Allekirjoittaneelle Hopeajärven debyytti oli käänteentekevä kuuntelukokemus. Suomi tuntui 2010-luvun alussa vielä toipuvan hevibuumista ja manselaisten glam-bändien kultakaudesta. Vaihtoehtorockin saralla näkyvimmät yhtyeet olivat englanniksi laulavia, useimmiten Soliti Recordsille levyttäviä shoegaze- ja dream pop -bändejä. Hopeajärven kokeellinen mutta tarttuva suomenkielinen rock tuntui taivaanlahjalta.

Esikoislevynsä jälkeen Hopeajärvi on soittanut maanisen tiukkoja keikkoja, julkaissut yhden kokopitkän albumin (Hopeajärvi, 2015) ja niiden ohella liudan pienempiä julkaisuja. Toinen pitkäsoitto, Mahdotonta, julkaistaan 21. huhtikuuta.

Henkilö Hopeajärven musiikin takana on 31-vuotias Teemu Tanner, jonka tapaan haastattelun tiimoilta Harry’s Barissa hänen kotikulmillaan Helsingin Kruununhaassa.

Artistin olemuksessa huoleton ilkikurisuus yhdistyy vakavaan mietteliäisyyteen. Keskustellessamme hän antautuu usein pitkäksikin aikaa erilaisten ajatusketjujen viemäksi. Tanner on tyypillinen musadiggari – hänen puheissaan nousee yhtenään esille viittauksia mitä erilaisimpiin bändeihin ja biiseihin. Tämä lienee luonteva syy siihen, että Hopeajärven lisäksi Teemu soittaa kahdeksassatoista muussakin yhtyeessä tai musiikkiprojektissa. Ei ole lainkaan tavatonta, että keikkoja siunaantuu neljästä kuuteen kappaletta viikossa.

Teemu Tanner, ensin se iso kysymys. Missä kaikissa bändeissä sä soitat?

– Teksti-TV 666, Kynnet, Hopeajärvi, Love Sport, DWNSTRS ja The Munchies. Teen itsekseni musaa Shit Mittensinä, sitten on esimerkiksi Kids Music, 12 Steps, Sukelluskypärät ja The Flagons. Teen myös räppiä Tohtori Käärme -nimellä ja noisea Metrognomenina, Teemu kertoo.

Myöhemmin Teemu lisää Facebookin välityksellä, että bändeihin kuuluvat myös Folk Boyz, Bakteerit, Itsensägooglettajat, The Porno Pop-Ups ja performanssiprojekti Jenni, jota hän kuvailee sanoilla ”luuppausta ja tarinankerrontaa, koirien kuivamuonaa, sukkahousuja ja sellaista”.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana yksi Tannerin uusimmista hankkeista, lo-fi power pop -bändi Kynnet on saanut osakseen kiitettävästi suitsutusta blogosfäärissä. Suomeksi laulavalle indie-projektille on melko epätavallista saada näkyvyyttä ulkomaalaisissa medioissa, mutta niin vain arvostettu Vice-lehti teki jutun Kynsien ensimmäisen kasettijulkaisun tiimoilta.

Onko Amerikan valloitus ajankohtaista Kynnet-yhtyeelle?

– Ei kai, vaikka tämä olikin ihan hauska homma, Teemu nauraa.

– Eka kassu laitettiin Bandcampiin, ja koska se on kansainvälinen alusta, niin sieltä rupesi tulemaan yhteydenottoja. Mä en tiedä, mistä tämä tämmöinen aussikundi oli mut bongannut, mutta se laittoi sähköpostia, että ”moi, vitun hyvä meininki, voinko mä tehdä susta haastattelun Viceen?” Mä sanoin, että joo, totta kai se käy!

– Hauskaa, että laulukieli ei enää merkkaa paljon mitään, vaan ihmiset löytää musasta elementtejä, joista ne pitää muutenkin. Onhan Kynnet jollain tapaa hyvin esteettistä musiikkia, koska se on kasetilla ja kuulostaa tuhnuselta.

Kun utelen Teemulta, miten hänen innostuksensa musiikkiin on saanut alkunsa ja kuinka hänen estetiikkansa on kehittynyt, hän toteaa olevansa outolintu siinä mielessä, että ohitti skidinä täysin perinteiset Iron Maidenit ja Kissit. Lapsuudesta hänen mieleensä nousevat sen sijaan 22-Pistepirkko, Miljoonasade, The Jam ja ruotsalainen punkyhtye Ebba Grön.

– Isääni on kiittääminen siitä, että hän veti mua oikeeseen suuntaan. Lähtökohdat, joista käsin teen nykyisin taidetta, on jo lapsena omaksuttu.

– Ekat omat bändit perustin ala-asteella. Ne olivat luonteeltaan hyvin primitiivisiä juttuja. Meidän bändin nimi oli Micro Oven. Äänitettiin kasettimankalla kokonainen levy, ja kun ei oltu tyytyväisiä siihen, niin jyrättiin samat biisit päälle pelkillä syntikoilla. Mulla on yhä tallessa joitain noita kassuja! Kävin myös kitaratunneilla, mutta en mä siellä hirveesti mitään oppinut, Teemu kertoo.

Lähtölaukaus Teemun vakavemmin otettavalle musiikin tekemiselle oli vuonna 2004 perustettu Lady Escape, joka julkaisi kaksi kokopitkää ja kolme ep:tä.

– Lady Escapessa löytyi porukka, jolla oli helvetinmoinen palo musiikin tekemiseen. Oltiin todella inspiroituneita ja treenattiin melkein joka päivä. Se bändi oli jatkuvassa liikkeessä ja muuttui koko ajan. Aivan kuten mun sävellystyö. Se ei myöskään koskaan pysähdy eikä sen suunta vakiinnu, Teemu toteaa.

Pysähtymätön prosessi kuvaa muutenkin hyvin Tannerin musiikillista toimintaa. 2010-luvulla on suhteellisen yleistä kanavoida luovuuttaan useisiin eri projekteihin, mutta parikymmentä eri tyylilajia edustavaa poppoota on millä tahansa mittapuulla täysin poikkeuksellinen määrä.

Miten bändejä on kertynyt niin paljon? Onko sinun vaikeaa keskittyä vain yhteen juttuun?

– En usko, että se on niinkään keskittymiskyvystä kiinni. Okei, joskus mun ihan ensisijainen tavoite oli soittaa niin monen ihmisen kanssa kuin mahdollista tämän elämän aikana, koska tunnen niin paljon luovaa väkeä. Toki mua on myös kutsuttu soittamaan erilaisiin yhteyksiin ja yhtyeisiin, mutta mistä se tarve monipuoliseen tekemiseen tulee… Se on vaan halu tehdä musaa. Ei sitä oikein mikään muu ohjaa. Onhan tämä vähän hölmöä tietyllä tapaa, ehkä? Se voi vaikuttaa siltä, että eikö mikään riitä? Mutta ei siitä ole kyse. Sitä vaan haluaa tehdä. Haluaa pitää hommat freesinä.

Onko sulla ongelmia saada aika riittämään?

– Yllättävän vähän. Vaikka se näyttäytyy ulospäin ja välillä itsellekin niin, että mitä vittua tässä tapahtuu, niin jotenkin hommat saa aina sovitettua yhteen. Saattaa olla tiistaina keikka, keskiviikkona äänityksiä, torstaina treenit ja sitten loppuviikko taas keikkoja. Se on sellaista iltaelämistä. Oon hirveän kiitollinen siitä, että olen töissä koulussa, koska koulun pitää aina loppua tiettyyn aikaan. Ei kellään muutenkaan ole päivisin aikaa, koska suurin osa jengistä joko opiskelee, käy töissä tai nukkuu darraa pois.

Monelle musiikkia tekevälle ihmiselle tannermaisen työmäärän hallinnointi saattaisi vaikuttaa ylitsepääsemättömältä. Teemu ei kuitenkaan kuvaa itseään erityisen organisoituneeksi ihmiseksi. Hän kylläkin myöntää omaavansa Rainman-henkisen supervoiman, jonka avulla hän osaa sanoa päivämäärästä, mikä viikonpäivä on kyseessä. Avain pysähtymättömään musiikin tuottamiseen tuntuu kuitenkin olevan rento asenne ja turhan neuroottisuuden karttaminen – täydellinen antiteesi pakonomaiselle sykkimiselle ja kalenterin täyttämiselle, jota usein pidetään tuotteliaisuuden salaisuutena.

– Jos ei ottaisi asioita tarpeeksi rennosti, niin sitähän pimahtaisi. Jos jokainen asia olisi elintärkeä tai semmoinen, että ”jos tämä ei tapahdu nyt ja tänään ja juuri haluamallani tavalla, niin…” Ei. Se olisi kamalaa.

Teemu Tannerin tekemisen mentaliteetti nojautuu vahvasti 70-luvun lopun punkaallon jälkeiseen diy-filosofiaan. Hänellä asenne manifestoituu nimenomaan tekemisen rentoutena, jossa musiikin ajavana voimana on puhdas intohimo. Tällöin musiikkia toteutettaessa keskiössä ei ole täydellisyydentavoittelu tai menestyksen havittelu. Lukuisten musiikkiprojektien pyörittäminen käy huomattavan paljon kevyemmin, kun jokaisen virveliniskun kohdalla ei tarvitse miettiä, sopiiko se radioiden sisältölinjaan tai turvaako se paikan festivaalilavojen pääsloteille.

– Mä en pidä ajatuksesta, että soittaisin jossain kauhean suorituskeskeisessä bändissä. Enemmän kyse on siitä fiiliksestä, että me tehdään tämä yhdessä. Että, hei, ollaanks me kaikki tässä ja nyt? Jes, kyllä me ollaan ja vittu me tehään tää! Se riittää.

Spontaanius ilmenee myös levyjen äänitys- ja julkaisupolitiikassa. Levyt äänitetään useimmiten joko treenikämpällä tai kotona. ”Oikeissa studioissa” Teemu ei pahemmin pyöri.

– Ei semmoista oikein kukaan enää tee, se on niin helvetin työlästä ja kallista, Tanner kiteyttää.

Monille Hopeajärven irvokkaan surrealistisia maalailuja tai Kynsien levottomia ihmissuhde-tilityksiä rakastaville saattaa tuntua yllättävältä, että Tanner ei pidä itseään lainkaan teksti-ihmisenä.

– En mä esimerkiksi tykkää Bob Dylanista ensisijaisesti sen tekstien takia. Enemmän muhun vetoaa sellaiset ihan pienet oivallukset lyriikoiden sisällä.

Miten sun omat sanoitusprosessit eroavat toisistaan esimerkiksi Hopeajärvessä ja Kynsissä?

– Hopeajärvessä ajattelin alusta asti, että haluan tehdä suomeksi ja haluan tehdä dadaa. Siitä sen on pakko lähteä. Sitä kuitenkin ajattelee suomeksi ja prosessoi maailmaa semmosilla kyynisillä, mustan huumorin sävyttämillä aivoilla. Sieltä kumpuaa paljon yksittäisiä lausahduksia ja ajatuksia.

– Kynsiin mä taas pyrin kanavoimaan kaikkein päällimmäisimmät tunnot, kun se kirjoitusduuni alkaa. Se on hyvin epileptinen prosessi, kun mä kirjoitan biisejä. Mun pitää vaan sanoa mitä ajattelen, enkä saa jäädä funtsaamaan sitä lainkaan.

–Hopeajärvessä ilmaisu on abstraktimpaa. Enemmän kielikuvia, enemmän likaisuutta. Mutta kyllä nekin jutut aina nojaa omaan itseeni. En ole kauhean hyvä ulkoistamaan.

Kynnet-yhtyeen kokoelma-lp Taas ne Kynnet menee poks! ja 7-tuumainen Alaovi julkaistiin maaliskuussa.

Love Sportin Dull Tracks -lp julkaistaan 11.4.2017 ja Hopeajärven Mahdotonta-lp 21.4.2017.

Myös Sukelluskypärien tuoreet kasettijulkaisut ja paljon muuta kiinnostavaa musiikkia on saatavilla Teemu Tannerin ja hänen ystäviensä Nyt tuhlataan! -distrosta, johon saa yhteyden sähköpostitse: kynnetkasvaa@gmail.com