Mikä on elämän tarkoitus?

Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017

Teksti:
Samuli Putro

Kuvat:
Sofia Mänttäri

Jaa artikkeli

Mikä on elämän tarkoitus. Yksi kysymys, monta vastausta. Hoitokodin pöydällä on melkein valmiit villasukat, joiden kutominen keskeytyi, koska aika loppui. Maaliskuun aurinko tulee vaakasuorasti huoneeseen ja muistuttaa lokakuun aurinkoa. Kello on viisi, ilta on tunnin kauempana kuin se vielä äsken oli.

Mikä on elämän tarkoitus.

Yksi kysymys, monta vastausta. Partaveden tuoksu jäi hissiin, koska hissin ovet eivät pysyneet auki niin kauaa, että sisään olisi päässyt uusia tuoksuja. Perhe oli sovussa, mutta riita oli lähellä. Se liikkui samalla lailla yksinäisen näköisenä kuin kävelylle lähtenyt nainen, jonka sukupuolta joutuu arvailemaan. Tuulipuku kahisi, kengät olivat värikkäät, askeleiden päättäväisyys oli sunnuntaiyön päättäväisyyttä.

Minä olen sitä, miltä minä näytän. Minä olen sitä, miltä minä kuulostan. Minä olen silmälasit, minä olen ilmeettömyys, minä olen sarja nopeita ja hitaita liikkeitä. Minä olen hahmoani menettävä olento laiturilla. Ilman tummaa taustaa ääriviivani eivät erottuisi. Minun ääneni on matala. Minun ääneni on korkea. Minun ääneni on irti minusta ja silti sen tunnistaa jokainen yli 20-vuotias.

Ravintolassa soi tunteisiin vetoava musiikki, mutta en sitä kuuntele, koska puhun uusien ystävieni kanssa elokuvalippujen hinnoista. Sanon itselleni onneksi olkoon ja sanon itselleni, että pahoittelen. Olen mustavalkoinen juliste ravintolan puisella seinällä. Olen juuri eläkkeelle jäänyt lähihoitaja, joka ikävöi potilaitaan. Olen vasta Tampereelle muuttanut opiskelijatyttö.

Mikä on elämän tarkoitus.

Yksi kysymys, monta vastausta. F.E. Sillanpää nousee Stockmannin huipulla olevan baarin pöydässä seisomaan ja kysyy kuuluvalla äänellä, että sattuuko paikalla olemaan ketään muuta Nobelin palkinnon voittanutta. Valomerkki on juuri tullut, ja valomerkki on yhtä julma jokaiselle sukupolvelle. Tuoleja kaatuu ihmisten noustessa ja ikkunat seinien tilalla näyttävät pienen suurkaupungin, joka toiveikkaana odottaa uutta vuosikymmentä.

Minä palaan aina uudestaan siihen kesään, kun seisoimme Joensuun rautatieasemalla heinäkuussa, Ilosaarirockin jälkeisenä maanantaina. Asemalla oli varmasti muitakin ihmisiä, mutta tähän kuvaan niistä ei jäänyt yhtäkään. Oli sillä tavoin tyyntä, että ilma ei liikkunut. Istuimme puisilla rappusilla ja tasasimme tupakat. Vaihtelimme juomapulloja edestakaisin. Ajattelin, että tässä on se kohta, jossa elämämme muuttuvat. Ajattelin, että olen valmis ottamaan vastaan sen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ajattelin suurta patoa ja ajattelin polkupyöriä. Ajattelin tarakoille kiinnitettyjä reppuja, joissa koulukirjat ovat niin läpiluetut, että niiden näkeminen aiheuttaa enemmän hellyyden tunnetta kuin ärtymystä. Halasimme ja kun junasi saapui, lähellä olevan joen äänet sekoittuivat kiskojen paukkeeseen. Yhtäkkiä olin aikuisempi kuin koskaan ennen.

Helsingissä 13.3.2017
Samuli Putro