Nälkä
Nälkä 3
22.1.2018
Teksti:
Hanna Räty
Kuvat:
Noora-Maria Riitijoki
Lukuaika:
10 min
Ajatus itseään tasa-arvoisena pitävän punk-skenen sisällä piilevästä syrjinnästä, seksismistä ja sovinismista kirjoittamisesta on ollut mielessäni pitkään. Olen toisinaan ollut turhautunut itselleni rakkaan alakulttuurin näennäiseen avoimuuteen, joka kuitenkin hetkittäin realisoituu umpimielisenä ja itseensä käpertyvänä valkoisten jätkien knoppirunkkailuna. No rules on tuntunut välistä tarkoittavan hyvinkin tarkkaa listaa siitä, minkä bändin paitaa on sopiva käyttää, kuka saa tehdä ja näkyä ja mistä on hyväksyttävää olla kiinnostunut (ei liikaa mistään). Toisaalta punkin parissa on huomattavasti vähemmän sortavaa törppöilyä kuin muissa yhteisöissä, joiden piiriin koen myös kuuluvani, enkä halua mustamaalata pääsääntöisesti positiivisia asioita tuottavaa kulttuuria turhaan.
Tajusinkin, että voidakseni kirjoittaa ongelmista punkin sisällä, minun täytyisi ensin jotenkin määritellä se punk, josta kirjoitan.
“Kyllähän tää skene on sellainen miesten hallitsema temmellyskenttä, jossa oikeasti pitää olla aika kovapintainen että selviää ilman ruhjeita. Varsinkin mua ärsyttää puhumattomuus esimerkiksi, jos skenen sisällä tapahtuu seksuaalista häirintää tai ahdistelua. Kaikki aina tietää kuka on tehnyt mitäkin, mutta harvoin sitä tuodaan julki.”
– Soittanut bändeissä 90-luvulta
Tehtävä on sikäli jo lähtökohtaisesti mahdoton, että punkin määritelmästä ei vallitse punkkareidenkaan kesken minkäänlaista konsensusta. Aiheesta herää esimerkiksi säännöllisesti keskustelua Facebookin finnish punk/hardcore 1977-1990 -ryhmässä, jossa jäseninä on paljon suomipunkin ensimmäisen aallon punkkareita. Tämän päivän skeneä seuraavalle kyseinen ryhmä tosin näyttää lähinnä perussuomalaisten kollektiivisilta kalsarikänneiltä ja tuo kysymykseen punkin määritelmästä häivähdyksen epätoivoista naurua.
70-80-lukujen taitteessa punkkareiksi itseään kutsuneille punk tarkoittaa ainakin edellä mainitun ryhmän perusteella päihteitä, nopeatempoista ja tarpeeksi yksinkertaista musiikkia sekä päämäärätöntä vittuilua. Tietenkään se ei ole koko totuus tästäkään ikäpolvesta, mutta yllättävän moni 60-luvulla syntynyt tuntuu pitävän negatiivisena punkkiin heidän kulta-aikojensa jälkeen hiipinyttä poliittisuutta ja erityisesti nykypäivän vihervasemmistolaisuutta.
Tähän voinee hakea ainakin osaselitystä punkin historiasta. Kun ensimmäisen aallon punk alkoi 80-luvun puolelle tultaessa valtavirtaistua ja laimeta, syntyi sen vastavoimaksi hardcore. Hc oli ja on edelleen selkeästi 77-punkia epäkaupallisempaa ja poliittisempaa. Hardcore otti ideologisia vaikutteita myös tiedostavasta anarkopunkista, mikä toi sodan vastustamisen ja poliisivihan rinnalle esimerkiksi eläinten oikeudet. Systeemin vastustaminen alkoi tarkoittaa myös sen jalkoihin jäävien puolustamista.
Henkinen jako ensimmäisen aallon punkin ja hardcoren välillä on edelleen selkeästi nähtävissä, mutta toki genrejen välillä on myös paljon yhtäläisyyksiä – negatiivisiakin. Moni skenessä liikkuva toki myös seuraa useampaa alagenreä, ja omallakin kohdallani punkin määrittelemisen vaikeus johtuu pitkälti juuri näiden kahden maailman välillä tasapainoilusta.
“Toisaalta punkissa korostuu sosiaalinen tiedostaminen ja tasa-arvon ideaalit mutta toisaalta se myös hyvin paljon elää menneisyydessä, eikä uudistuminen ole sen parhaita puolia.”
– Soittaa bändeissä, järjestää keikkoja ja julkaisee levyjä
Suomalainen punk-skene on muun musiikkikentän tavoin heteronormatiivinen ja valkoinen, vaikka punk sinänsä onkin kansainvälinen alakulttuuri. Enemmistösukupuolten välinen jakauma sentään tasaantuu koko ajan, eikä skenepoliiseillekaan ole enää pääsääntöisesti ongelma tykätä myös mimmibändeistä. Silti punk on yhteiskuntavastaisuudestaan huolimatta myös edustamansa yhteiskunnan heijastuma, ja moni skenessä toimiva nainen tai naiseksi oletettu allekirjoittaa väitteen sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä tai vähintään naisoletukseen nivoutuvista ennakkoasenteista.
“Vähättelyä, kiusaamista, syrjintää, valheellista juoruamista”, kuvailee eräs 90-luvulta asti punkbändeissä soittanut nainen kokemuksiaan. “En halua enää pyöriä keikoilla, koska en jaksa kuulla juttuja, mitä musta puhutaan. Olen syrjäytynyt skenestä jatkuvan kiusaamisen takia. Nuorena jaksoin taistella vastaan, nykyään olen sivussa mieluummin.”
Vastaavaa kertoo myös toinen 70-luvun loppupuolella syntynyt ja 90-luvulta asti aktiivisesti skenessä vaikuttanut nainen:
“90-luvun lopun Itä-Suomessa kukoisti tietyissä punkpiireissä aivan törkeä syrjintä. Porukka rajasi oman ’eliittinsä’ ulkopuolelta tulevat henkilöt ulos, mikä oli uudelle skeneen tulijalle outo ilmiö, kun oli kuvitellut punkin olevan nimenomaan salliva yhteisö, joka kunnioittaa yksilön oikeuksia ja vastustaa yhteisöllisiä rajoittavia normeja.”
“Miehenä oleminen on normi. Naiseus on ok niin kauan, kun siitä ei tee numeroa ja käyttäytyy kuin jätkä.”
– Keikkaillut bändiensä kanssa 2000-luvun alusta saakka
Syrjinnän kokemuksissa tuntuu haastattelujen perusteella olevan sukupolvien välinen kuilu; 80-luvun loppupuolella syntyneet ja sitä nuoremmat kertovat kohdanneensa huomattavasti vähemmän selkeästi sukupuolestaan johtuvaa syrjintää kuin heitä vanhemmat naisoletetut. Mitä valtavirtaisemmasta punkista on kyse, sitä enemmän sen sisällä vaikuttaa olevan ongelmia.
Silti punkin sukupuolittuneisuus ei ole vieras aihe kenellekään haastatelluista:
“Kerran bändin miespuolisilta jäseniltä oli kysytty keikan jälkeen että ‘mistä te keksitte ottaa naisia bändiin? tosi hyvä idea!’”, kertoo vuonna 1988 syntynyt ja useissa kokoonpanoissa soittanut nainen. “Harvoin nämä kuitenkaan on oikeasti häirinneet tai loukanneet. Enemmän sukupuoleen liittyviä ennakkoluuloja ja roolitusta olen kokenut punkin ulkopuolella, ja punk on ollut pakopaikka siitä. Mulle punk on aina tuntunut turvalliselta.”
“Pääasiassa kohtelu oli positiivista, vaikka järjettömästi ärsytti esimerkiksi se, että hyvin usein luultiin, etten osaa virittää soitintani saati säätää vahvistinta ennen keikkaa. Pinna loppui siinä vaiheessa, kun joku tuli kesken keikan lavalle ’auttamaan’.”
– Soittaa bändeissä, järjestää työkseen keikkoja ja festareita
Omakin kokemukseni on, että punkin sisällä syrjintää – sukupuoliperusteistakaan – tapahtuu huomattavasti vähemmän kuin muilla elämän osa-alueilla. Silti punk-skene ja sen näkymätön valtahierarkia ovat selkeästi sukupuolittuneita. Arkisimmillaan tämä ilmenee jatkuvana vähättelynä ja siten, että naiset joutuvat todistelemaan kelpoisuuttaan ja tietämystään perinteisesti miehisiksi miellettyjen asioiden parissa.
“Vähättely liittyy perinteiseen ’mimmit ei tajua musasta mitään’-ajatteluun ja käy ilmi lähinnä satunnaisena kyseenalaistamisena”, kertoo vuonna 1989 syntynyt haastateltava. “Tämä on tullut ilmi lähinnä siten, että jokin itsejulistautunut punk-tietäjä on tullut baarissa haastavaan sävyyn kysymään, mitkä ovat pitämäni bändipaidan orkesterin parhaat julkaisut. Tarkoituksena on tietysti ollut selvittää, pidänkö paitaa vain imagomielessä. En usko, että tällaista kysellään miesoletetuilta.”
“Seksistisiä vihjailuja kuulee silloin tällöin. Kerran olin keikalla Mob 47 -bändin paita päällä. Joku miesoletettu tuli siihen viereen, tuijotti mun tissejä, vilkaisi nopeasti mua kasvoihin ja sitten takaisin tisseihin ja tokaisi: “Hahaha no sinäpä oot paidan laittanu päälles”. “Ai miten niin?” “Tokko oot ikänä yhtäkään biisiä kuullu, mut tissit tulee kivasti esiin”.
– Järjestänyt keikkoja ja kiertueita kansainvälisesti yli kymmenen vuoden ajan
Uskoakseni punk kuitenkin vetää ympärilleen pääpiirteittäin samanlaisen arvopohjan omaavia ihmisiä, jolloin esimerkiksi rasismin vastustamisen ja sukupuolten välisen tasa-arvon luulisi olevan itsestäänselvyyksiä. Se saa poikkeukset tuntumaan entistä rujommilta.
Sarita Kemppainen kirjoitti aiheesta reilu vuosi sitten Canth Magazineen otsikolla Hyvästit hyville jätkille – rasismi ja naisviha Vaasankadulla. Kirjoituksessaan Kemppainen kuvaili elinpiiriään, jossa “kuunnellaan punkkia, juodaan keskikaljaa Vaasankadun kuppiloissa ja käydään keikoilla”:
”Kuplassani on yleisesti hyväksytyt tuomitsemisen kohteet: tietyt puolueet ja näiden edustajat, natsit ja kytät. Kunhan muistaa nämä kolme, ei oikeastaan tarvitse kantaa huolta muusta. Muita ongelmia ei helposti tunnisteta tai niitä ei suostuta näkemään. Rasistisia ja seksistisiä juttuja saa tehdä ja puhua, koska kukaan ei siihen kuitenkaan puutu. Jos kissa harvoin nostetaan pöydälle, se halutaan hyvin pian tuupata alas. Ongelmaa ei ole, jos valtaosa kuplassa ei itse sitä kohtaa.”
“Hyvä jätkä voi itseään viihdyttääkseen laukoa inhottavia, vähätteleviä ja esineellistäviä kommentteja – hän kun ei oikeasti niitä tarkoita.”
– Sarita Kemppainen
Kemppainen epäilee syyn löytyvän hyvä jätkä -kulttuurista, jossa rasistiset ja esineellistävät heitot oikeutetaan vitseinä, kun kaikkihan kuitenkin tietävät, että niiden laukoja on oikeasti hyvä tyyppi eikä ainakaan yhtään rasisti. Tällaiseen epäkorrektiuteen puuttuminen leimataan helposti kärttyisen feministin räksytykseksi ja puuttuja hiljennetään nauramalla tämän pikkumaisuudelle. Oman kaverin toimintaan on myös iso kynnys puuttua, jolloin moni valitsee hiljaisuuden.
Lähes kaikki tähän juttuun haastattelemistani naisista ja naisoletetuista tunnistivat kokemuksen “hyväjätkyydestä”; samoin kuin naisoletettuna monilla miesvaltaisilla aloillakin, punk-skenessä pääsee usein helpoimmalla olemalla yksi jätkistä sekä sietämällä roisia vitsailua ja mieluiten vähän puristelemistakin.
“Mulla on ollut tasan yksi miespuolinen bändikaveri, joka ei ole ‘tsekannut’ mua siinä mielessä.”
– Soittanut bändeissä 90-luvulta
Aktiivinen nainen on monelle punkkarillekin edelleen hankalampi pala kuin “pelkkä” keikan katsoja tai musiikin kuuntelija. Tämän ovat saaneet tuta monet bändeissä soittavat ja keikkoja järjestävät aktiivit.
Toisaalta eräs haastateltavista nostaa esiin kokemuksensa siitä, että jotkut myös käyttävät asetelmaa hyväkseen: “Toisinaan tuntuu, että naissoittajat piiloutuvat naisroolin taakse silloin, kun on oikeasti kyse vain kokemattomuudesta tai tiedon puutteesta. Se ärsyttää, sillä se pönkittää näitä stereotypioita.”
“Muistan tietysti punkkikeikoiltakin hetkiä, joissa vaikka pystytän PA:ta vallatussa talossa ja humalainen mies tulee hosumaan ja neuvomaan, siis ”auttamaan”, kunnes kerron että nää on mun omat kamat ja tiedän miten ne pystytetään, toisin kuin sinä.”
– Ollut aktiivinen tekijä punk-skenessä yli puolet elämästään
Musiikkitietämys ja soittotaito mielletään yleisesti erityisesti miehille siunaantuneiksi ominaisuuksiksi. Nainen ei ole hyvä, vaan hyvä naiseksi.
“En tiedä montako kertaa olen kuullut ’hyvä naiseksi’-tyyppisiä säälikehuja”, vuonna 1983 syntynyt haastateltava summaa. ”Olen järjestänyt keikkoja yli vuosikymmenen ajan, ja miesoletettuna olisin jo jonkun sortin skenejeesus tässä vaiheessa. Samoja säälikehupropseja saa tietysti myös, jos on vaikkapa hyvä musiikkimaku naisoletetuksi.”
“Kerran keikan jälkeen tultiin seuraavana päivänä roudaamaan. Baarityöntekijä huusi mulle ’Hei tyttö, älä ota niitä kamoja, ne on bändin!’”
– Soittanut bändeissä 2000-luvun alkupuolelta
Yksi selkeän sukupuolittunut ongelma on tietysti lisääntyminen. Tai siis soittavien naisten äidiksi tuleminen. ”Kertaakaan ei ole kukaan kysynyt lapseni isältä, että missäs lapsi on, kun isi on keikalla” toistui useissa kertomuksissa. Syvään iskostettu ajatus siitä, että nainen lopettaa oman elämänsä lapsen syntymän jälkeen, elää vahvana myös punkissa.
Äitiys saatetaan kokea jopa pelottavaksi, epäilee eräs lapsia saaneista haastateltavista. ”Muutuin skenettäjien silmissä tavan ihmisestä ’äidiksi’, vaikka mielestäni se rooli ei ollut musaskeneen kuuluva asia – samoin kuin ei ole vaikka työpaikalla olennaista, että ihminen on jonkun sisko tai korisjoukkueessa ei ole väliä, jos joku on jonkun poikaystävä”, hän kuvailee. ”Jotenkin se rooli sulki mut ulos. Kun menin baariin, niin sanottiin, että ’ai mamma on päässyt lomille’. Vitutti.”
”Synnytin lapsen 2011 ja aika pitkään sain vastailla kysymyksiin siitä, missä mun lapsi on, kun mä olen keikalla. Ensimmäiset neljä vuotta meni, kunnes aloin vastata tyyliin ”täällä se jossain pyörii” tai ”en tiedä”. Monet miehet ovat saaneet olla rauhassa näiltä uteluilta ja kauhisteluilta, kuinka voin lähteä kiertueille kun mulla on lapsi.”
Valitettavasti punk-skenekään ei ole vapaa toisen ihmisen kehoon ja rajoihin kohdistuvista loukkauksista. Lähes kaikki naiset kertovat saaneensa osakseen huutelua, kourimista ja ulkonäköään koskevaa kommentointia.
“Vokalistihommissa on huudeltu yleisöstä kuinka on erektio ja yritetty repiä keikalla paitaa pois päältä ja niin edelleen. Se tosin loppui lyhyeen, koska potkaisin sitä tyyppiä lavalta”, kertoo pitkän bändihistorian omaava nainen.
Erityisesti ulkomailla kiertäneiden mukaan on tavallista, että naisoletetun oletetaan olevan suhteessa jonkun bändin miesoletetun jäsenen kanssa.
“Aikaisemmin kuuli suht usein kysymyksiä tyyliin ’Kenen tyttöystävä sä oot?’, kun saavuin bändin kanssa keikkapaikalle. Minut on myös keikkapaikalle saapuessa sivuutettu täysin ja menty esittäytymään miespuolisille paikalle saapuneille, vaikka minä olen ollut se, joka on järkännyt koko keikan”, kuvailee haastateltava, jolla on pitkä ja kansainvälinen historia kiertueiden järjestämisestä ja kiertuekuskina toimimisesta.
“Keikkapaikoilla ja niiden ulkopuolella on puristettu perseestä, lääpitty reisiä ja “vahingossa” käyty tisseihin käsiksi. On myös kielloista ja lopetuspyynnöistä huolimatta halattu tai oltu muuten lähellä, koska ‘sun tissit on niin ihanan pehmeät, että niihin on pakko painaa pää.’”
Kuten aina, iso osa ongelmia on niistä vaikeneminen, ja siihen tiedän itsekin syyllistyneeni.
Kemppaisen mukaan punk-skenessä vaietaan kuitenkin jopa vakavista rikoksista:
“Ikään kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi oksettavaa, kuplassani raiskataan. Näistä tapauksista ei puhuta ja tekijöitä suojellaan, sillä usein uhria syyllistetään ja hän joutuu kohtaamaan kokemansa uudestaan joka kerta asiasta puhuessaan.”
”Yhdellä keikkareissulla mentiin jatkoille skenessä olevan tutun luokse. Olin aika päissäni ja väsynyt, joten menin toiseen huoneeseen nukkumaan, kun muut jäi bailaamaan. Yöllä heräsin siihen, että kämpän omistajan sormet oli mun housuissa. Käskin lopettaa ja jättää mut rauhaan, mutta jätkä jatkoi näitä ahdisteluyrityksiään, kunnes mun oli pakko nousta ylös ja pysyä hereillä siihen asti, että se oli sammunut.
Meillä on paljon yhteisiä kavereita, ja kusipää väittää, että oon keksinyt koko jutun. Monia yhteisiä frendejä ei kyseisen jätkän touhut haittaa, vaan se on edelleen ”hyvä tyyppi”. Kai ne ajattelee, että valehtelen. Vaikka jätkä on jopa itse myöntänyt koko homman lähettäessään mun poikaystävälle pahoittelut, kun ei tiennyt että oltiin kimpassa tapahtumahetkellä!”
Eräs haastatelluista kiteyttää asian paremmin kuin itse osaisin, joten lopetan artikkelin hänen sanansa allekirjoittaen:
”Punk-skene heijastelee ympäröivän yhteiskunnan arvoja ja roolituksia. Ei kai muuta voisikaan olettaa, joten päätä on turha hakata seinään. En väitä olevani millään tavalla tämän kaiken yläpuolella purkaessani nyt sanoiksi näkemykseni skenen tilasta. Kritiikki sisältää aina myös itsekritiikin.”
Artikkeli perustuu kirjoittajan omiin kokemuksiin, haastatteluihin ja parillekymmenelle punk-skenen sisällä aktiiviselle naisoletetulle tehtyyn kyselyyn. Vastaajien ikäskaala on 1990-luvulta syntyneistä 1970-luvulla syntyneisiin. Taustalähteenä on käytetty myös Punk on kuollut, eläköön hardcore -teosta.