmettä, nää on popbiisejä”. Eka biisi, joka me Samulin kanssa tehtiin ja yks ekoista, mitä mä oon koskaan kirjoittanut, oli nimeltään Vapaapudotus ja se kesti viis minuuttia.

– Samuli vähän poisteli sieltä osia ja oli et ”mieti vähän tätä lausetta, mieti, mistä tää biisi kertoo”. Siitä sai lähtölaukauksen. Mä olin niin fiiliksissä, kun kuulin sen ekan demotuotannon. Mä diggasin tosi paljon Florence + The Machinesta ja halusin, että siinä olisi samanlaisia tomirumpuja. Puhuttiin ihan sairaasti musasta, löysin Samulin kautta Peter Gabrielin ja So-levyn. Ala-asteella mä tykkäsin Gimmelistä ja mulla oli Gimmel-pipo, jota ylpeästi aina kannoin, vaikka isommat pojat nauroi sille. En oo koskaan välittänyt, jos muut ei tykkää mun musiikkimausta. Olin lukion bileissä aina se, joka laittaa musaa soimaan ja käy vaihtamassa oman soittolistan takaisin.

 

Siinä alkoi matkan varrella tulla tosi paljon uusia naisartisteja ja mä huomasin, miten kaikki ympärillä alkoivat vähän panikoimaan.

 

– Joku vaan aukesi Samulin kanssa. Että musaa voi tehdä niin monella eri tavalla. Kun mä olin päättänyt, että ”nyt tehdään vakavasti tätä hommaa”, niin oli outoa huomata, että se olikin hauskaa se tekeminen. Mun kanssa oli aiemmin tehty duunia niin, että mä olin se oululainen laulaja, jota piti vähän koutsata koko ajan. Se, että joku kohteli mua samantasoisena ja -arvoisena ihmisenä, oli hirveän iso juttu mulle. Ettei mun kaikki ideat ollutkaan ihan paskoja!

– Samuli asui silloin Aleksis Kiven kadulla ja siitä tuli hänen kotinsa lisäksi meidän treenis. Mä olin Pop & Jazz Konservatoriolla koulussa ja odotin aina iltapäivää, että pääsee tekemään sitä oikeeta juttuu eli musaa. Siitä lähti sellainen tekemisen lumipalloefekti. Alun perin oli ajatus, että minä ja Samuli tehtäisiin biisit ja Jurek [Reunamäki, mm. Antti Tuiskun tuottaja] tuottaisi ne. Siinä kävi kuitenkin niin, että me oltiin Samulin kanssa kahdestaan niin vahvasti sisällä siinä projektissa – yllättäen – että jokaisen olisi pitänyt ottaa se sataprosenttisesti pääprioriteetikseen, jotta se olisi voinut onnistua kolmistaan. Samuli alkoi niihin aikoihin itsekin tekemään tuotantoja. Niissä oli selkeä oma näkemys, ja niiden myötä tajusin, että kyllä se pystyisi itsekin tuottamaan sen mun hakeman äänimaailman. Hyvin pitkän väännön jälkeen päätettiin, että tehdään levy kahdestaan.

– Me tehtiin ihan helvetisti biisejä, tosi kovalla tahdilla, käytiin soittamassa niitä levy-yhtiöllä ja saatiin tosi paljon tyrmäyksiä. Luonnollisesti. Onneks mulla on vaihtunut puhelin, sillä jos mä soittaisin sulle jonkun niistä biiseistä, sä ymmärtäisit heti, miksi niitä ei julkaistu! Pitää tehdä sata paskaa biisiä, että tulee yks hyvä. Siitä alkoi sykli: kun saatiin siunaus, että ”okei, tästä tulee jotain” ja levy-yhtiössä nähtiin, että artisti on löytänyt juttunsa, niin käytiin tietyin väliajoin soittamassa biisejä, niitä kommentoitiin ja sanottiin, että ”tehkää rauhassa, ei oo mikään kiire”. Mä olin koko ajan valmis julkaisemaan, mä halusin uuden tulemisen mahdollisimman pian.

– Siinä alkoi matkan varrella tulla tosi paljon uusia naisartisteja ja mä huomasin, miten kaikki ympärillä alkoivat vähän panikoimaan. Mun oli ajateltava itse, että ”don’t give a fuck, sulla on oma juttu, oma soundi ja sun aika tulee vielä”. Joka puolelta muualta tuli sellaista, että ”kun sä oot niin hyvä laulaja ja sulla on niin uniikki soundi, niin pitäisikö nyt kuitenkin mennä testaamaan, että henkilöt x ja x kirjoittaisi sulle – sä tiedät miten tolla ja tolla on mennyt, etkö säkin haluaisi samaa? Sä haluat isoja juttuja – se, että sä vähän antaisit siimaa ei välttämättä ois huono asia.” Onneksi mä pidin pääni.

Minä elän oli eka biisi, joka tuli. Oli vuosi 2013. Mä en ikinä unohda sitä, kun saatiin demolaulut purkkiin ja juotiin Samulin kämpillä bissee. Oli niin hyvä fiilis! Kuunneltiin jotain Shakiran Waka wakaa ja oltiin tosi fiiliksissä musasta. Molemmat sai näyttää vahvuutensa ja heikkoutensa. Pikkuhiljaa alkoi tulla tiettyjä avainbiisejä ja homma alkoi kulkea: löytyi oma juttu, jota kukaan muu ei ollut vielä tehnyt.

– Kesällä 2014 funtsittiin, että oltiin vähän liian sisällä siinä kaikessa. Tuli piste, jossa oli paljon biisejä, mut ykskään ei ollut sellainen, jolla voisi lähteä liikkeelle. Mietittiin, keistä suomalaisista tekijöistä tykkään ja keiden kanssa olisi siistiä tehdä musaa, mut ei oo vaan koskaan kehdannut kysyä. Samuli tunsi Walleniuksen Väinön ja mä olin Kuningasidea-fani – Tiikerililja on mun mielestä yksi parhaimmista biiseistä, mitä Suomessa on ikinä tehty. Kun mä tapasin Väinön ekaa kertaa, ajattelin, että tässä on tyyppi mun makuun, siinä oli jotain tosi siistiä siinä tyypissä. Puhuttiin tosi paljon mun historiasta, siitä mahalaskusta ja uuteen kaupunkiin muuttamisesta – keskusteltiin joku neljä-viis tuntia, istuttiin Samulin takapihalla, poltettiin röökiä ja juotiin kahvia.

– Ajateltiin, että tehdään siitä kaikesta biisi ja syntyi Ei hävittävää. Fiilisteltiin Bastillea ja maailmanmusaa, piti saada joku kuorohokema, tuli ”aeiouao” – joka on jälkeenpäin mietittynä aika… hauska. Se oli eka biisi, josta tuli kaikille fiilis, että tällä voisi avata pelin, koska se niin konkreettisesti kertoi mun tarinan. Me oltiin muilta osin tehty se Samulin himassa, mutta käytiin äänittämässä laulut, rumpuja ja viuluja Oskari Halstin [Scandinavian Music Groupin basisti] NouxVox-studiolla. Tuntui, että ”tää on musaa, tää on niin siistiä”!

– Ei hävittävää sai vihreetä valoa ja se päätettiin julkaista 2015 vuoden alussa. Ei siinä sit loppupeleissä niin kauan mennyt rakentaa kaikki uudelleen.

Biisinkirjoitustilanteissa on paljon nuoria tekijöitä, jotka korostavat itseään aika paljon, ja monesti tuntuu, että niissä jää itse vähän jalkoihin.

V

Minä elän -tekstissä mä sain ekaa kertaa paperille sen, mitä halusin sanoa. 2013 oli mun elämässä tosi käänteentekevä ja merkityksellinen vuosi. Oli tiettyjä henkilökohtaisia juttuja ja ongelmia terveyden kanssa, mitkä laittoivat tosissaan miettimään asioita. Kaikki meni hyvin, mutta mä halusin kuitenkin kirjoittaa siitä: kun on kokenut jotain, mikä laittaa katsomaan maailmaa eri tavalla.

– Se oikea oma ääni tuntuu löytyneen vasta nyt. Nyt, kun kuuntelee levyä, mä kuulen sen! Punainen lanka on totta kai ollut koko ajan: tehdään orgaanista, isoa popmusaa eikä pelätä asioita. Haluttiin käyttää oikeita soittajia, oikeita soittimia, tykkäsin folkmusasta ja isosta brittipopista. Mutta vasta jälkikäteen tajuaa, että kun on takonut päässään, että ”se on tätä, se on tätä se Ellinoora-soundi”, niin se soundi on myös muodostunut. Vaikka mä oon ollut ihan sairaan hukassa, niin se on koko ajan ollut takaraivossa, että ”tätä se tulee olemaan”. Levy kiteyttää sen, mitä mä oon ollut, mitä mä oon halunnut tehdä ja mitä mä nyt oon.

– Maailmassa tapahtuu synkkiä asioita ja omassa elämässä on tapahtunut tummia asioita – olisi tietysti helpompaa kirjoittaa sellaista tekstiä, jossa vain makaisi siinä masennuksessa ja ikävässä, se valo on vaikea löytää. Sellaista on vaan hirmu raskasta kuunnella. Se toivo ei voi olla kliseistä tai alleviivattua. On ollut ihana huomata, että se on itsellä tullut luonnostaan, se on ollut iso osa oman äänen löytymistä.

– Pitää pystyä ammentamaan niistä asioista, joita on kokenut, ilman, että niistä tulee sellaisia ikäviä terapia-itkubiisejä. Niistä pitää saada jotain irti. Kirjoittajana pitää myös haastaa itseään, mun pitää haluta kuunnella niitä biisejä myös ihan musiikinkuuntelijana. Ei niin, että ”no, mulle kävi tällä tavalla ikävästi ja nyt mä kirjoitan sen niin kuin se kävi”.

– Sen mä tiedän, etten mä halua tehdä mitään synkkää kakkoslevyä. Täytyy pysähtyä ja laittaa ajatuksia palasiksi, jotta ei myöskään tekisi juttuja samalla tavalla. Omassa sapluunassa pysyminen on tylsää. Pitää ajatella olevansa oman elämänsä Madonna: voi uudistua, mutta ihmisten ja itsen pitää tunnistaa sen olevan edelleen minua. Aina pitää olla tilaa kehittyä, mut se pitää tulla susta itsestä, eikä siitä, että joku toinen niin sanoo.

– Mä ihailen Samuli Putroa, joka pystyy yhdellä levyllä olemaan niin monen ihmisen kengissä. Ihailen myös Paula Vesalaa, Jarkko Martikaista ja Martti Syrjää tarinankertojina. Eka levy on eka levy, enkä vielä tiedä, miten mä teen seuraavalla levyllä, mut toistaiseksi kertojaminä on ollut tosi vahvasti se, joka on myös itse kokenut tai nähnyt ne asiat. Onko se sitten kahlitsevaa vai ei? Pitää itse päättää, onko se voimavara vai taakka.

Oletko kokeillut tehdä biisejä toisen ihmisen kengissä?

– On ne aika itsekkäistä lähtökohdista tehty, mutta kyllä niissä myös hyvin paljon tarkkaillaan sitä, miten muut ihmiset ovat ja miten se heijastuu itseen. Aika pitkälti Villin lapsen biisit on tehty omaa itseä tarkastellen. Elefantin paino on biisi, jonka mä kirjoitin toiselle ihmiselle niistä tuntemuksista, joita mä itse koin, ja menin sitten ajassa taaksepäin. Siitä tehtiin eka versio 2014 – silloin siinä oli vain kertosäe ja jotain hymistelyä A-osien päälle. Vuosi siitä eteenpäin siitä tulikin totta mulle itselleni. Välillä tässä hommassa on kyllä niin toisen tason juttuja! Siinähän puhutaan toiselle ihmiselle, että ”anteeksi, kun mä en osannut lohduttaa sua”, ja sit se tapahtuukin omalle kohdalle. Didn’t see this one coming.

– Sitä on kuitenkin oppinut, miltä tuntuu kävellä toisen ihmisen kengissä, kun on päässyt kirjoittamaan esimerkiksi Stigille. Me ei olla saman ikäisiä tai samaa sukupuolta. Pasi on ihana tyyppi. Se oli hirveän siisti se biisileiri, mä muistan meidän biisistä sanotun, että ”tässä on jotain oikeeta”. Mul oli vaan niin paljon omia juttuja, etten ehtinyt edes fiilistellä sitä, että mun biisi meni jollekin.

– Syksyllä tulee Kaija Koon levy ja viimeisimmän tiedon mukaan monta mun kirjoittamaa biisiä on pääsemässä levylle, mikä on ihan törkeän hieno juttu! Mä odotan sitä päivää, et näkee levyn biisilistan, koska sit sen vasta tietää varmaksi. Kaija on niin ääritason nainen, ihan mieletön. Hän sanoi mulle – ei ehkä suoraan näin – että näkee minussa paljon itseään, kun hän oli nuori, ja että ”älä oo toimittajille vittupää, ole sinä. Ole hyväkäytöksinen ja ystävällinen”. Kaijalta sai tosi kullanarvoisia neuvoja. Noissa biisinkirjoitustilanteissa on paljon nuoria tekijöitä, jotka korostavat itseään aika paljon, ja monesti tuntuu, että niissä jää itse vähän jalkoihin. Tän jälkeen on kiva mennä seuraavaan sessioon, että ”ai, puhuitsä musta siinä haastattelussa?”, mutta se on totta.

– On ollut hassua huomata – kun mä en ole mikään seinäruusu – kuinka sitä luontaisesti antaa tilaa niille, jotka sitä siinä tilanteessa haluavat. Ei mua pelota sanoa, jos jokin on huono idea. Jos kirjoitetaan biisiä jollekin toiselle, sä et saa koskaan aliarvioida artistia tai sitä, mitä sen musiikki on tai on ollut, vaan sun pitää aina miettiä miten sitä voisi vielä kehittää. Antaa oman twistisi siihen soppaan. On ollut hassua huomata myös, miten siinä menee niin palasiksi monessa tilanteessa. Kirjoittaminen yhdessä on tosi herkkää puuhaa ja siinä just ei saisi ottaa itseensä. Mä oon monen biisileiripäivän jälkeen miettinyt, että ”miks se sano sillä tavalla” ja ”mitä mä nyt tein väärin” ja ”voi, voi, voi”, mutta lopputulos ratkaisee aina. Jos biisistä tulee niin hyvä, että artisti haluaa sen esittää, niin se on vaan aivan älyttömän hienoa.

– Mä mietin kustannussopimusta pitkään, että onko se järkevää, mut oon nyt todennut, että kyllä se kannatti tehdä. Mä oon saanut siitä tosi paljon. Mut on laitettu urani aikana tosi usein sellaisiin tilanteisiin, että ”tos on avomeri, ui, katsotaan, mitä tapahtuu, ei oo pelastusrenkaita”, mut onneksi sitä on aina löytänyt rantaan.

VI

Onko susta outoa kuulla, miten mä hahmotan suosiota?

27. helmikuuta 2017 klo 16.08—

Vajaa puoli vuotta debyyttialbumin julkaisusta

Viime syyskuuhun verrattuna Ellinoora kuulostaa jollain tapaa itsevarmemmalta. Taikalampun nurkassa pehmeällä äänellä jutellut nainen tuntuu osaavan arvostaa itseään ja tekemisiään aiempaa enemmän, vaikka saavutukset yhä hujahtavatkin ohi alati kiihtyvässä vauhdissa. Mikonkadun täpötäyden kahvila Roasbergin hälyssä Ellinoora joutuu toisaalta myös korottamaan ääntään enemmän, mikä saattaa luoda varmempaa vaikutelmaa.

– Mistäs alotetaan?

Villin lapsen julkaisusta on kulunut pian puoli vuotta. Kuudessa kuukaudessa albumi on mennyt reilusti platinaa, Ellinoora on kiertänyt miltei taukoamatta, napannut Emma-ehdokkuuksia (Vuoden tulokas, Vuoden biisi, Vuoden pop), voittanut Iskelmä Gaalan Vuoden tulokas -palkinnon, vieraillut JVG:n (eli yhden maan suurimmista yhtyeistä) singlellä Sitä säät mitä tilaat sekä osallistunut TV:n viihdeohjelmiin, kuten Anssi Kelan Isot biisit -ohjelmaan, jonka tiimoilta julkaistiin cover Ultra Bran klassikosta Minä suojelen sinua kaikelta. Ensi kesänä on luvassa kaikki suurimmat festivaalit toista kesää putkeen.

– Onks siitä niin kauan? Apua! Ehkä oudointa on, ettei sitä sillä tavalla oo vielä ehtinyt pysähtyä miettimään. Kun on koko ajan jotain meneillään, ei voi jäädä katselemaan menneeseen. Se on tavallaan tosi surullista, koska en mä haluu sitten nelikymppisenä olla, että ”ai vittu silloin meni hyvin”.

– Mä muistan, kun se platina tuli, olin, että ”okei, kannatti tehdä, ei tää ihan hukkaan mennyt”! Nyt mä ehkä näen levyn punaisen langan vielä kirkkaammin kuin sitä tehdessä – ja sen, miten Villi lapsi -teema on alkanut elää omaa elämäänsä keikoilla. Musta on ollut ihanaa kaikki se palaute, mitä on saanut ihmisiltä keikkojen jälkeen: että ihmisiä kiinnostaa vielä inhimillisyys kaiken tän cooliuden ja kolkkouden keskellä. Se on mulle polttoainetta. Vaikka on se välillä pelottavaakin: nyt kun pitäisi mennä eteenpäin, mä oon miettinyt tosi paljon sitä, miten pystyisin syventämään omaa juttua ja avaamaan itseäni vielä enemmän.

– Alkuvuodesta oli paljon stressaavia asioita, kova kiire, kiertue, Emma-gaalat sun muut. Vaikka ne eivät olleet yhtään mun käsissä, niin silti niistä otti paineita, että mitä tapahtuu ja miten mä handlaan tilanteet. En oo yhtään sellainen ihminen, joka osaisi hillitä itsensä, hymyillä ja taputtaa, vaikka ois tosi paska fiilis. Kyl mä oon tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana ottanut hirveitä harppauksia ihmisyydessä. Nyt alkaa olla jo niin vahva se oma asia, ettei haittaa, vaikka joku ei diggaisikaan. Välillä on ollut hirveän vaikea käsittää, että vaikka sä annat kaikkesi, olet vilpitön ja aito, niin joku ei välttämättä siltikään syty sun jutulle.

– Mä oon ollut tosi onnellinen siitä, että meidän keikoilla käy tosi erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä. Lähdin tekemään musiikkia, joka voisi jäädä elämään ja koskettaa, jotta ihmiset uskaltaisivat avata omia lukkojaan – siinä mielessä missio tuntuu toteutuneen Villin lapsen kohdalla. Livenä sen responssin saa niin voimakkaasti. Kun katsoo Ellinoora-hashtagilla kuvia Instagramista – eikä se tietenkään oo koko totuus – niin siellä on tosi hienoja oivalluksia! Mä uskon ihmisyyteen aina vähän enemmän joka keikan jälkeen. Ja siihen, että ihmiset uskaltavat luopua rooleista sen tunnin keikan aikana, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

– Tuntuu, että sosiaalisen median läsnäolo on muuttanut käsitystä ajasta. On paljon nuoria faneja, joille ajan käsite on vieläkin nopeatempoisempi kuin mulle. Tulee hirveästi kyselyjä uudesta musasta, kun itse ajattelee vasta ”selvinneensä” ekasta levystä. Vaikka tuntuu, että levystä olisi tosi pitkä aika, pitää olla armollinen itselleen ja ymmärtää, että se on kuitenkin suht tuore albumi. Edelleenkin tulee viikottain viestejä, että ”kuuntelin sun levyn ensimmäistä kertaa”, mikä on mulle hyvä merkki siitä, että asiat tapahtuu askel askeleelta ja koko ajan valloitetaan lisää kuulijoita. Se vaikuttaa paljon, että on koko ajan paljon tekemistä eikä ajan kulumista oikein edes tajua. Aika harvoin enää pysähtyy fiilistelemään asioita.

Mitkä hetket nousevat päällimmäisinä mieleen, kun ajattelet aikaa albumin julkaisun jälkeen?

– Pitää sanoa, että kaikki keikat. Siellä sen työn hedelmän on päässyt poimimaan. Tänä aikana, jona ihmisiä ei lähtökohtaisesti kiinnosta tai liikuta mikään uusi asia, vaan sun pitää lunastaa ja voittaa ne puolellesi, on ollut kyllä uskomattoman ihanaa nähdä ihmisten reaktio ja se, miten paljon musa heitä liikuttaa.

– Jos miettii konkreettisia päiviä, niin koko syyskuun kuudestoista, kun Villi lapsi tuli ulos. Se oli äärimmäisen onnellinen päivä. Ja tietty levynjulkkarit Tavastialla… mä en unohda sitä varmaan ikinä. Sen hirveän kuumotuksen jälkeen, kun meikit menee pieleen ja tekoripset tippuu ja näytänkö lihavalta ja voi voi voi, otetaan minttushotit ja ollaan, että ”tää päivä on meidän, tuol on ihmisiä, ne on tulleet kuuntelemaan meitä, ne on meidän puolella”. Ei se missään tapauksessa ollut mun teknisesti paras keikka, mutta se oli jotenkin aivan mieletön hetki se koko tunti siellä. Mä muistan vieläkin ihmisten naamat, miten ne oli niin haltioissaan! Suu auki hymyileviä emojeita.

– Kun levy oli Spotifyssa ja mulle alkoi tulla viestejä seuraavien päivien ja viikkojen aikana, oli hienoa huomata, kuinka analyyttisia ihmiset ovat ja kuinka ne oikeasti kuuntelevat. Mietittiin, onko Kahleet liian jotain ollakseen eka biisi – ei ollut, se oli just sitä, mitä sen piti olla. On myös alkanut löytyä oma kuulijakunta, joka reissaa meidän perässä ja haluaa olla osa tätä juttua ja tukea sitä.

– New Yorkissa olin tammikuussa. Siellä tunsi, kuinka pieni hiukkanen mä oon tässä maailmankaikkeudessa ja miten vituillaan moni asia täällä on – ja miten ihmiset siitä huolimatta elää ihan hyvää elämää. Ja kuinka etuoikeutettu mä oon, kun saan elääkseni tehdä musiikkia. Ja miten paljon on vielä tekemättä! Siellä mulle tuli myös sellainen ahaa-elämys, että oikeastaan koko maailma on auki, kun itse vain päättää niin.

VII

Mistä aiheista olet kirjoittanut viimeisen puolen vuoden aikana?

– Yhden biisin nimi on Gösta Sundqvist. Siinä on laini, että mä en haluu olla julkkis, vaan jotain Gösta Sundqvist. Göstan omaiset varmaan suuttuu mulle, jos tästä ikinä tulee mitään.

– Mä oon tehnyt sitä, että kirjoittaa 10 minuutissa sata biisinnimeä. Niitä mulla on tosi paljon. Yleensä ne on tosi huonoja, mut aina siellä on joku hyvä ja joku, josta on valmiita ajatuksia. Villi lapsi -levyllä oli paljon asioita, jotka ovat muovanneet minusta sen, kuka mä olen tänään. Nyt oon ehkä askeleen edempänä, en kirjoita enää teiniajoista. Parisuhdeasioita… myös sellaisia juttuja, joista tuntuu, ettei osaa vielä kirjoittaa hyvin. Mulla oli aihio siitä, että ”mä inhoan niitä ihmissuhdelauluja, joissa kaikki jättää ja pettää”. Viime aikojen kirjoituksista huomaa, että maailman synkkyys on tosi läsnä, mut silti mä haluaisin yrittää löytää kaikesta hyvää. Olisi myös hyvä osata astua omista saappaista pois.

– Paljon oon kirjoittanut maailman muuttumisesta. Musta on tosi outoa, että mä olen 23-vuotias ja koen olevani tosi vanha. Se on naurettava ajatus, mutta tuntuu, että ajautuu koko ajan kauemmas ja kauemmas siitä, mitä vaikkapa nuoriso ajattelee, vaikka mä olen sitä nuorisoa. Mä en tiedä osaisinko mä kirjoittaa jostain sosiaalisesta mediasta hyvää biisiä, mutta miksi kaikki haluaa näyttää Kardashianilta? Mistä asiat johtuu? Mitä on tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana? Kipeät tarinat kiinnostaa edelleen, itsevarmuuskysymykset, ihmisen kompleksit, kaikki sellaiset.

– Mä haluan myös haastaa mun kuulijoita. Ei mennä sieltä, missä aita on matalin. Suomessa ei tarvitse olla edes mitään kovin likaista sisältöä, niin vene jo keikkuu ja ihmiset alkavat tehdä aaltoja: ”tää on tosi kauhea juttu”. Jengi provosoituu tosi helposti. Tahallaan sitä venettä ei pidä keikuttaa, mutta ei mua haittaa ravistellakaan ihmisiä tietyissä asioissa. Kirjoittajana mua kiehtoo maailmantila tänään ja miten se heijastuu siihen, millaisia tyyppejä täällä kasvaa ja millainen ihminen musta on tullut. Samoja ongelmiahan meillä kaikilla on, ne vain näyttäytyvät eri muodoissa ja eri volyymitasolla. Mua selkeästi kiinnostaa se, kun hommat menee persiilleen – että miten sieltä noustaan. Niin, ja eläinkielikuvat on käytetty hetkeksi!

– Hyvin vähän on vielä sellaista, mikä olisi mulle valmista. Nytkin on outoa, että mä menin sanomaan ton Gösta Sundqvistin – mä en yleensä ikinä puhu työn alla olevista biiseistä ennen kuin on itselle täysin selvää, että biisi on valmis ja se tullaan julkaisemaan. Mutta toisen albumin aion kyllä tehdä. Ei mennä pelkillä sinkuilla, mikä on mulle erityisen tärkeää.

Mä en ole valmis uhraamaan itseäni julkisuuden alttarille.

Koetko elämäsi olevan erilaista kuin muiden parikymppisten nuorten aikuisten?

– Jos mä ihan rehellinen oon, niin joo. Haluaisin ajatella olevani yhtä optimistinen ja naiivi. Kyllä mä haluan uskoa maailmasta, ihmisistä ja elämästä hyvää ja ajatella, että kaikki on mahdollista. Tai siis… toivon, että muillakin 23-vuotiailla on sellainen asenne. Mutta totta kai se vaikuttaa, ettei ole mitään, minne mennä aamukahdeksalta. Arki on hirveän paljon omissa käsissä ja sitä on hirveän vaikeaa selittää ihmisille, jotka eivät tunne mua tai tätä alaa. On joutunut ottamaan aivan helvetisti vastuuta, kun on muutenkin tällainen huithapeli: aina myöhässä, kämppä on ollut varasto viimeiset kuukaudet, on aina vain poiminut kamat ja lähtenyt seuraavaan paikkaan.

– Kun on viikonloput duunissa, on hoksannut esimerkiksi, kuinka tärkeää on pitää huolta omasta äänestään. Mä en voi elää niin kuin mua huvittaa. Mä en voi bailata torstaina aamukuuteen, jos mulla on keikka perjantaina – enkä toisaalta haluaisikaan.

– Edelleenkin saan kulkea tosi rauhassa, mutta jokin on muuttunut omassa julkisuuskuvassa tän puolen vuoden aikana. Mitä enemmän sä oot esillä, sitä enemmän kaikkea tulee. Mutta mä en halua muuttua. Toki mä toivon, että koko Suomi tykkäisi mun jutusta, haluaisi kuunnella mun musaa ja tulla mun keikoille, mutta mä en ole valmis uhraamaan itseäni jollekin julkisuuden alttarille. Se on mun mielestä todella tärkeä asia myös. Sen takia mun on välillä vaikea puhua mediassa: joskus tuntuu, että ymmärretään tarkoituksella väärin. Jos sä et kelaa sun jokaista kommenttia täysin loppuun asti, niin sä helposti itket kotona, että ”miks ne noin kirjoitti, en mä noin sanonut”.

Oletko joutunut itkemään kotona?

– Oon! Totta kai se sattuu sillä hetkellä, mutta nykyään osaa unohtaa ja tietää paremmin, kenen mielipiteellä on merkitystä ja kenen ei. Tärkeintä on, että itse tiedät mitä teet, ja vaikka et aina tietäisikään mitä puhut, ydinsanoma on sulle itselle selvä. Mun sosiaalinen elämä on tällä hetkellä aika minimissään. Keikkailu vie tosi paljon energiaa ja aikaa, vaikka en tekisikään mitään muuta mieluummin. Jos mä tuun sunnuntaina kotiin viikonlopun keikoilta, niin en mä jaksa lähteä mihinkään. Mä tilaan Woltilla ruokaa kotiin ja nautin siitä, että mulla on koti.

– Sama laulunkirjoittamisessa. Maanantai on mun sunnuntai. Tiistaina mä yleensä vasta alan hommiin. Edelleenkin on tosi haasteellista luoda oma arki ja aikatauluttaa se – joku voisi ajatella, että se on tosi kivaa, mutta on se myös turhauttavaa. Sun pitää itse pitää huolta kalenterista, että se toimii ja että sun pää pysyy sen mukana. Kun kaverit on töissä ja yliopistoissa, niin on se tosi erilaista elämää. Ei sillä, että jompi kumpi olisi parempaa tai huonompaa. Aina kun tulee vaikea hetki, mä mietin, kuinka mä olen astunut unelma-ammattiini jo tässä iässä ja miten mä saan koko ajan syventää omaa tekemistä ja omaa tarkoitusta täällä. Mieluummin mä teen sitä, kuin harhailen jossain tiedottomana siitä, mitä mä haluan elämässä tehdä.

Millaista sun elämä on maanantaista torstaihin? Onko se kellumista, harhailua?

– Just näin, puhun itseni täysin pussiin. Viime aikoina maanantai on ollut se päivä, jona mä yritän siivota himassa ja käyn läpi, mitä viikolla tapahtuu. Nyt on ollut toi Anssi Kelan ohjelman biisi Minä suojelen sinua kaikelta, sitä on tehty, kun on ollut aikaa. Sekin ollaan haluttu hinkata viimeisen päälle: mitään puolivalmista ei haluta päästää ulos, oli konsepti mikä tahansa. Kyllä mä aina aloitan tiistait läppärin kanssa ja yritän tehdä biisejä niin pitkälle kuin pystyn. Nyt on ollut paljon myös promoja ja kuvausasioita, jotka vie paljon energiaa, kun ei oikein osaa olla kameran edessä tai kontrolloida sitä kuvaa, minkä ihmisille välittää. Se on tavallaan mun paras ja huonoin puoli, samaan aikaan.

– Paljon myös mietitään Samulin ja levy-yhtiön kanssa, mitä tehtäisiin seuraavaksi. On ollut ihanaa, miten mullakin alkaa olla joku kuva siitä, mitä mä haluaisin vaikkapa seuraavan kahden vuoden aikana tapahtuvan. Elämä alkaa olla melko suunnitelmallista, mikä on tosi positiivista, koska muuten tässä ei pysyisi järjissään – ei tää toimi niin, että istut kotona ja odotat, että joku soittaa.

Miten pitkälle teillä on suunnitelmia levy-yhtiön kanssa?

– Mä en tiedä, mitä levy-yhtiö tähän kommentoisi, mutta sanotaanko, että pitkäjänteisellä kaavalla, mikä on mulle tosi iso asia. Totta kai se edellyttää, että multa tulee hyviä biisejä – he eivät ole kuulleet vielä yhtäkään uutta biisiä. Se on kivaa, että siellä luotetaan, että tää tyyppi on osoittanut, että siitä on tekijäksi. En mä tiedä, mitä ne odottaa, mutta ne tietää mun palon ja halun olla vitun hyvä.

Suhtaudutaanko suhun eri tavalla nyt kuin puoli vuotta sitten?

– Hyvä kysymys. Musta tuntuu, että enää ei ylipäätään olla niin epäileväisiä, että kuka tää tyyppi on. En mä koe olevani lähelläkään huippua, mulla on niin helvetisti saavutettavaa ja tehtävää, paljon unelmia ja tavoitteita.

– Vaikka sun biisi tiedetään, niin ihmiset eivät välttämättä tiedä susta mitään. Mä en tiedä heijastuuko se jotenkin tähän aikaan, ettei ihmisillä oo aikaa tai kärsivällisyyttä tai halua etsiä tietoa. Nykyään kaikki on niin saatavilla. Ja kuinka kauan me mietittiin, millä biisillä me lähdetään liikkeelle! En mä mitään Leijonakuningasta ollut tehnyt vielä silloin.

Ehkä ihan hyvä, ettet ollut.

– Todellakin. Älä ikinä julkaise sun parasta biisiä ensimmäisenä. Mä uskon, että mun paras biisi on vasta tulossa. On ihanaa, ettei tässä oo laskelmoitu, ollaan vaan lyöty pöytään, että ”täs on tällainen biisi, täs on tällainen biisi” – ne on kaikki ollut meidän mielestä hyviä ja esitelleet mun juttua, ja joku on vaan natsannut. Se on tosi hieno asia.

– Tavallaan on kamalaa, miten eri korvalla musiikkia kuuntelee verrattuna entiseen – vaikka yritänkin olla aina ennakkoluulottomalla asenteella liikenteessä, niin elämässä kuin musan kuuntelussakin. Rag’n’Bone Man oli ensimmäinen uusi juttu pitkään aikaan, mistä mä olin, että ”tää on freshin kuuloista, tää kuulostaa joltain tyypiltä, joltain, jolla ei oo tropical house -biittiä taustalla, joka laulaa siitä, että I’m only human – että fuck you”. Tänä päivänä on tosi hankalaa koskettaa ihmisten sisintä. On se aina ollut hankalaa, mutta nykyään se vaatii vielä paljon enemmän ja sitä odotetaan sulta lyhyemmässä ajassa kuin ennen.

– Leijonakuningas on hyvä esimerkki siitä, ettei se oo keikoilla enää mun biisi, se on siirtynyt eteenpäin. Se on itselle tekijänä ihan älyttömän hieno asia. Ja että tällaisena aikana julkaisee laulun, jossa kertoo, että ”no, musta nyt ei ainakaan pitänyt tulla mitään” ja ”te voitte puhua musta mitä te haluatte, mutta mä tuun silti laulamaan niin kovaa, että jokainen teistä kuulee”. Ehkä sellainen antisankari-anthem oli sitä, mitä ihmiset halusivat kuulla. Mä oon huomannut, että suomalainen yleisö lämpeää joko heti – ja yritäpä siinä pitää se ihmisten kiinnostuneisuus – tai porras portaalta, mikä on tapahtunut mulle. Mä oon siitä tosi kiitollinen, sillä mä en usko, että mun pää olisi kestänyt heti tullutta megasuosiota. Oon tosi iloinen, etten ollut mikään teinitähti. Siitä ei olis tullut mitään.

Musta on tullut paljon alakuloisempi ihminen kuin mitä mä olen koskaan elämässäni ollut.

VIII

– Ja mitä on suosio? Vaikka on saavuttanut tosi paljon, niin siltikään ei oo tyytyväinen. Kaikilla meillä on omat demonimme, jotka estävät nauttimasta siitä, mitä on. Aina sä mietit eteenpäin ja tulevaisuutta – ”miks mä en oo parempi tässä”.

Ikinä ei ole kylläinen.

– Niin, se on kaksteräinen miekka. Toisaalta se ajaa sua tekemään isompia juttuja ja hullumpia, rohkeampia asioita, mut toisaalta se syö sua tosi paljon koko ajan. Musta on tullut paljon alakuloisempi ihminen kuin mitä mä olen koskaan elämässäni ollut.

Suosion myötä?

– Sen myötä, että asiat ovat tapahtuneet. Mulle tapahtuu nyt tosi paljon hienoja asioita ja sitä toivoo, että niitä tapahtuu lisää ja pystyisi antamaan itsestään vielä enemmän. Avaamaan itseään lisää ja saamaan ihmisiä lauluilla vielä enemmän vereslihalle.

Sun pitää antaa itsestäsi koko ajan enemmän.

– Niin. Siihen mä en edelleenkään oo löytänyt vastausta, että miten se handlataan. Yleensä, jos sä vaan teet etkä ylianalysoi – mikä on tosi hankalaa – niin taikoja tapahtuu. Siinä mielessä mä toivon, että mun tarina voisi inspiroida jotakuta.

Eikö ole masentavaa, ettei suurista onnistumisista ehdi nauttia, kun niitä tulee niin nopealla tahdilla ja on jatkuva kiire?

– On se joo. Joskus nää asiat pitää selvittää itsensä kanssa. Meillä kaikilla on tummempia juttuja, mut mä uskon, että se, miten sä niistä huolimatta teet ja jatkat tekemistä, se on se, mikä määrittää meidät tyyppeinä. Mulla oli lauantaina tosi vaikea päivä ennen illan keikkaa, oli tosi surullinen fiilis monesta asiasta. Jännitti, tuleeko sinne ketään, mutta lopulta oli ihan helvetin hauskaa ja tosi hyvä veto. Mä olin sen jälkeen tosi onnellinen. On ehkä vähän hälyttävää, että aina silloin, kun mä olen ollut tosi down, on tullut tosi hyvä keikka.

– Kun katsoo jengin postaamia kuvia keikan jälkeen, niin en mä oo kaikissa edustavan näköinen tai millään mittapuulla kaunis, mut mä oon silti fuck yeah. Mä olen ollut tosissani ja enemmän läsnä kuin minkään filtteröidyn Instagram-kuvan kautta. Se on se, mitä mä myös haluan välittää: että on ihan OK olla ihminen.

Oletko onnellisimmillasi lavalla?

– Joo. Kyllä se on vapain maa, jolla mä olen koskaan ollut. Sitäkään ei saa alkaa analysoimaan jälkikäteen, että ”miksi mä tein lavalla sillä tavalla” tai ”miksi mä spiikkasin niin”. Tää on tosi outo ala: biisejä tehdessä sun täytyy analysoida tosi montaa asiaa, hinkata ja korjata, jotta sun kulma ja ajatus tulee mahdollisimman selkeästi ilmi, mutta niitä esittäessä sä et saa miettiä yhtään, miltä sä näytät, miltä sä kuulostat tai vaikutat tai minkälaisen jäljen sä jätät kuulijaan.

– Ei voi tietenkään sanoa, ettei mikään tuntuisi miltään. En mä turta oo! Viime vuonna oli niin monta sellaista hetkeä, jotka mä tuun tajuamaan kunnolla vasta 10 vuoden päästä. Mun piiri on tosi pieni, mutta ne on sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti maadoittaa. Ne suhtautuu muhun aina sinä Ellinoorana, kuka mä oon, eikä sinä, kuka mä oon lavalla tai sekoilemassa haastatteluissa ja viihdeohjelmissa. Se on tosi iso siunaus. Tää on tää kliseiden klisee ”be true to yourself”, mutta jos alkaa määrittää itseään sen perusteella, mitä muut ajattelee tai mitä joku kirjoittaa susta tai on susta mieltä, vaikka sä oisit kuinka hyvä tai kiva, niin mennään niin pahasti metsään, että. En mä oo mitenkään erityisen vahva ihminen, mut mä oon silti päättänyt tehdä tän jutun hyvin.

Määritätkö itsesi työn laadun myötä?

– Joo, ja on se välillä vähän haastavaa. Oon onnellinen, että mä oon oppinut kääntämään sen vitunmoisen angstin ja huonon mielen lavalla raivokkaaseen esiintymiseen, mikä laskee huonot levelit.

Jos sä teet oman asiasi helvetin hyvin, jossain vaiheessa tulee kohta, jossa kukaan ei voi ignoorata sitä.

Onko sulla selkeää elämää artistiuden ulkopuolella?

– Hyvä kysymys. On se aika ympärivuorokautista ollut nyt viimeiset vuodet.

– Oon ajatellut, että kyllä mä haluan jakaa artistisomeen kuvia, kun mä oon sunnuntaibrunssilla, kavereiden kanssa kaljalla tai jollain hyvällä keikalla. Nykyään, kun joka päivä tekee asioita, jotka liittyy omaan duuniin ja ajatukset on vahvasti siinä, niin miksi ajattelisin, että ”enpä päivitä mitään”, jos ne asiat ovat kuitenkin koko ajan läsnä. Kun miettii, kuinka paljon mä olen käyttänyt tunteja elämästäni aivan turhan itsetunnollisen paskan miettimiseen, niin kyllä mä odotan sitä päivää, kun se loppuu, ja voi keskittyä siihen, missä mä olen parhaimmillani: biisien kirjoittamiseen ja keikkojen tekemiseen.

– Mä en myöskään syty sellaisesta glamour-elämästä. Vaikka tää on mun unelma ja elämä ja kaikki pyörii musiikin ympärillä, niin tää on duuni kuitenkin. Oon miettinyt, että toimittajista on varmaan aivan sairaan tylsää, kun kysytään mitä muuta mä teen, ja mä vastaan, että ”no, emmä tiiä, urheilen joskus”. Mä lopetin pienenä kaikki muut harrastukset paitsi musiikin.

– Aikaisemmin mä halusin tehdä hyvän levyn ja hyvää musiikkia, joka jää elämään – nyt se on muuttunut niin, että haluaa jossain vaiheessa olla paras siinä, mitä tekee. Se on toisaalta tosi outo käsite, koska miten se mitataan? Sä voit tehdä musaa ajatuksella, että sun täytyy olla paras sinä ja tehdä niin hyviä biisejä kuin sä suinkin voit itsestäsi saada ulos, mutta muu ei oo sun käsissä. Se on myös, mikä minuna olemisessa kuumottaa: mitä jos se ei riitäkään?

Eikö sun työ nimenomaan ole kilpailua?

– Onhan se jollain tasolla, joo. Toisaalta mä uskon, että jos sä teet oman asiasi helvetin hyvin, niin jossain vaiheessa tulee kohta, jossa kukaan ei voi ignorata sitä.

– Tällä alalla on myös helvetin raskasta olla nainen ja nuori – tällä hetkellä – mutta se on ehkä jo vähän helpottanut omalta osalta. Musta puhutaan yksikössä, ei oo sellaista vitunmoista litanjaa muiden naisartistien nimiä perässä. Painotan: on maailman siisteintä, että naiset tekevät musaa, että tulee uusi sukupolvi ja uusia kovia musantekijöitä, mutta ei meistä kukaan halua olla vain yksi muiden joukossa. Nyt tuntuu, että on markkeerannut sen oman asian niin hyvin kuin suinkin on pystynyt.

– Kilpailullisuus syö välillä tosi paljon, kun tasapainoilen muutenkin tosi paljon sen kanssa. Mussa on se hiiri, joka tosi mielellään menisi nurkkaan, että ”tehkää te muut, mä oon täällä”, joka antaa muille tilaa, on tosi kohtelias ja ystävällinen – mutta toisaalta mussa on myös se tosi määrätietoinen ja kunnianhimoinen vittu täältä tullaan -tyyppi. Vertailua on aina ja tulee aina olemaan, mutta kaikki on hyvin kunhan ei myy omia periaatteitaan.

– Tulee mieleen Ed Sheeran. Se on aina ollut ginger katusoittajamies, tehnyt omaa juttuaan, löytänyt oman kulman tehdä sitä ja mennyt huonoiten pukeutuvasta, aliarvostetusta muusikosta universumin halutuimmaksi poptähdeksi. Ei se oo värjännyt hiuksiaan violetiksi, jotta siitä olisi yhtäkkiä tullut cool – se on kehittynyt pikkuhiljaa koko ajan. Se ei myöskään vaikuta siltä, että se olisi joutunut tekemään isoja myönnytyksiä vaikkapa tekemänsä musan suhteen. Se on tosi kiinnostavaa. Ja toi Rag’n’Bone Man – jäbä, joka on laulanut ekaa kertaa julkisesti 21-vuotiaana! Tällaiset tuhkimotarinat selkeästi inspiroi mua.

– Mä toivon, että mullekin tulee se vaihe, jossa mä tiedostan puhjenneeni kukkaan ja oon tosi sinut maailman ja itseni kanssa, mutta se ei tuu ulkoapäin, se tulee sisältä. Musta on ollut hassua, kun niin monesti on kirjoitettu, että ”sä oot niin ihana, sä oot niin valoisa, sä oot niin positiivinen ja persoonallinen”, ja mä oon, että ”tunnetko sä mua”. Mä oon yleensä hirveän varautunut uusien ihmisten seurassa – ennen mä vaan menin ja ajattelin, että koko maailma voisi olla mun frendi.

Onko se tullut albumin julkaisun jälkeen?

– Ehkä se on konkretisoitunut sen myötä. Musta tuli eri tyyppi, kun muutin Helsinkiin vuonna 2013. Lähdin Oulusta sydän vähän särkyneenä ja ajattelin naiivisti, että ”no niin, alan tehdä maailman parasta musaa ja näytän koko maailmalle, käy miten käy”. Toisaalta, nyt tuntuu, että oon omalla tavallani myös tehnyt sen. Se on ihana tunne.

IX

 

Onko sulla vaikean toisen levyn syndrooma?

– Kyllä siitä on vähän ennusmerkkejä – nyt, kun tietää, ettei oo kolmea vuotta aikaa tehdä seuraavaa levyä. Tuntuis ihan absurdilta, että seuraava levy tulisi 2020, herranjumala. Tekeminen ei oo enää samanlaista hakemista, on selkeä oma sanottava. Kunhan mulla on stooreja, joita kyllä löytyy, ja pystyn pukemaan ne itselleni totuudenmukaisiksi, niin kyl se siitä.

– Ennen mä saatoin olla jonkun tekstin parissa ja luottaa siihen niin paljon, että mä sain sen ykkösellä valmiiksi. Se ei toimi niin enää.

Rima nousee ajan mittaan?

– Joo, ja pitää varoa, ettei se nouse liian korkealle. Monta hyvää artistia on mennyt pilalle sen takia. Paljon puhutaan myös siitä vakavasta kakkoslevystä, joka on tosi synkkä ja siinä kerrotaan ne kaikki tunnot, jotka unohdettiin ekalta levyltä. Sen mä aion välttää.

– Mä uskon, että myös voimalaulut ovat hetkeksi poissa pelistä. En ole koskaan lähtenyt tietoisesti sellaisia tekemään, niistä on vain tullut sellaisia. Ehkä vähän vierastan sitä nyt, kun haluaisi kuitenkin mennä eteenpäin.

– Yläasteella lainasin hulluna kirjastosta levyjä ja luin suomalaisia musalehtiä, lukiossa mua kiinnostivat soul-laulajat ja vanha musa, sitten tuli Rolling Stone, Pitchfork ja musablogit. Tiedonjano on aina ollut suuri. Oli vaihe, jossa mä kuuntelin aina kaikki uudet biisit ja Spotify Top 50 -listat – halusin ymmärtää, miksi niitä biisejä kuunnellaan. Kyllä mua kiinnostaa ne asiat edelleen, mutta mun ei välttämättä tarvitse ymmärtää sitä kuviota. Sen ajan käyttää mieluummin siihen, että kirjoittaa omaa musaa ja kuuntelee sitä musaa, mistä tykkää. Ei sitä, mikä on nyt kuuminta hottia, koska huomenna se on taas out.

Ennemmin hyvä biisi kuin se, joka striimaa.

Amen.

Olet tällä hetkellä aika hyvin tapetilla…

– Oonko? Mä oon Putouksessa lauantaina! Mua pelottaa se ihan sikana, se on suora. Sieltä vielä Forssaan keikalle.

Tuntuuko susta, että olet tunnettu?

– Ei oikeastaan. Mä olen varmaan ainoa, joka ajattelee, että oon tosi, tosi, tosi pieni artisti vielä. Tavallaan se on hyvä, koska ei ainakaan kerkeä nousta neste päähän. Mä olen toisaalta sen tyylinen ihminen, ettei se luultavasti tule koskaan nousemaankaan. Tykkään siitä, ettei mun tarvitse miettiä, miltä näytän tai ottaako joku musta kuvia, kun lähden kotoa.

– Mä olen sanonut tosi moneen juttuun ei, koska on tuntunut, ettei juttu palvele mun tarkoitusta. Mä en halua mennä mihinkään, missä ihmiset tekee tosissaan töitä jonkun asian eteen, ellen mä yhtä tosissani halua olla siellä. Mä en ole kauhean hyvä presseissä, ja mulle sanottiin kerran, että ”joo, kai sun biisit on ihan hyvin soineet, levykin vissiin ihan hyvin mennyt, mutta kukaan ei tiedä kuka sä olet”. Mä tuhahdin, että ”ota selvää”. Tuollaisista kysymyksistä menee tosi rullalle, kun on kuitenkin kiltti ihminen. Jos haluat olla julkkis, mene tosi-TV-ohjelmaan, löydä se reitti. Mieluummin mä olen se ihminen, jota ihmiset kuuntelee himassa tietämättä kuka se on, kuin se ihminen, joka tunnetaan nimestä biisien sijaan.

– Musta on kiva mennä Putoukseen, koska se on hauska ohjelma ja mä katson sitä itse. Jos haastaa itseään pudottamaan sen kelan, että ”olenko nyt vakavastiotettava”, eikä jännitä tai mieti, mitä muut ajattelee, niin voi oikeasti olla hauskaakin noissa jutuissa. Vaikka oon aika ajoin melankolinen, niin oon mä välillä ihan hauskakin! Mä en kuitenkaan tähtää siihen, että pääsisin viihdeohjelmiin villitsemään yleisöä. Mieluummin villitsen sitä yleisöä mun omilla keikoilla, mun omilla biiseillä.

– Jenni Vartiainen ja Chisu ovat hyviä esimerkkejä. Osaat nimetä viisi heidän biisiä ja tiedät miltä he näyttävät, mutta harva tietää heistä ihmisinä mitään. Jokainen tekee toki tyylillään, joillekin on tosi luontevaa puhua vaikkapa parisuhteestaan medialle.

– Anssi Kelan ohjelman pressissä mä en tiennyt, että mun veto tullaan näyttämään medialle. Kuulin vasta paikan päällä, että ”joo, se oli niin hyvä, että me näytetään se!”. En ollut nähnyt sitä etukäteen, joten mä jouduin menemään vessaan. Mä en pystynyt kuuntelemaan sitä, kun näin, että kaikki muut artistit ja media katsoo sen. Siinä on mun ristiriitaisuus. Totta kai mä haluan soittaa joskus stadionkeikan, pitää olla sairaita unelmia, muuten jäät sellaiseksi, että ”tässä on ihan kiva olla”. Ihan kiva on sellainen termi, että ei vittu, ei.

– On tosi surullista, ettei ihmisistä kirjoiteta niin, että ”hän teki mielettömän levyn” tai ”hän teki mielettömän biisin”, vaan ”hänellä oli tämänväriset bikinit”. Se ahdistaa mua välillä. Mä haluaisin uskoa, että se muuttuu parempaan suuntaan ja tulevaisuudessa keskityttäisiin enemmän olennaiseen.

 

Ellinoora esiintyy triona Tavastialla Nälkä-julkkaribileissä ke 19.4.2017 klo 20-01. Osta liput nyt.