Tilanne alkoi parantua 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppumetreillä, joihin aikoihin Superfjord-nimisen yhtyeen ensimmäisten solujen jakautuminen kuplivassa luovuuden alkulimassa voidaan ajoittaa.

Loppuvaiheessaan jo psykedeelisehköksi garage rock -bändiksi kehittyneessä Kevinissä silloin kitaraa soittanut Jussi Ristikaarto äänitti itsekseen Janne Lastumäen rumpaloinnin tukeman version John Coltranen A Love Supreme -levystä yhden kappaleen muodossa. Haastattelin Ristikaartoa Helsingin Dallapé-puiston läheisessä kahvilassa.

Teit ekan version A Love Supremesta joskus 2000-luvun lopussa?

– Se oli 2009 varmaan, mä oon niihin aikoihin ruvennu tekemään ensimmäisiä himademoja jollain GarageBandilla. Finn Andersson Kevinistä (basso) teki suomirokkisoolomatskua omalla nimellään Suomen Musiikille ja mä soitin siinä projektissa bassoa. Tutustuin sitä kautta Kari Hynniseen (Suomen Musiikin perustaja) joka julkaisi Finnan soololevyn. Sitten mä jotenkin päädyin lähettämään Karille, varmaan vaan huvikseni, jotain kotidemo-ufoilua silleen, että “meitsi tekee tällaista”, ja sehän oli sitten ihan out of the blue sitä mieltä, että ”toi sun demo Love Supremesta on tosi hieno” ja halusi tehdä siitä digisinkun.

Kevin oli silloin vielä olemassa kuitenkin?

– Joo, me alettiin rakentaa Kevinin kolmoslevyä samoihin aikoihin, ja sitä tehtiinkin yhteensä kolmisen vuotta. Se julkaistiin vasta 2012. Sitten Kevinin vikan rundin aikana todettiin, että laitetaan pillit pussiin, ja 2013 syksyllä joku kaunis päivä Hynninen soitti ja kysyi, että tehdäänkö se levy vai ei. Se varmaan luki mua sillai, että ei tosta mitään tule, jos se ei vähän potki hommaa eteenpäin.

– Mä otin itteeni niskasta kiinni ja tein melkein puoli vuotta niin, että joka perjantain pyhitin Superfjordille ja muuten tein friikkuhommia normaalisti. Siinä oppi koko prosessista eikä pelkästään itsestään. Herää aamulla ja toteaa, että tänään on musantekopäivä, eikä jää odottelemaan jumalaista inspiraatiota vaan käy dylanmaisesti hommiin. Mä leivoin levyn valmiiksi vuoden 2013 loppuun mennessä, ja se julkaistiin keväällä 2014.

Superfjordin hyvän vastaanoton saaneella ensilevyllä It Is Dark But I Have This Jewel kuullaan lempeän kuuloista psykedeelistä leijuntaa, pitkähköjä, draaman kaarta tyylikkäästi venyttäviä biisejä ja myös joitakin hämmentäviä, riitasointuisia tilanteita, kuten saksofonisoolo A Great Vehiclellä tai La Locura/Tonttumausteen takaperin käännetyt ihmisäänet.

Levystä löytyy pureskeltavaa useammille kuunteluille ja se sopii myös taustamusiikiksi. Eikä ole missään nimessä tarkoitus antaa velton ja mitäänsanomattoman muzakin leimaa, kun sanon, että levyn tahtiin on varsin mukava vaipua päiväunille tai jäädä johonkin valveen ja unen hämärille rajoille häilymään.

Kun albumi ilmestyi, Ristikaarto kokeili soittaa koneellisemman minikokoonpanon kanssa muutamia livekeikkoja, esimerkiksi Radio Helsingin Ystäväklubilla ja Bassoradiossa.

– Siinä oli joku ajatus, että meillä olisi oikean bändin rinnalla pienempi kokoonpano, jossa Ilari Kivelä (Pariisin Kevät) hoitaisi taustat koneilla, Ville Särmä (Kevin, Them Bird Things, Tanssiva Karhu) olis perkoissa ja lauluissa ja Olli Nurminen (Xysma, Samae Koskinen) kitarassa. Se oli ihan hauskaa, mutta se sitten jäi siihen parin keikan jälkeen, että me oltiin vähän laiskoja. Siinä olis pitänyt tehdä sitä taustabiittihommaa aika paljon, ja tavallaanhan siinä sovitettiin kahta bändiä rinnakkain.

– Jossain vaiheessa tajusin, että mun pitää myös valita, koska ne oli tyylillisesti tosi erilaisia loppujen lopuksi: siis analoginen orgaaninen bändihomma ja konebiittipohjainen minikokoonpano, joka taas oli lähempänä levyn saundia ja toteutusta, eli lähes kokonaan käytännössä yhden hengen tekemistä.

– Alkuperäinen visio oli se, että ainakaan mä en halua mennä yksin läppärin kanssa mihinkään livenä vetämään, vaan tämä pitää tehdä livenä ihan toisella tavalla. Levy on yhdenlainen, ja elävänä on eri meno, eli improvisointia ja jamibändihommaa. Se oli semmonen asia, jonka mä halusin toteuttaa, ja tossa oli äärimmäisen hyvä mahdollisuus siihen. Ja sitten se minikokoonpano, vaikka olikin hauska idea, vaan jäi.

Tuleeko uudesta, pian ilmestyvästä levystä sitten miten erilainen ekaan verrattuna? Ainakin äänititte sen ymmärtääkseni koko bändin kanssa?

– Pähkinänkuoressa voisi sanoa, että uusi levy on puhtaasti bändilevy, kun taas eka levy oli 90-prosenttisesti kotistudiohommia. Tällä hetkellä se on miksausvaiheessa. Mä tuotan levyn ja Tuomas Skopa (Sydän, sydän) toimii osatuottajana ja miksaajana. Jotain juttuja oon myös äänittänyt itse Nosturin treeniksellä. Isohko ero edelliseen on myös siinä, että uudella levyllä on laulua käytännössä joka biisissä. Ei kuitenkaan mitään perinteistä liidilaulumeininkiä, vaan mä oon sovittanut suurimman osan lauluista kolmiääniseksi stemmakokonaisuudeksi, joka toimii tavallaan ikään kuin yhtenä johtavana soinnuttavana instrumenttina.

Uusien biisien livelaulujen perusteella voisi päätellä, että sieltä tulee enemmän ns. mantraa kuin varsinaista kertomusta?

– On siellä tavallaan kertovaakin tavaraa, mutta sanoituksissakin on enemmän ilmaisultaan kompaktimpi ja tavallaan toisteinen meininki sen sijaan, että tarinoitaisiin pitkiä stooreja.

Tuulisen alkutaipaleen jälkeen kokoonpano vakiintuu

Superfjordin kokoonpanossa on tapahtunut alusta saakka muutoksia, ja Ristikaarto sanookin, ettei hommaa ole missään vaiheessa haluttu laskea tiettyjen tyyppien varaan. 

– Esimerkiksi Lastumäki oli sen ekan Love Supremen aikaan mukana, äänitettiin sen soittamat rummut sen kotona Pakilassa ja se myös sparrasi mua vähän studiohommissa. Se oli hieno sessio; oltiin kauniina kevätpäivänä sen omakotitalossa, Janne pisti biisin soimaan ja soitti liverummut päälle ilman klikkiä tai mitään. Mutta sen jälkeen se ei ole ollut bändissä mukana. Taisi olla jotain puhetta, että se tulisi soittamaan kiippareita, mutta Tuomas Ilmavirta löytyi Kevinin kolmannen levyn aikaan keikkakiipparistiksi ja sitä kautta tosi luontevasti ensimmäiseksi kiipparistiksi Superfjordiin. Tuomas oli mukana ensimmäisen vuoden, mutta sitten sillä tuli kiireitä Ultramariinin kanssa, ja vuoden päästä keväällä se kohteliaana miehenä ilmoitti, että koko kesä on niin täynnä, ettei ehdi keikoille meidän kanssa.

– Sitten me keksittiin Ojalan Juho Tanssivasta Karhusta, Särmän Villen bändistä. Juho tuli tuurailemaan alunperin parille keikalle, mutta jäi jäädäkseen, kun huomattiin, että homma toimi hienosti ja Juho oli nuorena työtä tekemättömänä miehenä saatavilla, ja kaiken lisäksi maagisen hyvä soittaja ja tyyppi.

– Tuomas teki vielä yhden keikan paluun riveihin H2Ö:ssä elokuussa 2016, Ilmaveivi tuli sinne kun Juho ei päässyt. Homma meni ihan niin kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Tuomas tiesi, että se voi tulla leipomaan siihen päälle mitä vaan, kunhan pysyy oikeassa sävellajissa ja tietää suunnilleen, missä mennään. Se on kans yhdenlainen taikuri, johon on ollut tosi iso kunnia tutustua musiikin kautta.

Kitaristit on käsittääkseni vaihtuneet aika paljon?

– Se on ollut tuulisin paikka. Olli Nurminen lähti mukaan ensimmäisenä, kun mä pyysin sitä siihen. Meillä oli joskus 2011-2012 jotain projektia/bändiviritelmää. Tää oli aikaa, kun Kevin oli hitaalla ja oli tarve päästä skulaamaan, ja me käytiin jotain kahdestaan soittelemassa ja tutustumassa. Aivan huikea kitaristi. Nurminen jäi sitten vahvasti kuvioihin, ja meistä tuli hyviä frendejä myös sitä kautta.

Särmä ja Nurminen vissiin vaihtelivat roolia kitaran kanssa keikoilla?

– Joo, siinä oli semmonen siirtymävaihe. Olli oli kitarassa ja Särmä perkoissa ja jossain lauluhönkimisissä, välillä Särmä tuurasi Ollia eli soitti kitaraakin noiden lisäksi. Sitten Nurminen ilmoitti jossain vaiheessa, kun sillä oli Samae Koskisen bändi ja perhe-elämä, että sori hei, nyt ei vaan veny enää. Mutta se ei ollut hankala tilanne, kun Särmä oli ollut siinä vaiheessa kuvioissa aktiivisesti. Ollin lähteminen oli tavallaan myös hyväkin juttu meidän livesaundin kehitykselle, sillä siihen asti meidän soundi oli ollut tosi kitaraorientoitunutta ja siinä oli vähän liikaakin sitä wänkkäämistä, kaksi soolokitaristia ikäänkuin.

Teillä oli semmosta vuorottelua siinä, diggasin kun Allman Brothersit ja muut tuli vähän mieleen.

– Joo todellakin, ja se toimikin tosi hyvin. Mutta Ville tuli siihen pikkuisen erilaiseen rooliin, sillä oli perkat ja se lauleskeli vähän. Se jotenkin kevensi tai ilmavoitti sitä saundia verrattuna siihen, kun aikasemmin mä ja Nurminen soitettiin koko ajan. Ollilla oli pelkästään kitara ja kaikki biisit sovitettiin kahdelle kitaralle. Sitten tuli semmonen valaistumisen hetki, kun hiffattiin, että hei, Särmähän voi ottaa välillä kitaran käteen, ja sitten se soittikin jotain tuplamelodioita, mitkä on olennaisia asioita, ja välillä jotain congia tai tommosta. Se oli siihen asti vakiintunein kokoonpano hetken aikaa.

– Siinä oli tietysti Ilari Kivelä rummuissa alusta lähtien, jota tosin Jussi Peevo (muiden muassa Kap Kap, Koivuniemen Herrat, Siinai) on käynyt paikkaamassa välillä kiireiden takia. Siis minä, Särmä, Kivelä, Ojala ja Teemu Soininen bassossa. Teemu on ollut mukana alusta lähtien ja siihen voi luottaa. Huikea soittaja.

Soininen on mulle lähinnä Liekistä tuttu, mutta missä kaikkialla sekin on skulannut?

– Mä oon Teemuun tutustunut alunperin Tampereen indiepoppiaikoina ja olen tuntenut sen jo 23 vuotta. Niillä oli semmonen bändi kun Super, vähän niinku Cardigans kohtaa tämmösen tweepopin/loungen tai Stereolab kohtaa Cardigansin naivistisuuden.

Joku voisi sanoa, että muniinpuhaltelua.

– No joo! Meillä oli omat psykepopit siihen aikaan, niin oltiin Coon jätkien kanssa varmaan että juu Super, morjes. Mutta ne oli meidän hyviä frendejä, vaikka ei välttämättä digattu niiden musasta, ja me dokailtiin ja sekoiltiin yhdessä.

Oliko Teemu mielessä alusta lähtien, kun aloit kasaamaan tätä kokoonpanoa?

– Se meni niin, että Teemu ei ollut kuullut nuottiakaan vielä, että mitä mä olin tekemässä, mutta jengi oli kuitenkin kuullut, että mä teen jotain levyä ihan oikeesti, ja julkaisupäivä oli ilmoitettu. Niin Teemu tuli vaan joku päivä jossain baarissa sanoo, että ”Jos sä teet livenä tota hommaa, niin mä tuun bändiin soittaa sit bassoo, eikä sulla oo vaihtoehtoja.”

Hyvä työhaastattelu!

– Hahah, joo joo. No mä olin vaan sitten, että tule ihmeessä, eikä mun sitten tarvinnut miettiä basistia ollenkaan. Teemu oli ensimmäinen, joka tavallaan lunasti paikkansa. Mä olin ajatellut, että mä kysyn Ollia kitaraan ja Kivelää rumpuihin, mutta mä en ollut ehtinyt basistia miettiä ollenkaan, ja Teemu sitten vaan tuli jossain Nosturin baarissa ilmoittamaan asian, ja hyvä niin.

Superfjord on vapaudessaan vähän erikoisbändi, eikä tollanen musiikki ihan kaikille soittajille sovi.

– Kyllä. Nämä on kaikki ollut luonnostaan sellaisia jäbiä, joilla ei kenelläkään ole mitään improsoittotaustaa, eikä mullakaan aktiivista, mutta mä olin ehkä se tyyppi joka sitä lanseerasi. En mä nyt mitenkään opettanut sitä kenellekään koskaan, mutta oon rivien välissä tavallaan vähän yrittänyt leipoa porukkaan sellaista että ”tästä eteenpäin ei tarvii päättää mitä soitetaan, sävellaji on tässä ja nyt jammaillaan”. Kaikki jätkät on ollut mukisematta messissä, suorastaan inspiroituneena siitä hommasta ja tuntunu tykkäävän.

– Joissakin uusissa biiseissä on enemmän rakenteellisia juttuja, ja se on ollut piristävää ja taas sitä kokonaisuutta täydentävää, että kaikki biisit ei ole ollut sitä jamittelua.

Ilari Kivelä on tuttu Major Labelista. Se on aikamoista Deftones-tyylistä mättöä se musa ja Ilarin soitto myös. Pitikö sitä alussa toppuutella, että ”ei ihan noin heviä hei”? Muistan teidän ekoilla keikoilla vähän kelanneeni, kun olin  levyä kuunnellut ja siihen soundiin tottunut, että on siellä aika kova mäiske rytmiosastolla päällä.

– Mä olinkin tulossa tuohon. Mä olin tottunut Kevin-rumpalin Antti Alénin tyyliin soittaa rumpuja, se on vähän semmonen kevyempi ja kiireettömämpi versio Keith Moonista, muttei todellakaan mikään jyrä. Ilarissa oli vähän semmosta totuttelua ja fiilistelyä siihen, että mitä toi jätkä soittaa. Sillä oli raskaampi tyyli, mutta mä sitten varmaan ehdotin, että ota yhtä kokoluokkaa ohuemmat kapulat. Se meni sillai, että tämä on tätä liveilmaisua ja jätkä soittaa noin, ja sit tuli jotain Bonham-vertauksiakin ja mikä ettei, onhan Ilari ihan käsittämätön kannuttaja. Mutta oon huomannut, että se on ajan kanssa myös keventänyt soittotatsiaan. Kivelä on niin pro jätkä, että se sopeutuu tilanteen mukaan. Se on ollut siis stabiili jäsen lukuunottamatta joitain keikkoja, missä Peevon Jussi on ollut korvaamassa, kun Ilarilla on ollut Pariisin Kevät -kiinnityksiä.

Peevo tais olla ensin tyyliin perkoissa?

– Joo, se oli jo ihan meidän ekalla keikalla perkoissa. Mä halusin alusta lähtien, että on perkkojen soittajakin, ja näköjään nyt niitä on välillä jo kaksi, mikä on musta ihan sairaan siistiä.

Superfjordin livesaundin evoluutiota on ollut mielenkiintoista seurata. Ensimmäisen keikan minikokoonpanon kevyt ja jossain määrin madchesteriläisehkö konepohjainen saundi on muuttunut bändikuvion myötä orgaanisemmaksi, säröisemmäksi ja rokkaavammaksi, epäilemättä osittain Mikko Kapasen vaikutuksesta. Mitenkäs Mikko Kapanen lähti mukaan?

– Särmä ilmoitti yhden keikan jälkeen, että “joo sori Jussi, tää oli mun viimenen keikka nyt Superfjordissa, mä en ehdi enää kun mul on toi Tanssiva Karhu ja perhekiireitä”, ja tietenkin mä ymmärsin yskän. Ville on luonteeltaan vähän sellanen, että sen tarvii keskittyä tärkeimpiin asioihinsa ihan täysillä ja sitten vähemmän tärkeät alkaa kärsiä nopeasti. Ja mä tosiaan kunnioitan sitä ja ymmärrän aivan täysin. Kyseessä on kuitenkin yksi mun parhaista ystävistä.

– Mikko sitten pisti mulle jotain viestiä, että ”jos tarviit Särmälle paikkaajaa niin ota meitsiin yhteyttä, oma bändi on aika hiljaselolla.” Mä olin vaan että totta kai, tule testailemaan. Oltiin käyty nämä keskustelut ennen Villen ilmoitusta, joten mä tiesin kenelle mä soitan. Siinä ei kauaa kestänyt, kun se otti kitaristin homman haltuun. Villen aika oli kuitenki tosi arvokas bändille, kun se lanseerasi tavallaan sen perkka-vokaali-kitaristi-hybridin. Vähän kuten Zappan bändissä on ihmisiä jotka hoitaa monia tontteja.

Mä olen ainakin tykästynyt Mikon tyyliin, se on tuonut jotain hawkwindmäisyyttä teidän saundiin. Superfjord oli alkuun mun korviin jotenkin vähän kesyn kuuloinen livenä, ja se asia on muuttunut Mikon myötä.

– Joo, se haisee bensalle kyllä se sen soitto sillai kivasti. Se on hienoa, että minä ja Mikkokin, kuten minä ja Villekin, ollaan tosi erilaisia kitaristeja ihan lähtösaundista alkaen. Ja sitten kun se pystyy laulamaan ja on ottanut mielellään sitä perkkahommaakin haltuun. Mä luulen, että sille on tullut Madame de C***:n vaikutuksesta tietty rytminen soitto, Madamehan on tosi rytmistä musaa ja tavallaan tarkkaa. Mikko on silleen tarkka. Sillä on hyvä taimi ja se soittaa tarpeelliset asiat, muttei liikaa.

– Vaikka orgaaninen vaihtuvuus on toiminut meillä tosi hyvin, niin nyt toivoisin, että porukka olis hetkeksi aikaa tässä. Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että siinä on sopivat jätkät, joilla on motivaatiota ja aikaa. Plus tärkeimpänä asiana, nää kaikki jampat on ihan tolkuttoman hyviä ihmisiä ja muusikkoja.

Kuulostaa siltä miltä maailmanrauha kuulostaa

Mites, onko tämä sun itse keksimä läppä minkä luin jostain, että Superfjord kuulostaa siltä miltä maailmanrauha kuulostaa?

– Se oli Kivelän läppä, en muista missä se niin sanoi, oliskohan se ollut joku sen Facebook-päivitys ja sieltä mä sen bongasin johonkin. Se oli musta hienosti sanottu.

Etenkin viime keikoilla meno ei ole kuulostanut maailmanrauhalta, tai ehkä just siltä mitä se oikeasti on, eli ei ole mitään rauhaa, vaan meno on hetkittäin aika kaoottista. Varmaan johtuu improilusta, että välillä se on aikamoista sekasortoa. Ei ole leppoisaa ja kivaa aina.

– Onhan levylläkin dissonantteja hetkiä, missä rikotaan harmonista muotoa.

Mutta yleissaundi on pehmeä ja lempeä.

– Kyllä. Mutta livesoitossa ideana on ollut se, ettei pyritä täydelliseen harmonisuuteen, koska se olis tosi tylsää. Se kuluttaisi itsensä loppuun jossain vaiheessa, jos siinä olisi yksi henkinen perusvire. Esimerkiksi vaikka joku Coldplay, en mä sitä jaksa hirveän pitkään kuunnella, kun se perusvire on niin samanlainen koko ajan. Mua kiinnostaa muodon rikkominen ja hetkittäinen vieraannuttaminen. Jazzissa on tää tension and release, eli jännite ja siitä vapautuminen, joka mulla on jossain määrin ollut mukana alusta lähtien livessä mukana. Eikä niitä välttämättä ole laskelmoitu mihinkään tiettyyn kohtaan, mutta jostain ne jännitteet vaan tykkää tulla sinne ja sitten niitä taas puretaan.

– Kuitenkin mä tykkään harmonisesta musiikista, ja tietynlainen harmonia musiikissa ja muussa on se, mistä mä tykkään eniten – se asettaa mun mieleni johonkin oikeisiin asetuksiin loppuviimeksi. Siihen kuitenkin aina palataan, ja harmoninen maalailu on se tietty pohjavire, mutta siitä on tosi tärkeää myös päästä välillä pois.

Grateful Deadia on kuunneltu vissiin? Siellähän mennään livenä välillä ihan levälleen ja sitten jossain vaiheessa hommat palaa taas maagisesti yhteen.

– Nooh, joskus ehkä vähän, hahah. En mä voi kieltää sitä, että se on vaikuttanut ihan sairaasti varsinkin mun livemusiikkiin. Joskus vuoden 2000 alkupuolen ja puolenvälin aikaan mä hurahdin niihin tosi pahasti, se oli tosi iso valaistuminen mulle siitä, että miten livemusaa voi tehdä. Olin mä jazzia kuunnellut, mutta en mä ollut ikinä tajunnut, että rokkiakin voi tehdä noin, bändillä improvisatorisesti. Se, että jokainen keikka ja biisit eri keikoilla oli ihan omanlaisiansa osaltaan jeesasi siihen, että mä kuuntelin jossain vaiheessa lähes pelkästään Deadia. Se kuvio vaan paloi dna:han mulla jotenkin siitä, että kuinka siistiä on, että musiikkia voi lähestyä livenä tällä tavalla, että jammaillaan, improvisoidaan ja ikään kuin sävelletään lennossa.

Hetken taidetta siis.

– Nimenomaan. Sitten tietysti, kun itsellä psykedelia ja muuttuneet tajunnan tilat – jotka on tietysti oma keskustelun haaransa – on olleet asioita mitkä on aina kiinnostanut, niin jotenkin Grateful Dead oli viimestään se bändi, joka mulle toi nämä asiat musiikin kanssa yhteen. Jotenkin tajusi, että hei, tän takii jengi on käyny trippailee Deadin keikoilla kolme vuosikymmentä. Deadin kautta mä löysin Phishin, joka teki modernimpana pikkusen erilaisena versiona tavallaan samaa.

Ristikaarron mielestä itse itsensä jambandiksi asemoiminen olisi kyseenalaista, mutta siitä huolimatta Superfjordia voidaan pitää Suomen johtavana jamibändinä. Psykedeliaa ja jamitusjyrää tehdään lähinnä raskaammassa osastossa – esimerkiksi Oranssi Pazuzun mainitakseni.

– En mä todellakaan laskelmoinut tuota hommaa, mutta jossain vaiheessa tajusin, että tässä ollaan jonkun sellaisen äärellä, mitä kovin monet muut ei tee Suomessa. Joku sanoi jo ekan keikan jälkeen, että “vähän niinku Kingston Wall ois soittanu Led Zeppeliniä” tai toisinpäin tai jotain.

– Kingston Wallihan oli se eka “virallinen” jamibändi livenä Suomessa. Mä en itse ole mikään kova diggari ollut koskaan, mutta mä oon ymmärtänyt siitä mitä jengi on puhunut ja mitä oon kuullu, että niillä oli livenä kovat jamit lavalla. Mä näin joskus jonkun Kuoppiksen (Sami Kuoppamäki, Kingston Wallin rumpali) haastattelun, missä ne muisteli Petriä (Walli, Kingston Wallin kitaristi). Se kertoi niistä keikoista, että hän oikein odotteli sitä vaihetta, että päästään niistä biisirakenteista irti ja oikeasti soittamaan, eli jamien alkua. Mä koen tosi vahvaa hengenheimolaisuutta sen ajattelun kanssa.

– Mutta palatakseni tuohon “Suomen johtavaan jamibändiin”, niin jonkinlaista aika omaa linjaa vedetään Suomen kentässä. Eihän täällä ole tuollaista skeneä todellakaan. Sitten kun puhutaan psykeskenestä, niin siinä on nää – sori vaan – semisti hiilipaperiset sikstari-psykebändit, mitkä on parhaimmillaan tosi hienoja, mutta vähän turhan monet tulee myös aika suoraan pelkästään sieltä paisleyn, op-artin ja 60-luvun estetiikasta.

– Ja sitten on se toinen haara, jos nyt haluaa tällai yksinkertaistaa, just se stoner- ja hevipsykehaara mitä on Suomessa tosi paljon. Ja se jonkun verran toistaa itseään, se tietty estetiikka ei nyt ainakaan oo hirveesti kehittynyt viime aikoina. Vaikuttavaa ja hienoa soittoa piisaa, ja siinähän haetaan tiettyä dynamiikkaa ja lahkeiden lepatusta, että nyt tykitellään. Mutta mä kokisin sen tosi tervetulleeksi, että vähän tultaisiin pois sieltä jyrästä ja ripoteltaisiin jotain eripainoisia juttuja leijailemaan.

– Mut hyvistä bändeistä esimerkkinä on sitten vaikka Death Hawks, joka on sekin tosi erilainen bändi kuin me. Ne on enemmän biisiorientoituneita ja ammattimaisempia ja tekee hienoa juttua, ja on upeata, että ne on saaneet sukseeta. Ne tekee livenä hommansa tosi hienosti ja välillä se menee jamitteluksi sekin. Me tehtiin muutama keikka niiden kanssa yhdessä taannoin, ja Markkulan Teemu (Death Hawksin keulalahmo) tuli kiittelemään jonkun keikan jälkeen saaneensa tosi paljon irti meidän vedosta, mikä oli hieno juttu.

Teillä on ollut kolme coveria livesetissä vissiin? John Coltranen A Love Supreme, Santanan Soul Sacrifice ja Zappan Peaches En Regalia.

– Ne on olleet mun valintoja. Love Supreme ja Soul Sacrifice tuli vaan siksi, kun ne on sairaan hyviä biisejä ja nimenomaan loistavia livebiisejä, Santanan versio Soul Sacrificesta Woodstockissahan on varmaan hienoimpia livevetoja ikinä. Vähän tyhmää tavallaan alkaa sitä haastamaan, mutta tällä jengillä pystyy lähtee tekemään sellaistakin ja saada se menemään läpi, ja sitä on tosi hauska soittaa.

– Zappa tuli sitä kautta, että meillä oli varmaan Kivelän kanssa joku Peaches-vaihe, että hehkuteltiin sitä biisinä ja kelailtiin, että olisko vähän siistiä soittaa livenä tämä. Siitä se ajatus jäi hautumaan, ja joskus sitten Fruits De Mer -nimisen brittilafkan Keithille ehdottelin, että voitas tehdä Superfjordin kanssa versio tosta Zappan biisistä, ja keksitkö toiselle puolelle jotain, ja se keksi semmosen bändin kuin Sendelica, joka versoi Don’t Eat The Yellow Snow:n siihen toiselle puolelle. Se päätettiin siltä istumalta ja Keith sanoi, että nauhoittakaa styge marraskuun loppuun mennessä ja laitetaan levy ulos keväällä 2017, niin me ajateltiin, että miksei sitten soittais livenäkin tätä, ja niinhän se tehtiin sitten.

Musiikillisen evoluution jälkeen ympyrä sulkeutuu

Muinainen tamperelainen bändisi ysärin puolivälistä eli Coo kiinnostaa minua tässä Superfjord-kontekstissa. Mä kuulen näissä jonkun verran yhtäläisyyksiä ja hengenheimolaisuutta, vaikka Coo olikin enemmän jotain shoegazea.

– Siitähän se lähti aikanaan varmasti, meidän shoegazen ja etenkin Verve-yhtyeen diggailusta. Meillä oli jonkinlainen oma saundi, mutta siitä kuului paljon selkeämmin sen aikaiset vaikutteet ja muut. Siinä oli kumminkin semmonen space rock -aspekti, ei me haluttu tehdä pelkkää shoegazea ja Verve-toisintoa. Olihan siinä toki myös päihteet taustalla vaikuttamassa, ja jotenkin siihen löytyi joku oma estetiikkakin. Se bändi oli mulle myös tavallaan oppikoulu kitaransoittoon ja sen käsittelyyn.

Oliko Coo sun eka oikea bändi?

– Se oli eka mistä vähän tulikin jotain. Se oli tosi kiinnostavaa aikaa kokeellisesti kitaran kannalta, että mitä kaikkea sillä voi, haluaa ja pystyy tekemään, ja mikä on se oma juttu. Sitte tuli Kevin ja se oli taas ihan erilaista musaa. Garagepopiksi me sitä aluksi sanottiin, ja mulla lähti kaikki delayspedut ja muut kitarasta vittuun – mulla oli varmaan yksi särkijä, joten se meni tosi ison kontrastin kautta se homma. En mä sinänsä kieltänyt menneisyyttäni, mutta halusin ottaa siihen etäisyyttä ja mennä ihan eri suuntaan. Kitaransoittajana Kevin oli mulle taas toisenlainen koulu, opettelin soittamaan tosi eri tavalla.

Jonkin verran ekonomisempaa soittoa ainakin?

– Harkittuja sovituksia eikä mitään turhia maalailuja. Mutta sitten, kas kummaa, Kevinin viimeinen levy oli jo sellasta menoa, että se pedaalilauta oli kasvanut taas aika isoksi.

Mihinkäs koira karvoistaan pääsisi?

– Niinpä. Löysin tavallaan itseni Kevinin viimeisellä levyllä – tajusin, minkälaista ilmaisua tykkään tehdä. Mulle kitara on sellanen pensseli, millä voi maalata ihan mitä vaan. Mä haluun tehdä kitaralla semmosen ison pallon, missä voi leijua ja olla välillä pää alaspäin. Sillä voi tehdä niin monenlaisia maisemia, avaruuksia ja tunnelmia laidasta laitaan, että se on ilmaisuvälineenä tosi hyvä. Pedaalien, omien sormien ja tilannetajun yhdistelmähän siinä ratkaisee. Niin hauskaa kun onkin välillä soittaa tosi tarkasti ja ekonomisesti, niin mä tykkään kuitenkin päästää irti, ja omimmillani mä olen siinä. Että on se tekemisen vapaus.

Onko tässä nyt joku ympyrä sulkeutunut?

– Kyllä varmaan, ilman esimerkiksi Coo-yhtyettä mä en varmaan olisi tässä. Joku tietty koulu siinäkin tuli käytyä. Okke Komulainen, vanha kaveri Tampereelta ja armoitettu kiipparisti, joka soitti muun muassa Liekissä ja teki biittejä yhteen biisiin Coon Heavenly Blue EP:lle, tuli sanomaan Superfjordin Tampereen keikan jälkeen, että hienosti tossa teidän musassa kuuluu sun koko musiikillinen historia.

– Mutta toisaalta kuten sinäkin sanoit, että mihin koira karvoistaan pääsisi. Mä en osaa olla mitään mitä mä en oikeasti ole, mä jään siitä heti kiinni, eikä se kuulosta luontevalta. Mun täytyy tehdä mitä mä haluan ja mulle on luonnollista tehdä tiettyjä asioita tietyllä esteettisellä lähestymisellä.

Surrealisti räiskii kohti tuntematonta

Onko sulla mitään tiettyä tai tarkkaa suuntaa Superfjordille?

– No ei. Jos joku kysyisi, että miksi sä teet tätä, niin yksinkertaistetusti: mä haluan tarjota toisenlaisia maailmoja. Luoda sekä itselleni ja kuulijalle sellaisia maailmoja, joissa ei liikuta normaalisti. Musiikki on mulle kulkuneuvo erilaisiin ulottuvuuksiin ja tunnelmiin ja väreihin. Eskapismi voi olla yksi kuvaava sana. Tavallaan tietynlaisella romanttisella lähestymisellä mä haluan tehdä Taidetta isolla T :llä. Mä en tee mitään helvetin realistista suomipoppia, missä lauletaan siitä kun vaimo jätti ja hain jonkun iltiksen kioskilta ja poimin koirankakat. Se ei ole millään tavalla mulle kiinnostava tapa tehdä taidetta.

– Siinä missä maalaustaiteessa on realistit, ekspressionistit, impressionistit ja dadaistit, niin mä olen ehkä siellä surrealistien ja ekspressionistien alueella. Haluan räiskiä värejä kanvaasille jopa sillä tavalla, että ei aina itse välttämättä tiedä mikä se lopputulos on, eli mä haluan yllättää itsenikin sillä musiikilla. Jos joku saa siitä fiiliksiä, niin se on tosi iso palkinto.

Teidän biiseissä on ollut kuultavissa myös etnisiä vaikutteita. Onko esimerkiksi afrikkalainen rytmiikka ollut ihan tietoisesti mukana ainakin keikkatilanteissa?

– En mä ehkä suoranaisesti ole ajatellut, että jutuissa pitäisi olla jotain tiettyä geografista tai etnistä vaikutetta, vaan ne on ollut sellasia fiiliksiä, mihin oon löytänyt sattumalta jonkun kulman. Esimerkiksi Mai huli ‘oe I Kokua o ke kai -biisiä tehdessäni mä olin lukenut jotain surffijuttua jostain ja törmännyt tuohon perinteiseen havaijilaiseen sanontaan, joka tarkoittaa “älä koskaan käännä selkääsi valtamerelle”. Eikä siinä ollut sellaista, että mä haluan tehdä havaijilaista musaa, vaan enemmänkin tavoittelin jotain valtamerellistä estetiikkaa ja tunnelmaa. Ehkä tietyt asiat saattaa kuulua jonkinlaisena kosmisena rajoittamattomuutena, ja että ilman filttereitä ottaa asioita mukaan jos ne vaan kuulostaa hyvältä.

– Mä luulen, että esimerkiksi Afrikka-fiilikset saattaa johtua niinkin yksinkertaisesta asiasta, että meillä sattui joskus olemaan kaksi perkussionistia keikalla. Mutta täytyy sanoa, että sattumaa tai ei, yksi uusi biisi on saanut vaikutteita jostain Länsi-Afrikan psykedeliakokoelmasta, missä on pääasiassa 70-luvun musaa sieltä alueelta. Joku valkonen mies sen on sitten nimennyt psykedeeliseksi. Siinä on siis sen alueen jamibändikamaa, ja mä innostuin siitä kovasti. Siellähän on ollut tiettyyn toisteelliseen jamitteluun pohjautuvia juttuja aikojen alusta.

Tuskinpa siellä kukaan on kelannut, että me ollaan joku ”jamibändi”, vaan ne biisit vaan menee eteenpäin.

– Ja elää ja jatkuu. Ja just näistä länsiafrikkapsyke-kokkareista kuulee ne niiden omat perinteiset vaikutteet, ja sitten kun yhdistyy hienosti länsimaiset vaikutteet, kuten sähköinen, vähän tarkempi järjestelmällisyys ja dynaamisuus siihen paikalliseen “häröilyyn”, niin tulokset on helvetin mielenkiintoisia ja toimivia.

Piristävää on vaikka ruotsalaisen Goat-yhtyeen tapauksessa, että tuodaan mukaan koko maailman universaalia musiikkiperinnettä esille länsimaissa.

– On niin paljon ammennettavaa. Jos tekee pelkässä länsimaisen musiikin historian kaanonissa ja raameissa musaa, niin jonkinlainen esteettinen raja tulee helposti vastaan, vaikka täälläkin on tehty jo yli viisi vuosikymmentä vaikka mitä.

Mitä musaa sä itse kuuntelet nykyään?

– Se menee tosi vahvasti kausissa johtuen mistä milloinkin – planeettojen asennoista tai fiiliksistä. Jossain vaiheessa mä koin tosi vahvasti, että nyt on kuuntelumittari täynnä. Mä olin kuunnellut viimeiset 30 vuotta tosi aktiivisesti musiikkia ja etsinyt uusia juttuja. Sitten mä löysin vuosien taukojen jälkeen taas meditoinnin, ja sitä kautta hiljaisuuden ja tykästyin siihen. Kuuntelin himassa tosi vähän musiikkia enkä ulkona pitänyt kuulokkeita korvissa, tavallaan yritin tyhjentää puolitietoisesti päätäni. Kokeilin, että voinko mä löytää musiikillisia ideoita tyhjyydestä, mistä mä oikeasti diggaan ja mikä tulee minusta. En tiedä, onko se vähän haihattelua, sillä eihän mikään taide synny tyhjyydessä, ainahan maalaajat ja muut ammentaa jostain muusta.

– Ehkä se oli sitä, että mä tiesin, että mulla on tuolla päässä jossain pankissa 50 miljoonaa levyä mitkä mä olen imenyt sinne, ja mä halusin tietää mitä sieltä tulee, kun puhdistaa tieltä kaikkea hälinää. Se on ainakin rauhoittanut mua itseäni.

– Mutta toki sitä kuuntelee musaa ja tykkää siitä, mulla on noi ikuiset suosikit kuten Miles Davisin modaalinen vaihe mitä mä kuuntelen, ja se menee ihan taustamusiikkina. Sitten semmonen kitaristi kuin Sir Richard Bishop Sun City Girlsistä tekee niin tinkimätöntä kamaa, että välillä kuulostaa siltä, että purkaako se kaveri jotain demonejaan tässä, siinä on joku luomisen pakko selkeästi taustalla.

– Ja joo tosiaan, Kapasen Mikko esitteli mulle Crispian Millsin kuratoiman varainhankintalevyn jollekin jenkkiläiselle krishnayhteisölle, jonka myynnillä hankittiin rahaa temppelin rakentamiseen. Se on tehty krishnayhteisön muusikoiden kanssa, ja osa biiseistä on semipsykerokkia ja osa ihan autenttista läpsyttelyä ja chanttaamista. Ihan sairaan hyvä levy, ja niin kliseistä kuin se nyt voi psykepiireissä ollakin, niin toi idän matsku, sieltä ne og-dronet ja muut tulee. Ennen vaikka jotain Spacemen 3:tä oli tietyt skaalat ja asiat jo olemassa siellä.

– Tällä levyllä yhdistyy hienosti tietyt asiat, ja hindustanilaisessa musiikissa on jotain häpeilemättömän kaunista. Se on niin värikästä ja jumalallisuutta syleilevää, uskoo sitten mihin tahansa. Se ei siinä ole se kiinnostava asia, vaan se filtteröimättömyys, että ei tarvitse miettiä mitä joku ajattelee susta, vaan että sä tuot sen tietyn fiiliksen esiin eri tavoilla.

Siinä olisi aika paljon opittavaa meille länkkäreille, siinä tietyssä irti päästämisessä.

– Kyllä, kyllä. Semmonen tietty antaumuksellisuus, että palvotaan siinä sitten musaa tai rakkautta tai jotain jumalaa, sillä ei oo mitään väliä, mut siinä on se tietty heittäytyminen. Että ei olla ison levy-yhtiön tuotantopalaverissa vaan määrittelemättömän rakkauden äärellä, jonka välineenä on musiikki, se on kiinnostavaa.

Superfjordin toinen, vielä nimeämätön levy ilmestyy – jos planeetat osuvat oikeaan asentoon – vuoden 2018 syksyllä.