Väite: Ursus Factory on Suomen tärkein rockbändi

Nälkä
Nro 1/2017
6.4.2017

Teksti:
Teppo Vapaus

Kuvat:
Sofia Mänttäri

Jaa artikkeli

Säännöllisin väliajoin kuulee rockmusiikista pitävien ja ehkä hieman keskivertoa väkevämpää ravistelua arvostavien ihmisten kaipaavan kentälle jotain aidosti vaarallista, aitoa ja koskettavaa. Usein toistuva itkuvirsi on se, että kaikki jännittävä on kuollut.

Tottahan on, ettei kitararock ole tainnut keksiä itseään sen suuremmin uusiksi enää grungea seuranneiden uusiometalli- ja emorock-aaltojen jälkeen, jotka ovat nekin osoittautuneet vuosien kuluessa vain sisällöltään köykäisiksi, aikaansa sidotuiksi muoti-ilmiöiksi. Modernit rockyhtyeet kierrättävät 50-, 60-, 70-, 80-, 90- ja 2000-lukujen tyylejä ja oivalluksia lisäten soppaan joko ei-juuri-mitään uutta tai flirttaillen päivänpolttaville trendeille elektronisilla ääni- ja rytmimaisemilla. Popkulttuurin juhlistaessa voittajia lähes urheilumaailman tavoin ovat rockbisneksessäkin vallitseviksi arvoiksi kohonneet puhtoisuus, maailmaasyleilevä joukkuehenki ja imelä korrektius. Myös liikutuksen kyyneleet ovat toivottuja – käsikirjoitettuina, oikealla ajoituksella, sopivassa formaatissa.

Tämä ei onneksi tarkoita sitä, etteikö hyviä rockyhtyeitä olisi paljon eikä sitä, etteikö hyviä kappaleita kirjoitettaisi paljon. Eikä edes sitä, etteikö erinomaisia, omaleimaisia ja maailmanlaajuisestikin menestyviä rockyhtyeitä olisi paljon. Fakta on kuitenkin se, että Metallica on ollut maailman isoin rockbändi hieman liian pitkään eikä kukaan enää ehkä edes usko jostain hyppäävän kehiin vaikkapa Kurt Cobainin kaltaisen, vimmaisen, herkän, ihmisen hajuisen ja lauluntekijänä ravisuttavan lahjakkaan erityishahmon.

Jos maanläheinen Kurt yhdessä Dave Grohlin ja Krist Novoselicin kanssa syöksi 90-luvulla rockin valtaistuimelta pöhöttyneen Guns n’ Rosesin, olisi modernin Kurtin kohtalo saada koko globaali blingbling -popkulttuuri näyttäytymään yksinkertaisesti rampana, sielunsa kadottaneena.

Ehkä Amy Winehouse pääsi lähelle tätä kirjoittaessaan sydänverellä henkilökohtaisia säkeitään, tulkitessaan niitä pysäyttävän sielukkaasti ja esiintyessään julkisuudessa omana positiivisen välinpitämättömänä ja hurmaavana itsenään halveksien kaikkea falskia, päälleliimattua ja laskelmoitua paskaa. Myös Liam ja Noel Gallagher kantoivat kortensa kekoon Oasiksen voimien vuosina yhdistäen hämmentävän lahjakkuuden vielä hämmentävämpään teeskentelemättömyyteen.

Ketkä mahtavat olla Suomen viimeisimmät Nirvanat, Gallagherit tai Amyt? Enkä nyt viittaa itsetuhoisuuteen, vaan ravistelevaan totuudellisuuteen ja kaikelta laskelmoinnilta vapaaseen ulostuloon.

Ehkä nuori Jukka Poika Soul Captain Bandin alkutaipaleella? Se ajassaan lähes profeetallisia, ilmastotietoisia lyriikoitaan hurmiollisesti tulkinnut romanttinen maailmanparantaja, joka kieltäytyi kokonaan antamasta haastatteluja.

Ehkä myös sittemmin monimuotoiseksi liiketoiminnaksi ja rockbisnes-perheeksi jalostunut nuori, röyhkeä ja kuvia kumartamaton Apulanta yhdessä Tehosekoittimen kanssa 90-luvun puolivälissä ja lopulla. Pelastivathan he sentään lamasta toipuvan Suomen lapset Taikapeilin ja Waldon vaikutuspiiristä.

Ja onhan meillä tuoreempikin esimerkki: Teemu Bergman, jonka ohikiitävä nousu parrasvaloihin Pää Kiin hittialbumin myötä vuonna 2012 oli kuin piristävä piikki elähtäneen miellyttämisbisneksen lihassa. Ja kuinka huonosti tämä humaani, älykäs ja herkkyydessään itsetuhoinenkin hahmo – ajassamme harvinainen rocktähti – sopikaan suurten medioiden kehyksiin kulttuurissamme, jossa ei ole tilaa luusereille. Yksi humalainen esiintyminen Arto Nybergin tv-ohjelmassa, ja seurauksena media rankaisee taiteilijaa piirtämällä tästä lähestulkoon kehitysvammaisen mielikuvan. Ei ihme, että Teemu viihtyy Kallion kuppiloissa paremmin kuin tv-ohjelmissamme.

No mutta tämähän lähti lapasesta. Miten mikään tästä liittyy Ursus Factoryyn, kitaristi-laulaja Jussi Pelkosen ja rumpali Aleksi Ripatin muodostamaan helsinkiläiseen duoon, joka roiskii ronskilla pensselillä riemukasta, groovaavaa rock’n’rollia?

Kaikki tämä liittyy Ursus Factoryyn.

Siten ja siksi, että Ursus Factory on kenelle tahansa aidon ja luonteeltaan arvaamattoman rock’n’roll -musiikin rakastajalle, ravisuttelua kaipaavalle sielulle ja radion ja television homogeeniseen poptarjontaan turhautuneelle merkittävä ilouutinen: juuri nyt Suomessa vaikuttava ja aktiivinen Nirvana, Amy Winehouse ja nuori, kiihkeä ja tiedostava Jukka Poika. Terävä ja teeskentelemätön Juice Leskinen, villi ja vapaa Irwin Goodman, herkkä, lutuinen ja lahjakas Rauli Badding Somerjoki. Friikkaileva Jussi Lehtisalo, röyhkeän välinpitämätön Teemu Bergman ja miksei myös vaikkapa maailmanvalloitukseen uskova nuori heviä laulava Kirka tai David Bowiesta vaikuttunut, meikkeihin tälläytyvä ja viittoihin pukeutuva 70-luvun Hector. Tuhdilla biitillä sykkivä seksikäs ja äänekkäästi voihkiva Led Zeppelin tai Suomen White Stripes. Rauhan, rakkauden ja yhteisymmärryksen viestiä tosissaan ympärilleen ampuva Bob Marley ja estottomasti Michael Jacksonin tanssimuuveja simuloiva Justin Timberlake.

Ursus Factoryn uusi single Oot pomo on tanssittavaa diskojyystöä. Taas varma keikkahitti.

Ursus Factoryn uusi single Oot pomo on tanssittavaa diskojyystöä. Taas varma keikkahitti.

Toivottavasti tein juuri hypetyksen Suomen ennätyksen, sillä minä todella rakastan Ursus Factorya eivätkä lapsellisimmatkaan ylisanat riitä kuvaamaan sitä fiilistä, kun jokin uusi suomalainen rockyhtye vuonna 2017 loksauttaa livepresenssillään leuan lattiaan, saa oikeasti tuntemaan jotain, uskomaan johonkin ja kysymään, että mitä helvettiä täällä tapahtuu. Että nyt on korkeat vibat!

Sain ensikosketukseni Ursus Factoryn musiikkiin, kun Tiisun laulaja Henrik Illikainen soitti minulle studio-olosuhteissa, tarkkaamon kajareista yhtyeen debyytti-ep:n nimikkokappaleen Virhe. Se oli siinä.

Ei kulunut kauaakaan, kun löysin itseni Ursus Factoryn keikalta ja havahduin siihen, että olen noussut lavalle huutaen mikrofoniin, niin: ”VIRHE!”

Kontrasti keskivertoon keikkakokemukseeni kädet puuskassa miksauspöydän vieressä tarkkaillen oli kiveksissä tuntuva. Ursus Factory sai jotain liikahtamaan sisälläni ja unohduin maailmalta. En ollut enää pelokas ja epävarma eikä maailma enää ollut pullollaan pahoja tai tyhjänpäiväisiä asioita. Siinä hetkessä Ursus Factory pelasti ainakin minun koko maailmani.

Ursus Factoryn rumpali Aleksi "Allu" Ripatti on seksikäs peto.

Ursus Factoryn rumpali Aleksi "Allu" Ripatti on seksikäs peto.

Virhe-ep:n (2015) tiimoilta Ursus Factory aloitti ahkeran keikkailun keskittäen energiansa pääkaupunkiseudun klubeille. Rakastuin lesboon ja etenkin Kaikki on niin vitun ihan jees kohosivat nopeasti todellisiksi keikkakillereiksi, ja sana hurjista esiintymisistä alkoi kiiriä.

Kesällä 2016 seurasi Juhlat-ep:n julkaisu. Keikkojen avausbiisiksi vakiintunut Ursus Factory Party, lempeästi runnova HYA (Miksei kukaan sano?), feminististä vimmaa ilmentävä Ei ja psykedeelisesti rönsyilevä eräänlainen balladi Hääyö saivat yhtyeen debyyttijulkaisun kuulostamaan lähes mainstream-rockilta. Ursus Factoryn suunta oli kohti kokeilevampaa ja omapäisempää, äärimmäisen orgaanista ja sykäyksittäin häiritsevänkin kirskuvaa ilmaisua. Ep:n ensimmäinen kuuntelukokemus oli allekirjoittaneelle mykistävän riemastuttava. Etenkin tietyt grungen kultavuosista muistuttavat sävyt, ilman genreen usein liitettävää löysää tuhnuisuutta, yllättivät ja ilahduttivat. Että tämänkin homman voi, tässäkin ajassa, tehdä energisesti, uskottavasti ja vilpittömästi, läpipaistavan sielukkuuden ja vahvan emootion ajamana.

Ursus Factoryn laskelmoinnista vapaa olemus ja toimintamalli, jos sellaista termiä voi tässä yhteydessä käyttää, edustaa kaivattua kirkasta valoa kaiken ummehtuneen, kaavoihin kangistuneen ja tarkkaan harkitun keskellä. Kun satunnainen levy-yhtiöpomo, ajatellaan vaikkapa jotakuta merkittävää major-yhtiön toimijaa, haluaa vieraslistalle Ursus Factoryn keikalle, se vähän vituttaa bändiä, koska lista on kavereita varten. Ja jos satunnainen levy-yhtiöpomo kutsuu yhtyettä hyväksi Led Zeppelin -parodiaksi, se vituttaa vielä enemmän, koska ei tämä ole mikään huumoribändi. Matka neuvottelupöydälle pitenee.

Kun Ursus Factory tiedustelee keikkamyyjän kiinnostusta myyntihommiin ja saa kielteisen vastauksen, se vastaa ihan vaan vitsillä, että no haista vittu sit. Ja kun Ursus Factory julkaisee uutta musiikkia, se vaan raapii massit jostain ja taittelee levynkansia kokoon vielä hetki ennen julkkarikeikan alkua takahuoneessa. Voiko sellaisessa bändissä ylipäätään olla mitään vikaa, joka yritti kirjoittaa ensimmäistä kappalettaan nimeltä Rakastuin lesboon latvialaisella hautausmaalla ollessaan viikkokausia kestäneellä katusoittotripillä Baltian maissa? Tällaisella reissulla Pelkonen ja Ripatti nimittäin harjaannuttivat yhteissoittonsa ja esiintymisensä siihen villiin terään, joka on sittemmin alkanut kantaa hedelmää: maaliskuun alussa yhtye ja toinen maamme a-luokan underground-tekijä Litku Klemetti myivät ennakkoon loppuun yhteiskeikkansa Helsingin Kuudes linja -klubilla. Oikein!

Ursus Factoryn kitaristi-laulaja Jussi Pelkonen on vaatimaton nero.

Ursus Factoryn kitaristi-laulaja Jussi Pelkonen on vaatimaton nero.

Kaikki mitä Ursus Factory tekee on juuri sitä, mitä aikamme kipeimmin kaipaa: keskaria kuluneille konventioille, kaikenkattavaa välinpitämättömyyttä vallitsevista trendeistä ja sulavaa, luontaista kyvyttömyttä ura-ajatteluun tai ehkä jopa sen tietoista halveksintaa. Kaikki mitä Ursus Factory on, tapahtuu studion uumenissa tai hikisen rock-klubin lavalla. Ja kun Ursus Factory nousee lavalle, se murhaa analyysin.

Se on harvinaista. Se tuntuu.

Vaikka Ursus Factoryn poikkitaiteellisia elementtejä sisältävä ja popin standardeja pakeneva ilmaisu ei millään ilveellä taida mahtua kaupallisten radioidemme kapeisiin formaatteihin eikä yhtye täten pääse ainakaan helpolla murtautumaan valtavirtaan, on bändi suureksi onneksemme olemassa. Sen keikalle on mahdollista mennä eikä tätä mahdollisuutta kannata jättää käyttämättä.

Ursus Factoryn haaste on tässä: Kun yhtyeen tietoisuus sen vahvuuksista ja erityispiirteistä kasvaa, kykeneekö se vaalimaan luontaista välinpitämättömyyttään ja lempeää röyhkeyttään vai kehittyykö se vääjäämättä rutiininsa keksiväksi koneeksi?

Ursus Factoryn uusi single Oot pomo julkaistiin perjantaina 7.4.
Ursus Factory esiintyy Tavastialla Nälkä-julkkaribileissä keskiviikkona 19.4. klo 20-01. Osta lippusi nyt.