Marraskuu 2016. Tarkemmin ajatellen en tiedä Anssi Kelasta mitään. Hän teki sen yhden levyn, Nummelan, muutaman muunkin kai. Katosi mediasta ja nousi myöhemmin uudestaan pinnalle. Olen kuullut radiosta yhden Vain elämää -biisin, Levoton tyttö, Sannin laulamana. Se oli huono. Olen oppinut, mikä on BMW ja joutunut silloin tällöin kohtaamaan Nummelan karaokeversiona yökerhossa.

Sitten kuulen, että minulla olisi mahdollisuus päästä viettämään päivä Kelan kanssa. Tarkoituksena olisi kirjoittaa juttu siitä, miksi en voi sietää hänen musiikkiaan.

Otan haasteen vastaan.

Avaan Spotifyn ja punaviinipullon. Kolmen seuraavan illan kuluessa kuuntelen Anssi Kelan koko tuotannon läpi. Se on aikamoinen taistelu. Vituttaa.

Joulukuu 2016. Tavastian bäkkärillä istuu Anssi Kela. Kättelen jännittyneenä miehen, joka palaveeraa hetken jostain edellisillan toimimattomasta piuhasta ja karkaa sitten soundcheckiin. On absurdi olo.

Kela palaa ja pyytää tilaamaan taksin. Pakkaa kitaran ja pedaalilaukun mukaansa, ja sitten mennään.

Taksi ajaa läpi mustan Esplanadin. Satelee. Kela vaikuttaa ihan joviaalilta tyypiltä, vaikka tekeekin huonoa musiikkia. Pohdin ääneen, miksi hän suostuu kohtaamiseen, jonka lähtökohtana on inho hänen työtään kohtaan. Kela vastaa, että se on rehellistä. Parempi kuin ne tyypit, jotka taputtelevat selkään, että hyvä homma, ja puhuvat sitten selän takana paskaa. Niitä on riittänyt matkan varrella.

Tämä lienee siis vaikeampaa minulle. Istua tässä sellaisen ihmisen vieressä, jonka elämäntyö herättää minussa vähintäänkin negatiivisia tunteita. Mitä sellaisessa tilanteessa kuuluu sanoa? Voiko kysyä ihan vaan, että miksi teet paskaa musaa? Ehkä ei. Päätän kysyä, miten Anssi Kelasta tuli Anssi Kela.

Muusikko vastaa tottuneesti, että oman tyylin löytämiseen meni aikaa ja kertoo lapsuudestaan muusikkovanhempien kanssa. Muistelee kauniisti sitä, kuinka tahtoi mieluummin isän kanssa studiolle kuin Linnanmäelle. Koulu ei kiinnostanut, kirjallisuus kyllä, ja musiikki ja kirjoittaminen. Nuori Kela kuunteli countrya, luki Raymond Carveria ja pohti, miksi radion soittolistat toistivat itseään. Hän etääntyi Pekka ja Susi -yhtyeensä aikaisesta melodisesta laulannasta ja päätyi kirjoittamaan Nummelan.

Vastauksessa ei liene mitään sellaista, mitä en olisi voinut lukea niistä kymmenistä haastatteluista, joita Kelasta on jo tehty.

Anssilla on tänään kaksi keikkaa. Toinen Tavastialla, mutta sitä ennen tämä: mediayhtiön pikkujoulut, joihin Anssi on tilattu esiintymään.

Ravintola on täynnä pikkujoulukautta juhlistavia ihmisiä. Kela kantaa kitaran ja pedaalilaudan yläkerran baaritilaan ja istahtaa pienelle bäkkärille. Keikkajärjestäjä tulee tervehtimään ja varoittaa, että porukka on jo vähän ottanut. Kyselee keikkasettiä.

Kela vastaa, ettei valmista settiä ole. Yleensä tällaisilla keikoilla mennään yleisön toiveiden mukaan.

Järjestäjä epäilee rohkenevatko ihmiset toivomaan. Kela ottaa huikan vettä ja kitaran kainaloonsa, poistuu sitten bäkkäriltä. Minä puikahdan perässä ja asettaudun sivupöytään samalla kun Anssi astelee päämäärätietoisesti kahden neliömetrin kokoiselle lavalle.

Olkoonkin, että lava on pieni, on Anssi Kela siinä elementissään. Pikkujouluporukkaa on helppo miellyttää, tunnelma on melkein liiankin korkealla.

Kela ottaa lavan ja yleisön haltuun. Etenkin naiset. Yksi glittermekossa kiipeää lavalle, tanssii hurmiossa ja poseeraa kuin viimeistä päivää. Kela yrittää keskittyä laulamiseen, kun glitternainen tanssii ja tekee seksiliikkeitä Kelaan päin. Glitter nauttii ja kiihko välittyy yleisöön. Biisin loppuessa ja naisen poistuessa lavalta uskaltaa Anssikin liittyä riemuun. Hän heittää jotain läppää ja kysyy, mitä Glitter tahtoo kuulla.

Yleisö mylvii, remuaa ja toivoo juuri niitä biisejä, jotka saavat minussa aikaan inhoreaktion.

Tunnen hämmentävää ulkopuolisuutta. Katseeni kiertää läpi pienen tilan ja pikkujouluseurueen. Lavan toisella laidalla naiskolmikko katselee minua. Supisevat jotakin. Mietin, mitä sanon, jos tulevat kysymään, että mitä teen yksityistilaisuudessa. ”Olen täällä Kelan kanssa.” Noloa.

Pulssi kiihtyy vähän, yritän katsella muualle. Punaisiin seiniin, yleisöön, kenkiini. Pakotan hymyn huulille ja yritän ottaa kuulun tänne kyllä -asennon. Jos en olisi tekemässä juttua, karkaisin vessaan tai tupakkapaikalle.

Sen sijaan taistelen läpi neljänkymmenen minuutin keikan yrittämällä nauttia edes siitä, kuinka Kela osaa kyllä antaa karismaansa yleisölleen. Hän on läsnä juuri sillä tavalla kuin vain hyvä esiintyjä voi olla. Miehetkin intoutuvat laulamaan ja tanssimaan. Toivovat Millaa, ja Kela soittaa.

Minun on hieman vaikea hengittää. Tuijotan kenkiäni. Onneksi kukaan ei tule kysymään mitään. Vihdoin keikka loppuu.

On jo vähän kiire kohti Tavastiaa, mutta Kela jää jututtamaan kiittelevää yleisöä. Ottavat kuvia, ja artisti poseeraa tottuneesti. Pakkaa sitten kitaran ja pedaalilaudan. Lähdemme.

Skattalla sataa, ja taksi on hukassa. Ihmettelen, miten Kela jaksaa soittaa niitä samoja biisejä keikasta toiseen. Anssi sanoo ihmettelevänsä välillä samaa. Mutta tärkeintä on yleisö, se, että saa ihmiset hymyilemään. Siinä on kuulemma jotain spessua. Tuskin biisejä tulisi soitettua, jos kukaan ei olisi kuuntelemassa.

Minä en mielelläni olisi, mutta edessä on vielä toinen keikka. Mielipiteeni Anssin musiikista ei ole muuttunut.

Emme puhu keikasta. Sen sijaan kysyn, ajatteleeko Kela koskaan biisiä tehdessään, että haluaisi ärsyttää, shokeerata tai järkyttää? Tehdä tarkoituksella jotain röyhkeää ja raflaavaa?

Anssi miettii hetken ennen kuin vastaa, että ei. Hän kirjoittaa sellaisista asioista, jotka tuntuvat itselle tärkeiltä tai kiinnostavilta. Tekee biisit ensisijaisesti itselleen ja antaa ne sitten yleisölle, joka joko pitää niistä tai ei pidä. Kela nauraa ja toteaa, että välillä joissain aiheutunee jopa oksennusreaktio, ”niin kuin sinussa”.

Kela ei koe olevansa sellainen artisti, jonka täytyy järkyttää, muttei myöskään sellainen, jonka pitäisi olla hygieeninen tai sisäsiisti. Biisien tarkoitus ei kuitenkaan ole herättää polemiikkia tai pahennusta, sitä varten on muita artisteja.

Ei sada enää. Tavastian ovella on pitkälle kiemurteleva jono. Bäkkärillä kuulen, että keikka on loppuunmyyty.

Ilmassa on sähköä. Joku näppäilee kitaraa, kukaan ei sano mitään. Anssi on hermostuneempi kuin aiemmin, hyvällä tavalla. Silmissä on kiiltoa.

Jännittääkö Anssia?

Harvoin keikat enää jännittävät, Kela vastaa. Silloin jännitti, kun piti esiintyä Tennispalatsin katolla.

Kela esittelee kuvia keikalta. Hän on silminnähden ylpeä, selailee kansiota kännykästään ja vilauttelee kuvia valtaisa hymy huulillaan. Anssi kertoo pelkäävänsä korkeita paikkoja.

Kitaraa näppäillään yhä, joku rummuttaa pöytää. Minuakin alkaa ehkä vähän jännittää. En osaa sanoa, että mikä. Ei ehkä ainoastaan se, kuinka tulen selviämään toisesta Kelan keikasta putkeen.

Joku käy läpi settilistaa. Se tuntuu hirvittävän pitkältä. On raskasta kuunnella musiikkia, joka on vierasta. Vielä raskaampaa on kuunnella musiikkia, joka on vierasta ja huonoa.

Anssi Kelan musiikki on minusta tylsää, tasapaksua, ikuisesti junnaavaa arkirealismia. En saa siitä mitään. Kerron ajatukseni ääneen ja kysyn, mitä musiikkityyliä Anssi itse mielestään edustaa?

Vaikeaa määritellä, hän miettii. Suomipop ja suomirock suurempina nimittäjinä. Mutta on paljon muutakin. Nuoruuden vaikuttimet: blues, country, sittemmin räppikin. Kela ei halua jumiutua yhteen tyyliin, vaan kokeilla kaikkea. Kunhan kukaan ei kategorisoi iskelmäksi. Se tuntuisi pahalta.

Minä olen kategorisoinut Kelan musiikin ryhmään ”huonoa musaa”. Se tuntuu vähän epäreilulta juuri nyt. Mietin, miksi se on niin huonoa, ja mihin se vertautuu mielessäni?

Ehkä siihen, mitä äiti lauloi kitaran kanssa illanistujaisissa muutaman viinilasin jälkeen 90-luvun alun Malmilla. Iskelmäklassikoihin ja työväenlauluihin. Niissä on samaa harmautta ja havaintoja siitä, ettei mikään koskaan muutu paremmaksi.

Ehkä se on sellaista musiikkia, joka miellyttää suomalaisen korvaa.

Anssi Kelan musiikkia leimaa tietty kansallistunne, joka sitoo yhteen kaikki pikkukunnat ja niiden asukkaat. Sisua, saunaa, salmiakkia, harmautta ja kaihoa.

Minä en kosketu. Pitäisi olla maalta, olla osa Jokelaa, Järvenpäätä, Hollolaa tai Nummelaa. Oppisinko, jos yrittäisin?

Kysyn, pitääkö minun alkaa nyt kuunnella Anssi Kelaa? Anssi Kela vastaa, että ei.

Ja sitten se keikka. Täysi Tavastia. Ilmapiiri on hikinen, jännittynyt ja innostunut. Hurmos tarttuu.

Sokkeloin ihmisvirrassa keikkapaikan ylätasanteelle, jotta näkisin edes jotain. Kummastelen heterogeenistä yleisöä. Aika lailla saman verran miehiä ja naisia. Nuoria ja keski-ikäisiä ja kaiken kokoisia ja näköisiä. Humaltuneita ja vähemmän humaltuneita, blondeja, pissiksiä ja muutama punkkarikin. Nojaan kaiteeseen ja seison varpaillani nähdäkseni paremmin.

Keskellä lavaa on Anssi Kela kitaransa kanssa, pieni mustiin pukeutunut mies täynnä virtaa. Ympärillä bändi, joka pysyttelee juuri ja juuri energiaa vuolaana vuotavan artistin mukana. Yleisö, joka ottaa vastaan innostuneena jokaisen soinnun, sanan ja eleen. Tunnelma on mahtipontinen. Kovaa ääntä, savua ja hikeä.

Hienoahan tämä on. Bändistä hehkuu nautinto soittamista kohtaan. Kela tuntuu nuortuneen vuosia noustuaan lavalle. Hän esiintyy vapautuneesti.

Kädet heiluvat ilmassa, porukka laulaa mukana, pariskunta edessäni suutelee useampaan otteeseen.

Fiilistelen aikani klubin tunnelmaa, mutta sitten tulee pudotus. Vaikka kuinka vaikuttava loppuunmyyty Tavastia onkin, pian kaikki alkaa tuntua tasapaksulta. Ilmasta loppuu happi.

Keikka pyörähtää toiselle tunnilleen. Kelan kekseliäs Wikipedia-laulu pelastaa tilanteen hetkeksi. Keskityn kosketinsoittajaan, joka soittaa upeasti. Mutta ei se riitä.

Mikan faijan BMW iskeytyy ilmaan kuten myös joka ikisen kuulijan kädet paitsi minun. Lienen ainoa, joka ei laula mukana.

Ei tämä vaan ole minun juttu. Tuntuu kiusalliselta. Kuin katselisin jotakin intiimiä hetkeä, joka ei kuulu minulle. Ahdistaa. Venkoan asentoa. Olen kuokkavieras.

Helmikuu 2017. Viimeistelen tätä tekstiä. En ole kuunnellut Kelaa keikan jälkeen. Televisio humisee taustalla, joku random kanava.

Yhtäkkiä tuttu ääni telkkarissa: Anssi Kela!

Vaihdan kanavaa.

Anssi Kela juhlistaa 30-vuotista taiteilijauraansa 30 vuotta Kelaa -konsertissa Helsingin Jäähallissa 6.5.2017.

Osta liput.